Miksei vanhempien vanhenemisesta ja kuolemasta juuri puhuta?

Vierailija kirjoitti:

Vaikeaa on puhua. Kun vanhempamme olivat jo pitkälti yli 80 v. veljen kanssa kerran yritimme aloittaa keskustelun niin kauheasti suuttuivat ja huusivat, että toivotteko ja kuolemaamme. 

Just tämä. Miten se asia on niin tabu vanhuksille? Itse ainakin olen jo nyt (40 v) kertonut perheelleni toiveitani hautajaisiin liittyen ja yritän pitää kodin ryönävapaana, enkä kerryttää jälkipolville kauheaa tavaravuorta.

Minä valitettavasti mietin nykyään päivittäin vanhan äitini kuolemaa. Hän täyttää seuraavaksi 85v ja itse olen vasta alle 40v.  Jotenkin olen alkanut tehdä jo luopumistyötä vaikka hän asuu omillaan ja selviytyy arjesta, mutta valmistelen itseäni siihen pahimpaan koko ajan. Äiti on ollut elämässäni tuki ja turva, paras ystäväkin. Nyt suhde muuttunut jotenkin, olen hänelle töykeä ja samalla myös vihainen, mikä tekee olon entistä kamalammaksi koska tiedän että yhteinen aika voi päättyä milloin vain, en saisi käyttäytyä näin. En osaa suhtautua häneen, hän muuttunut hirveästi viimeisten vuosien aikana. Viimeksi eilen puhui arkkurahoista mitä pitää säästää. Tulen vihaiseksi kun hän puhuu että joutaa jo mullan alle ym. Pitäisi ymmärtää mutta minun on vaikea käsitellä asiaa. Tuntuu että elämästä putoaa pohja kun tulee se päivä. Olen aina toivonut että minä kuolisin ensimmäisenä ettei minun tarvitsisi kokea sitä menetyksen tuskaa, itsekkäästi ajateltu, tiedän.

Perheasiat ovat yksityisiä. Mitä niistä keskustelemaan? Vain alzheimerilla ja omaishoitajaksi joutumisella on yleistä merkitystä ja kiinnostavuutta.

Omat vanhemmat yli 70 ja tänä vuonna on pari saman ikäistä sukulaista lähtenyt. Isän kunto on vielä hyvä, äitini ei. Pakostakin tässä on miettinyt että se aika lähestyy koko ajan. Olen ainut lapsi ja yksin saan aikanaan kaiken kantaa.