Opettajan työ, miksi raskasta?

Kannattaa koittaa tehdä töitä lasten kanssa. Ihan sama onko opettaja, hoitaja vai valmentaja. Ne vanhemmat tekee työstä raskaan. Jos näet kaupassa, niin tulevat avautumaan milloin mistäkin, soittelevat miten sattuu valittaakseen jostain melko triviaalista jnejne. Lapsien kanssa kyllä pärjää.

Opettajan työn raskaudesta on kirjoiteltu aika paljon kaikenlaisia lehtijuttujakin. Oletko kokeillut googlettaa?

Ympäri Suomea pikkupätkien vuoksi muuttaminen on raskasta. Työ itsessään on ihan leppoisaa.

Työtä on vaan niin paljon. Siis määrällisesti paljon. Suunnittelu, sisällöt, opetus, arviointi, palaute, yhteydenpito ym.

Lisäksi koko ajan tulee uusia välineitä ja oppisisältöjä ja opetustapoja, joita pitää opetella. Se kuormittaa aivoja. Päivät venyy iltaan ja töitä on joskus tehtävä myös viikonloppuisin ja loma-aikoina.

Toki tilanne on erilainen esim. ala-asteella ja korkeakoulussa, mutta työtä on molemmissa julmetun paljon. Tekeminen vaan painottuu eri asioihin.

En ole itse opettaja, mutta olen työskennellyt pitkään varhaiskasvatuksen puolella ja siltä kantilta nyt mietin ja lisäksi omaan tuttavapiiriin kuuluu myös luokanopettajia. 

Ensimmäisenä kuormittavana asiana on tietysti vastuu toisista ihmisistä . Toiseksi isot ryhmät, joissa usein lapsilla on myös monenlaista oppimisen haastetta. Resurssit  ovat pieniä, joten ei ole mitenkään itsestään selvää saada avustajaa luokkaan.  Kolmanneksi nykyvaatimukset. On koko ajan opittava uutta, osattava esim. toteuttaa ilmiöpohjaista oppimista. NÄen kyllä myös sen hyvät puolet, mutta vaatii opettajalta suuren työmäärän aina suunnittella yksi kokonaisuus( 

tuossa yksi ihan hyvä esimerkki toteuttamistavasta. 

Vanhemmat ovat sitten myös oma lukunsa. Ihan varmasti opettajat tekevät virheitä, mutta on niitäkin vanhempia, jotka näkevät kaikessa opettajan virheitä. Nykyään myös kuuluu vanhempien kanssa tehtävä yhteistyö ihan erikseen mainittuna opetussuunnitelmaan ja sitä on huomattavasti enemmän kuin esim. omana aikanani. 

Sitten tämä korona. Ainakin omat opettajatuttuni ovat nyt korona-aikaan tehneet kaksin kertaisen työn kun heillä on ns. hybridiopetus. Eli on pitänyt tehdä tunteja niin verkkoon kuin koulullekin ( nämä kylläkin siis lukiossa). Lisäksi ovat saaneet olla auttamassa niitä kollegoita, joilla on ollut hankaluuksia tekniikan kanssa. 

Tässä nyt pintaraapaisuna joitan asioita. 

Opetan 28h viikossa. Tunteja on liikaa, mutta ei ole ketään muuta tekijää niille. Oppitunteja on kolmelle kouluasteelle ja ryhmissä on paljon eriyttämisen tarvetta. Yhdet suunnitelmat eivät siis käy kaikille. Lisäksi tähän päälle kaikki suunnittelu, arviointi, kokoukset ja oppilaskunnan toiminnasta huolehtiminen. Pahimmilaan teen 60h työviikkoa. Normaalisti riittää n. 40h.

Opettaja on vähän niin kuin näyttelijä. Meillä on joka päivä useampi näytös, joita arvioi maailman kriittisin yleisö. Jos olet tylsä tai mokaat, saat välittömästi palautteen.

Hankalat oppilaat ja erityisesti vanhemmat tekevät työstä välillä tosi raskasta. Yksi todella hankala vanhempi voi saada sairasloman partaalle ihmisen. 1.-2. luokkien opettajilla ihan se pienten lasten kanssa oleminen vie voimat kun niitä paimennettavia on 20+kpl. On ihan erilailla kuormittavaa olla niin monen lapsen kanssa ja vielä kantaa kaikki vastuu heistä sen koulupäivän ajan kuin olla parin muksun kanssa kotona. Siksi se työ on välillä raskasta ja tarvitsee aikaa palautua. Ihan hermosto käy kierroksilla kun pitää olla koko aika jonkun saatavilla ja fokus päällä 150%. Välitunnithan ei mene kahvitteluun vaan lasten asioiden hoitoon. Minulla ei ole usein yhtäkään taukoa työpäivän aikana. Välillä on koulutuksia ja kokouksia klo 18 asti eli työpäivä voi venyä 12 tuntiseksi. Opettajan työ ei ole vain oppituntien pitämistä 5h päivässä vaan siihen liittyy muutakin. Pidän kuitenkin työstäni enkä halua tehdä muuta työtä.

Moni ei pärjää yhdenkään teinin kanssa kotona mutta minun pitää opettaa 120 teiniä viikossa. Tulkaa kokeilemaan, tuntuuko helpolta työltä.

Moikka! Olen yläkoulussa aineenope…

Työpäivät ovat kyllä klo 8-16. Hyppyjäkin on. Lyhyitä päiviä on vain alakoulun luokanopettajilla. Aineenopettajilla jatkuu työt aina lerjantaisinkin klo 16.00 saakka.

Nykyään ongelamana ovat suuret opetusryhmäryhmät, joissa oppilaita on äärilaista toiseen. Lisäkuormitusta tuo myös lisääntyneet muut työt, jotka eivät sinällään liity omaan opetukseen, vaan on erilaisia pakkokehityskohteita jne. Opetusryhmien lisäksi oppilaat ovat nykyään varain haasteellisia - tavallisella luokalla voi olla moniongelmaisia oppilaita, joiden oikea paikka ei ole tavallinen 27 oppilaan ryhmä. Tukea ei myöskään koulussa riitä, koska rahat eivät riitä. Opettaja jää asian kanssa yksin.

Vanhemmat kuormittavat, koska toivovat lapsestaan tähteä samalla, kun yritetään kertoa, että lapsella on monia oppimisen ongelmia ja tärkeää olisi keskittyä olennaiseen. Erilaiset kehittämishankkeet, joita tunnutaan keksivän ylemmillä tahoilla keksimisen iloksi saakka, jonka toteuttajina on kuitenkin opettajat.

Kun aloitin opettajana, työviikkoni oli tyypillisesti 70-80 tuntisia, koska jouduin suunnittelmaan jokaisen oppitunnin alista loppuun. Ajattelin, että ehkä se vuodessa parissa helpottaa, mutta toisin kävi. Koko ajan tulee uuttaa kehittämiskohdettam uutta projektia, uutta sitä sun tätä, että kohta oikeasti tuntuu siltä, että opettaminen peruskoulussa on on enää toissijainen asia ja kaikki muut on ykkösasia. Jos tällaista olisin halunnut tehdä, olisin hakenutunut ohjaajaksi, en opettajaksi.

Tähän kun lisätään se, että pienryhmiä on lakkautettu ja löhikouluperiaatteen mukaisesti yhä useampi käy yleistä luokkaa, niin sitä voi vaan ihmetellä, miten niille erkkaoppilaille mistään koulusta löytyy mikään tuki. Se ryhmän opettajakaan ei voi unohtaa niitä muita siksi, että luokassa on muutama integroitu oppilas, jotka tarvitsisivat kädestä pitäen ohjausta. Ei ole kenenkään etu: ei opettajan, ei yleisoppilaan eikä et-oppilaan. En tiedä, missä laskelmissa ja miten on huomioitu, että yksi oettaja ei repeä tunnilla moneksi.

Myös huonokäytös ja välinpitämättömyys on lisääntynyt. Miksi pitäisi mitään tehdä, kun kuitenkin kaiken saa. Opittu tapa. Yritäpä siinä sitten yläkoululaiselle selittää, että tuskinpa isäsi ja äitisi sinulle aikuisena kaiken kustantaa, kun nyt oppinut siihen. Tuehia väittelyjä, jotka tulee sitten opittua viimeistään kantapään kautta.

Aineenopettajana näen 150-200 teiniä viikossa. En todellakaan jaksa jokaista huomioida yksilönä. Sori!

Opettaja on myös jatkuvan arvostelun kohteena. Joko sitä tekee vanhemmat tai isommat opiskelijat. Mikään ei ikinä riitä, aina jollain on jotain erityistarvetta tai muuten asiat huonosti.

Ja sit siihen päälle nämä julkisen organisaation peruseväät, eli epäpätevät esimiehet ja johtajat, päättömät käytänteet ja säännöt joita on kuitenkin pakko noudattaa.

Luokassa on 25 silmäparia, joille esiinnyt koko ajan. Siinä ei ole henkistä taukoa, vaan pitää olla koko ajan intensiivisesti vetovastuussa. Välillä porukka vaihtuu, työ ei. Jossain toimistotyössä voi välillä vetää vähän vasemmalla kädellä, jos väsyttää, tai hitaammalla tahdilla tai tuijotella ikkunasta ulos. Opettaja ei voi. Samalla täytyy muistaa, kuka tässä luokassa oli se tuen tarpeinen (kuka tarvitsi valmiit muistiinpanot, kenelle pitää käydä erikseen selventämässä tehtävänanto, keitä pitää tarkkailla kiusaamisen varalta jne.).

Meillä mennään 75 minuutin oppitunteja. Niitä on neljä päivässä. Päivään mahtuu siis kolme välituntia. Näistä yksi menee ruokalassa, toinen välituntivalvonnassa, kolmas on päivän ainoa varsinainen tauko. Silloin käydään vessassa, syödään, yritetään päästä yhteyksiin kollegan kanssa ja sopia jostain opetuksellisesta asiasta tai puhua oppilasongelmasta (mikäli kollega ei juuri silloin ole valvonnassa tai ruokalassa) tai seistään kopiokoneella (jos se talon ainoa kone ei ole taas rikki). Tai sitten se kolmas välitunti sattuu olemaan pikainen tiimikokous tai viikkokokous, jolloin käytännössä päivässä ei ole taukoa lainkaan. Koko ajan on helvetillinen kiire. Kun pääsee kotiin, on niin uupunut, että tekee mieli mennä nukkumaan jo iltakuudelta.

Jossain välissä pitäisi sitten kuitenkin suunnitella niitä tunteja, korjata aineita ja kokeita, miettiä vanhempainillan asioita, hoitaa Wilma-viestintää, sopia kirjastokäyntejä, mennä uuden (omaan oppiaineeseen soveltumattomaan mutta työnantajan kysymättä hankkimaan) opetussovelluksen etäkoulutukseen, tehdä kalenteri ja kutsu oppimiskeskusteluihin, päivittää oppilaiden tukilehdet, kirjata oppimissuunnitelmat kaikille tehostetun ja erityisen tuen oppilaille ja kehitellä heille eri tehtävät kuin muille.

Tunneilla on vastuu opetuksen etenemisestä, työrauhan ylläpitämisestä, oppimistulosten saavuttamisesta. Joku porukka alkaa mekkaloida, heitä ei saa hiljenemään, pakka hajoaa siihen. Tunti ei etene. Jäädään jälkeen rinnakkaisluokista. Stressi lisääntyy.

Monet oppilaat eivät vain halua oppia. Se tekee työstä melkoista kivireen vetämistä. Opettajana toimittuaan ymmärtää jotakin vanginvartijan työstä, vaikkei ole tullut lainkaan koulutetuksi sellaiseen.

Olen amk-ope. Meidän pitäisi uskottavasti ja asiantuntevasti opettaa ties mitä tekoälyä, jota emme itsekään osaa. Jatkuva uuden oppiminen on toisaalta kivaa, mutta kun se on paineen alaista ja pakkotahtista niin se on todella kuormittavaa.

Opiskelijoiden palaute on armotonta, jos kurssilla meneekin jotain pieleen.

Vielä muutama vuosi sitten yhdellä kurssilla oli 35 opiskelijaa. nyt normaalimäärä on 45 opiskelijaa. Samassa ajassa pitäisi siis ohjata +10 opiskelijaa ja arvioida heidänkin tehtävänsä. Suuri osa työajasta kuluukin juuri tehtävien tarkistamiseen.

Monissa oppiaineissa, kuten tekninen työ ja kemia, opettajan on jaksettava olla 100% koko ajan kiinni oppilaissa, ettei satu tapaturmaa. Se on myös kuormittavaa, kun ruhmät vaihtuvat päivän aikana jopa 8 kertaa. Opettaja on oppitunnilla 100% mukana.

Työ ei ole fyysiesti raskasta, siinä ei nostella tonnin kuutioita, mutta työ on henkisesti raskasta, koska koko ajan joutuu olemaan täydellä panostuksella mukana. Ei voi ajatella vetävänsä köykäseksi, kun vähän väsyttää, vaan koko ajan on oltava mukana.

Työssä myös raskauttavana tekijänä on säännöllinen rytmi. Päivä elää koko ajan rytmin mukaan, ehdit köymään vessassa tai et… ( Toki vessassa nyt käydään, mutta se ydin siinä, että joko ehdit kasaamaan materiaalin kasaan tai, mentävä on.)

Kyllähän kaikki ihmistyö, johon sisältyy vastuu siitä kohteena olevasta ihmisestä, on raskasta. Opettajan duunissa sitä on, samoin kuin vaikka sairaanhoitajan tai sossun. 

Opettajan työssä ei ole taukoja. Ei ruokatauot eikä muutkaan tauot, eli pahimmassa tapauksessa päivässä olet koko ajan menossa.

Vierailija kirjoitti:

Monet oppilaat eivät vain halua oppia. Se tekee työstä melkoista kivireen vetämistä. Opettajana toimittuaan ymmärtää jotakin vanginvartijan työstä, vaikkei ole tullut lainkaan koulutetuksi sellaiseen.

Opiskeluaikoina tein jotain pätkähommaa dementiaosastolla. Se oli aika samanlaista kuin yläkoulun opettajana toimiminen. Todella vastahakoista porukkaa, joka piti kuitenkin saada tekemään jotain tiettyä asiaa. Huuto, kirosanat ja räkä lensi. Nyrkkejäkin piti välillä varoa. Kuvittelin, että kyllä helpottaa sitten kun pääsen opettajan töihin kiinni eikä enää tarvitse osastolla olla... Tätä nykyä kaipaan jopa kerrostalojen rappusiivoamista, jota myös aikoinani tein.

Hankalat oppilaat, joita nykyisin tungetaan normiluokkaan inkluusion nimissä. Ne jatkuvat sosiaaliset ristiriidat kuluttavat nopeasti loppuun.

Oman jaksamisen takia pitäisi pyrkiä vähentämään kaikkea opetukseen varsinaisesti liittymätöntä sälätyötä. Sitä tulee kuitenkin koko ajan lisää. Tästä sälähommasta ei myöskään makseta opettajille mitään. Saamme palkan pidetyistä tunneista. Esimerkiksi nyt pitäisi tarkistaa kaikkien tukea tarvitsevien oppilaiden paperit ja kirjata sinne millaista tukea tänä lukuvuonna annetaan. Tuen toteuttajia ei kuitenkaan ole kuin osalle oppilaista.

Kynät ja kumit painavat jokseenkin paljon.