Yksinhuoltajat! Vinkkejä/apua arjen kestämiseen kaivataan.

Hei. Olen "vain" yhden neljävuotiaan lapsen yksinhuoltaja, enkä ole edes totaali yh, mutta arjesta on tullut kamppailua. Olen asunut lapseni kanssa kahdestaan nämä neljä vuotta ja isän osallistuminen on harventunut harventumistaan hänen sairautensa takia ja nykyään voi olla melkein kuukaudenkin taukoja jolloin lapsi ei näe ollenkaan isäänsä. Sovittu viikonlopputapaaminenkin saattaa peruuntua vielä viimeisillä minuuteilla jne. Olen hyväksynyt tämän tosiasian, enkä odota enää mitään, on vain postiivinen yllätys, jos silloin tällöin saan ns. vapaata.

Hankalaksi arjessa koen sen, että nykyisten opiskelujeni takia meillä on lapseni kanssa yhteistä aikaa arki-iltoina vain muutama tunti, josta osa menee arjen pyöritykseen. Ruoan laittoon, pyykkäämiseen, siivoamiseen jne. Viikonloput taas vietetään tiiviisti yhtä ja pyrin "hyvittämään" isän aiheuttamaa pahaa oloa lapselle. Koen huonoa omaatuntoa, jos joskus laitan lapsen yökylään (eli ilta kahdeksasta aamu yhdeksään) mummolaan, että pääsen edes joskus viettämään aikaa seurustelukumppanini kanssa ihan kahdestaan. Minulla jää harvoin aikaa panostaa koulutöihin silloin, kun lapsi on kotona, eli aina, kun koulusta sattuu olemaan arkena vapaa päivä, vien lapsen hoitoon ja koen siitäkin huonoa omaatuntoa.

Nyt olen huomannut, että olen jatkuvasti väsynyt ja hermot kireällä. Lapsi saa osakseen asiaankuulumatonta tinttailua ja nalkutusta äidiltään. Väännän väkisin ruoan ja pidän yllä perussiisteyttä (eli roskat roskiin, astiat tiskikoneeseen ja tasaisin väliajoin pyykit ja tiskit pyörimään). Jokainen askare tuntuu vaativaan valtavan ponnistuksen, kun ennen ne menivät siinä sivussa. 

Yritän ottaa lasta mukaan arkeen esimerkiksi antamalla hänelle pieniä tehtäviä, kuten aterinlaatikon tyhjäyksen tai pyykkien ojentamisen koneesta minulle, kun laitan niitä kuivumaan. Nykyään kaikki on kuitenkin "en halua". Lelujen siivoaminen ja muutenkin tavallisten sääntöjen noudattaminen on nykyään yhtä taistelua. Osaksi johtunee kai iästä ja osaksi minun asenteestani. Tuntuu, että olemme oravanpyörässä, josta en millään tahdo päästä pois.

Olisiko muilla yksinhuoltajilla hyviä vinkkejä arjen pelastamiseksi, kun ei ole sitä toista osapuolta viheltämässä peliä poikki tai puolittamassa työmäärää. Tukiverkosto on pienehkö ja kaikki työssäkäyviä ihmisiä, joita en omilla vaivoillani viitsisi kuormittaa.