Mitä 40v nainen tekee jos koko elämä kaatuu oikeasti niskaan?

[quote author="Vierailija" time="02.09.2014 klo 23:38"]

[quote author="Vierailija" time="02.09.2014 klo 23:30"]

Ei siinä tarvita kuin yksiauto-onnettomuus, jossa kuolee mies, leikki-ikäinen ja muutaman kuukauden vanha vauva. Sitten sitä ihmetellään velkaisessa omakotitalossa, että mitäs nyt. Samalla kun yritetään toipua onnettomuudesta ja opetella kävelemään.

[/quote]

Olen läheltä seurannut tämän tyyppisen tragedian. Siitä selviytyjä ei metelöinyt, ryypännyt, hajottanut mitään, tai käyttäytynyt itsetuhoisesti. Hän hakeutui kriisiavun kautta vertaistukiryhmään ja pysyi koko ajan työelämässä, ei joutunut edes pitkälle sairauslomalle. Hän kykeni shokissakin auttamaan itseään ja etsimään sellaista apua, joka ei pahentanut tilannetta entisestään.

Siinä juuri on kypsän ihmisen ja keskenkasvuisesti käyttäytyvän ero, myös pahimmassa kriisissä. Että kykenee hakemaan rakentavaa apua, eikä heitä vaan hanskoja tiskiin ja tuhoa sitä vähää mitä on vielä jäljellä.

[/quote]

Varmaan niin mutta ihmisten lähtökohdat vaikuttaa aika paljon siihen miten kriiseistä selviytyy. Keskenkasvuinenkin käytös on inhimillistä. Vaikka kaikkien muiden kuin täydellisten suorittajien pitäisi tietysti tappaa itsensä. Minusta tuollainen täydellisyys että mikään ei muka saa aikaan mitään kuohuntaa, on suorastaan tylsää.

Minä söin rauhoittavia ja unilääkkeitä kourallisen päivässä. Silllä  selvisin. Vieroitettiin sitten siitä psykiatrian osastolla.

[quote author="Vierailija" time="02.09.2014 klo 23:24"][quote author="Vierailija" time="02.09.2014 klo 21:25"]

Oletteko ihan tosissaan kaikki niin aikuisia, että koko maailman romahtaessa vain rauhallisesti tirautatte kyyneleen ja istutte kädet ristissä rukoilemaan? Tai kylmän rauhallisesti kaivatte lenkkikamat kaapista ja lähdette hikilenkille?

Luulen, että moni nyt ajattelee idealisoidusti itsestään tässä. Mutta tosi tilanteessa ja pahassa stressissä kivahdattekin ilkeästi sille ystävälle, karjutte lapsille, otatte rauhoittavan lääkkeen JA sen lasin viiniä, haastatte riitaa naapurin kanssa, poistatte miehenne fb-kavereista, menette olohuoneen sohvalle yöksi...

ap

[/quote]

Missä maailmassa oikein elät? Vaikuttaa siltä että sekä sinulla, että ystäväpiirissäsi impulssikontrollin puute on aika tavanomainen ilmiö... Itse olen kolmekymppisestä saakka pitänyt aikuismaista stressinsietokykyä itsestäänselvyytenä. En enää kilahtele kuten kaksikymppisenä. Aikuinen pystyy ajattelemaan jo sitä kilahteluhetkeäkin pidemmälle ja tietää, ettei siitä ole kokonaisuuden kannalta muuta kuin haittaa. Jos tuntuu että "maailma kaatuu niskaan" (esim. tulee uutinen vakavasta sairaudesta, tai ikäviä uutisia YT-neuvotteluista -molemmat olen kohdannut), niin saatan itkeä ja sitten tosiaankin lähteä hikijuoksulenkille ja sen jälkeen puida asiaa esimerkiksi jonkun parhaan ystävän kanssa keskustelemalla. Ryyppääminen, huutaminen tai lääkkeet eivät ole koskaan kuuluneet omaan ongelmanratkaisuvalikoimaani.
[/quote] Kyse ei varmaankaan ollut tuollaisesta yksittäisestä pahasta uutisesta. Ja kivat sulle että olet ollut noin onnekas.

Riippuu mikä se koko elämän kaatava asia on. 

Jos se olis tuo auto-onnettomuus missä kuolisi lapset ja mies, niin todennäköisesti löytyisin suljetulta, eikä elämänhalu palaisi ikinä. Varmaan vaipuisin johonkin omaan maailmaan tai tekisin itsarin.

Keskeistä musta on se, millaiseen elämään kriisi tulee. Jos olet elänyt vuosia suht tervettä, normaalia työssäkäyvän ihmisen elämää niin silloin on aivan erilaista kohdata iso kriisi kuin jos olet elänyt vuosikausia köyhyydessä, epävarmuudessa ja perheessä ollut pahoja mielen tai ruumiin sairauksia. Kun elämä on normaalistikin lähinnä pärjäämistä seuraavaan päivään niin kriisi voi yksinkertaisesti olla liikaa. Itse olen noista kriiseistä selvinnyt hengissä terapialla, ystävien ja perheen tuella, lääkkeillä ja ainaisilla listoilla mitä konkreettista pitää tehdä että asiat muuttuisivat paremmiksi. Ja päätöksellä uskoa aina siihen että niiden on pakko joskus muuttua paremmiksi.

[quote author="Vierailija" time="03.09.2014 klo 00:39"]

[quote author="Vierailija" time="02.09.2014 klo 23:24"][quote author="Vierailija" time="02.09.2014 klo 21:25"] Oletteko ihan tosissaan kaikki niin aikuisia, että koko maailman romahtaessa vain rauhallisesti tirautatte kyyneleen ja istutte kädet ristissä rukoilemaan? Tai kylmän rauhallisesti kaivatte lenkkikamat kaapista ja lähdette hikilenkille? Luulen, että moni nyt ajattelee idealisoidusti itsestään tässä. Mutta tosi tilanteessa ja pahassa stressissä kivahdattekin ilkeästi sille ystävälle, karjutte lapsille, otatte rauhoittavan lääkkeen JA sen lasin viiniä, haastatte riitaa naapurin kanssa, poistatte miehenne fb-kavereista, menette olohuoneen sohvalle yöksi... ap [/quote]   Missä maailmassa oikein elät? Vaikuttaa siltä että sekä sinulla, että ystäväpiirissäsi impulssikontrollin puute on aika tavanomainen ilmiö... Itse olen kolmekymppisestä saakka pitänyt aikuismaista stressinsietokykyä itsestäänselvyytenä. En enää kilahtele kuten kaksikymppisenä. Aikuinen pystyy ajattelemaan jo sitä kilahteluhetkeäkin pidemmälle ja tietää, ettei siitä ole kokonaisuuden kannalta muuta kuin haittaa. Jos tuntuu että "maailma kaatuu niskaan" (esim. tulee uutinen vakavasta sairaudesta, tai ikäviä uutisia YT-neuvotteluista -molemmat olen kohdannut), niin saatan itkeä ja sitten tosiaankin lähteä hikijuoksulenkille ja sen jälkeen puida asiaa esimerkiksi jonkun parhaan ystävän kanssa keskustelemalla. Ryyppääminen, huutaminen tai lääkkeet eivät ole koskaan kuuluneet omaan ongelmanratkaisuvalikoimaani. [/quote] Kyse ei varmaankaan ollut tuollaisesta yksittäisestä pahasta uutisesta. Ja kivat sulle että olet ollut noin onnekas.

[/quote]

Ap:n kuvaama stressitila näkyikin olevan "parisuhteen päättymisen" aiheuttama, eli ei niin suuri asia, kuin tämän jälkimmäisen esittämä esimerkki.

Olen kokenut miehen sivusuhteen paljastumisen täysin yllätyksenä ja sitä seuranneen avioeron. En koskaan purkanut aggressiotani naapureihin, tai muihin täysin syyttömiin ihmisiin. Miehenikään kimppuun en käynyt, saati lasteni. Kaipa olen sitten tylsä ihminen, kun en osaa raivota primitiivisesti, eikä minusta löydy "sisäistä Aueria". Tai toinen vaihtoehto on se, että en kärsi mielenterveysongelmista.

Mä yleensä rukoilen jos tilanne menee tosi pahaksi, kääriydyn vain nyykyttämään johonkin nurkkaan, rukoilen hiljaa mielessäni, hetken päästä nousen ylös ja nostan pään pystyyn, joskus siihen menee enemmän aikaa. Yleensä muuten en rukoile mutta vaikeina hetkinä sen teen jotenkin automaattisesti vaikka lapsena ei siihen koskaan opetetukaan, en tiedä mikä korkeampi voima siinä auttaa minua mutta rukoilu kyllä helpottaa oloa kovasti.

Ajattelen matkatiliäni, jonne säästelen pikkuhiljaa rahaa. Enää kymmenen vuotta tätä keskiluokkaista paskaa ja lapset ovat sen ikäisiä, että voin häipyä vuodeksi Aasiaan - ihan itsekseni. 

Näin vanhempana ihmisenä en enää pidä pelkkää avioeroa niin suurena asiana, että se yksistään ihmisen kaataisi. Usein kun ihminen romahtaa on kyse monien asioiden kasautumisesta jolloin voimat loppuvat. En usko sellaista ihmistä olevankaan joka kestäisi kaiken. Sitä voi toki kuvitella muuta.

Itselleni tapahtui samaanaikaan niin paljon vastoinkäymisiä, että oli todellinen ihme, että selvisin.

Mailmankuvani muuttui täysin.

Kun mun maailma romahti totaalisesti niin ensin aloin keräämään negatiivisuutta itseeni. Parin tunnin sisällä tuli mieleen kuitenkin ajatus että mitä helvettiä, ei mun maailma tähän kaadu. Pistin tavarat kassiin, otin alle kouluikäiset lapset kainaloon ja lähdin. Jotenkin vaan täysin rahattomana, työttömänä ja tulevaisuudettomanakin pärjäs päivän kerrallaan. Seuraavat kymmenen vuotta tuosta hetkestä ovat olleet todellakin mun onnellisimmat:) Täysin tyhjästä, nöyryydellä ja sisulla elän nykyään todella huoletonta elämää. Ei rahaongelmia, ei suhdeongelmia, teinien ongelmat on ainoot ja niilläkään ei ole muita ongelmia kuin että mitä seuraavaks ja sitten kun tiedetään niin eikö toimeen. Äidin asenne on periytynyt heille. Oon ylpee.

Oletteko ihan tosissaan kaikki niin aikuisia, että koko maailman romahtaessa vain rauhallisesti tirautatte kyyneleen ja istutte kädet ristissä rukoilemaan? Tai kylmän rauhallisesti kaivatte lenkkikamat kaapista ja lähdette hikilenkille?

Luulen, että moni nyt ajattelee idealisoidusti itsestään tässä. Mutta tosi tilanteessa ja pahassa stressissä kivahdattekin ilkeästi sille ystävälle, karjutte lapsille, otatte rauhoittavan lääkkeen JA sen lasin viiniä, haastatte riitaa naapurin kanssa, poistatte miehenne fb-kavereista, menette olohuoneen sohvalle yöksi...

ap

[quote author="Vierailija" time="02.09.2014 klo 18:32"]Rukoilee jumalaa, arvelisin. 
[/quote]
Näin tekee n. 70% suomalaisista.

[quote author="Vierailija" time="02.09.2014 klo 18:26"]

Meidän ikäisemme eivät viiltele. Vai viiltelevätkö?
Lähteekö nainen lähiöpubiin yksin ja tilaa oluen? Olettaen että hän ei normaalisti sinne mene koskaan, muutenhan se olisi tavanomaista käyttäytymistä.
Kaivaako hän kaapista viinipullon esiin ja kittaa useamman lasin illan aikana, vältellen nurkissa pyöriviä lapsia?
Meneekö hän R-kioskille ja ostaa tupakkaa ja röyhyttelee sitä salaa kioskin takana?
Leikkeleekö hän saksilla hienot sukkahousunsa palasiksi?
Lopettaako hän puhumisen, vai huutaako hän ääneen?

[/quote]

sä hommaat kissan tai kissoja. Onneksi niitä saa ilmatteeksi.

[quote author="Vierailija" time="02.09.2014 klo 21:25"]

Oletteko ihan tosissaan kaikki niin aikuisia, että koko maailman romahtaessa vain rauhallisesti tirautatte kyyneleen ja istutte kädet ristissä rukoilemaan? Tai kylmän rauhallisesti kaivatte lenkkikamat kaapista ja lähdette hikilenkille?

Luulen, että moni nyt ajattelee idealisoidusti itsestään tässä. Mutta tosi tilanteessa ja pahassa stressissä kivahdattekin ilkeästi sille ystävälle, karjutte lapsille, otatte rauhoittavan lääkkeen JA sen lasin viiniä, haastatte riitaa naapurin kanssa, poistatte miehenne fb-kavereista, menette olohuoneen sohvalle yöksi...

ap

[/quote]

Missä maailmassa oikein elät? Vaikuttaa siltä että sekä sinulla, että ystäväpiirissäsi impulssikontrollin puute on aika tavanomainen ilmiö... Itse olen kolmekymppisestä saakka pitänyt aikuismaista stressinsietokykyä itsestäänselvyytenä. En enää kilahtele kuten kaksikymppisenä. Aikuinen pystyy ajattelemaan jo sitä kilahteluhetkeäkin pidemmälle ja tietää, ettei siitä ole kokonaisuuden kannalta muuta kuin haittaa. Jos tuntuu että "maailma kaatuu niskaan" (esim. tulee uutinen vakavasta sairaudesta, tai ikäviä uutisia YT-neuvotteluista -molemmat olen kohdannut), niin saatan itkeä ja sitten tosiaankin lähteä hikijuoksulenkille ja sen jälkeen puida asiaa esimerkiksi jonkun parhaan ystävän kanssa keskustelemalla. Ryyppääminen, huutaminen tai lääkkeet eivät ole koskaan kuuluneet omaan ongelmanratkaisuvalikoimaani.

Ei siinä tarvita kuin yksiauto-onnettomuus, jossa kuolee mies, leikki-ikäinen ja muutaman kuukauden vanha vauva. Sitten sitä ihmetellään velkaisessa omakotitalossa, että mitäs nyt. Samalla kun yritetään toipua onnettomuudesta ja opetella kävelemään.

[quote author="Vierailija" time="02.09.2014 klo 23:30"]

Ei siinä tarvita kuin yksiauto-onnettomuus, jossa kuolee mies, leikki-ikäinen ja muutaman kuukauden vanha vauva. Sitten sitä ihmetellään velkaisessa omakotitalossa, että mitäs nyt. Samalla kun yritetään toipua onnettomuudesta ja opetella kävelemään.

[/quote]

Olen läheltä seurannut tämän tyyppisen tragedian. Siitä selviytyjä ei metelöinyt, ryypännyt, hajottanut mitään, tai käyttäytynyt itsetuhoisesti. Hän hakeutui kriisiavun kautta vertaistukiryhmään ja pysyi koko ajan työelämässä, ei joutunut edes pitkälle sairauslomalle. Hän kykeni shokissakin auttamaan itseään ja etsimään sellaista apua, joka ei pahentanut tilannetta entisestään.

Siinä juuri on kypsän ihmisen ja keskenkasvuisesti käyttäytyvän ero, myös pahimmassa kriisissä. Että kykenee hakemaan rakentavaa apua, eikä heitä vaan hanskoja tiskiin ja tuhoa sitä vähää mitä on vielä jäljellä.

Rukoilee jumalaa, arvelisin. 

Lähtee lenkille. T. Tylsäpää

Mä yleensä otan auton alle, annan musiikin pauhata täysillä, itken, huudan ja poltan eshishaa.

Soittaa ystävälle tai äidille, lähtee reissuun, vetää kännit.