Lapsettoman ja lapsellisen ystävyys

Aikani kuluksi luin komenteja,ulkona sataa ja lähden myöhemmin kuljeskelemaan sateeseen.Olen jo mummo ikäinen.Minulla on 2 rakkauslasta, useampi lapsen lapsi.Koska tulin äidiksi nuorena 19v ja toinen lapseni syntyi kun olin 23 v. Työssä käyvänä äitinä.Kyllä sinkku ystäväni katosivat. Minulla tosin ei olisi ollut aikaa,heitä kohdata kun olin työelämä ja erinlaiset arvot silloin elämästä.Vasta kun ystävät jotka katosivat olivat itse perustaneet perheet,kenties saaneet lapsia? Eläkeikäisinä alkoivat etsiä minua ja kontaktia.Elämä heilläkin iän myötä kaventunut ja halu viritellä vanhana nuoruuden ystävyyttä.Kenties myös hieman kehuskella mitä ovat saavutaneet aikuisijällä?Kuitenkin jos välissä esimerkiksi 50v? Missä todella olivat 50v?Kyseinen aika minulla,oma elämä ja omat rutinit ymm. 1.Henkilö kuitenkin nuoruudestani on lämmin ja todella sydämelinen.Joka vuosikymenien jälkeen kontakti minuun. Tuntuu kuin koskaan emme olisi poluiltamme eroneet.Hän asuu kaukana valitetavasti.!Mikä parasta kuitenkin ,saan häneltä vanhan aikaisesti kirjeen tai kortin postitse. eikä pyöri s-postina.Itse en ole F.B, tietoinen valintani.Paperi kirje on aito lähestymis tapa ja tuntuu kuin olisi läsnä siinä kirjeessän aitona ihmisenä.On elämässäni ollut lapsetomia ihmisiä aikuisena,on edeleen..Helpoa sanoa emme puhu lapsista,vaipoista tai yö valvomisista.Kun omat lapset aikuisia omat perheet. Joilekin lapsetomuus on oma valinta,joillekin kova paikka kun eivät saa lapsia!Niitä ei pidä udella,ei kysellä miksi ei ole lapsia?Jos henkilö,henkilöt eivät puhu asia itse?On ääretömän tahditonta udella aihe miksi ei? Tai sanoa hankisit lapsia.Ei kuulu muille.( ps,olen lukihäiriöinen en näe tekstini virheitä Anteeksi se)

Minulle oli ihan selvää että kun nuoruuden ajan ystävät saavat lapsia niin meidän tiet erkaantuvat. Lapsiperheelliset tarvitsevat toistensa vertaistukea ja minua ei kiinnosta lapsi aiheet pätkääkään. Minulle ei ole enää edes aikaa eikä haluja sitoutua mihinkään säännölliseen ystävyyssuhteen hoitamiseen. Oma parisuhde ja harrastuksissa on ihan tarpeeksi. Sosiaalisia suhteita on ihan tarpeeksi ja tykkään niistä enemmän kun se ei ole säännöllistä pakkopullaa, väkisin yhteydenpitoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Okei, mutta miksi siitä lapsettomien lapsettomuudesta tehdään niin iso juttu ja erottava tekijä?!

Osa naisista uskoo vakavissaan siihen, että vasta äitiys tekee naisesta kokonaisen. Siksi lapsettomien naisten kanssa ei voi puhua kuten aikuisten kesken puhutaan, koska he eivät ole saavuttaneet täyttä ymmärrystä naisena olemisesta ja ovat jääneet epäkypsiksi hepsankeikoiksi. Jotkut taas ovat jääneet henkisesti lukioasteelle, jolloin bestiksen kanssa oli pakko tehdä kaikki samat jutut, ajatella samoista asioista samalla tavalla ja hyvä jollei näyttääkin ulkoisesti samalta. He eivät kestä tai ymmärrä sitä, että niillä ystävillä on oma elämä ja oma ajatusmaailma, vaan kuvittelevat, että saavat oman tahtonsa läpi jankkaamalla.

Vaikka tätä ei ilmeisesti saisi edelleenkään ääneen sanoa, niin on myös lapsia hankkineita naisia, jotka katuvat valintaansa tai ovat muuten pettyneitä äitiyteen ja siksi painostavat lapsettomia ystäviä - nimenomaan naispuolisia - lisääntymään. Tuli aihetta sivuten mieleen työkaveri, jonka lapsuudenystävä painosti tätä jatkuvasti hankkimaan itselleen miehen. Työkaveri kyllästyi lopulta tähän ja tokaisi, että mitä hänen miesasiansa tätä ystävää niin vaivaavat. Oli vastannut ihan pokalla, että "niin mutta olis niin kivaa, että jos sullakin olis mies niin voitaisiin sitten aina haukkua niitä yhdessä!". Eli halutaan vetää kaveri mukaan samaan suohon ettei yksin tarvitse kärsiä.

Juu, tunnistan tämän ilmiön äitini ikäisissä 50-60 -luvulla syntyneissä naisissa. Sen sijaan, että kommenttisi selittäisi erottavia tekijöitä, se enemmänkin ylläpitää stereotypioita. Et tunnu sinäkään ymmärtävän, että myös äiti-ihmisillä on "oma elämä ja oma ajatusmaailma". Sekä lisäksi ihan omat motiivit elämänvalinnoilleen ja onneksi nykypäivänä myös mahdollisuus toteuttaa näitä valintoja.

Ei siinä muuta ole kuin että lapselliset ovat salaa kateellisia lapsettomien helposta elämästä. Mielestäni lapsellisten ja lapsettomien ystävyys ei oikein onnistu. Lapsellisista tulee usein sellaisia, että he keskustelevat lapsiin liittyvistä asioista. Se on hirveää haaskuuta.

Paras ystäväni on vela ja olin melkein 10v ainoa ystäväpiiristäni, jolla oli lapsia.

Aina on mennyt hyvin. Puhutaan kaikesta maan ja taivaan välillä niinkuin ennenkin. Toisaalta meillä on ihan avoimet välit. Olen jo vuosia sanonut etten jaksa lähteä baariin, mutta voin tulla jonkun kotiin istumaan iltaa. Ja tämä siis ihan siksi, että en jaksa valvoa niin kauaa, että baariin kannattaisi lähteä.

Eripuraa meillä on ollut vain silloin, kun en lasten ollessa pieniä asioita piti tehdä jonkun verran lasten ehdoilla. Esim sen mukaan syökö lapsi juuri tiettyyn kellon aikaan ja toisaalta että tiettyihin aikoihin en enää voi lähteä lapsen kanssa, kun sitten lapsi nukkuu väärään aikaan. Tätä eivät lapsettomat ymmärtäneet millään (paitsi jostain syystä tuo velakaveri). Nyt on ihan eri ääni kellossa, kun kavereilla on omia lapsia. Huvittaa välillä miten haastavaa elämä lapsen kanssa heillä on, kun muutamia vuosia sitten kaikki ongelmat olivat niin helposti ratkaistavissa.

Arvot ovat liian erilaiset, en voi katsoa sormien läpi sitä miten toinen tekee vain mitä huvittaa, synnyttää lapsen tällaisen maailmaan ja samalla pakottaa hänet kuolemaan ja sitä edeltävään kärsimykseen.

"Taas hetken lähempänä kuolemaa ei haihdu tuska milloinkaan".

Olen itse vela, mutta ymmärrän ihan täysin, jos uudet äidit katoavat vuosiksi vauva- ja lapsikuplaan. Onhan se elämän täysin muuttava tapahtuma. Jotenkin myös ajattelen, ettei siinä kohdassa ystävyys ehkä voikaan olla täysin vastavuoroinen, kun toinen univajeisena zombiena juoksee konttaavan vauvan perässä ja miettii, että milloinkohan minä pääsisin edes suihkuun. Silloin minun tehtäväni on olla kärsivällinen, kun lapset kiljuvat puhelun taustalla ja jopa tarjota apuani, että äitiystävä saa esim. nukkua.

Uutena tai suhteellisen uutena äitinä voimavarat voivat olla kovin vähäiset, eikä silloin hirveästi jaksa edes viestitellä ystäville saati nähdä. Tässä voi olla sellaisia kuvitelmia, että äidit nyt kovasti soittelevat ja juoruavat toisille äitiystävilleen. Totuus voi kuitenkin olla, ettei voimia ole mihinkään ns. ylimääräiseen sen jälkeen, kun on töistä, lastenhoidosta ja kotiaskareista selvitty. Ota sinä aktiivisempi rooli ystävyydessä äidiksi tulleen kanssa ja on ihan todennäköistä, että se kantaa hedelmää myöhemmin. Oli sinulla itselläsi sitten lapsia tai ei.

Jos ystävyys kestää pikkulapsiarjen, niin tulee vielä ne ajat, kun toisella on aikaa esim. kahvitella ja voimavaroja esim. minun työhuolieni ja muiden ensimmäisen maailman ongelmien kuunteluun. (En sano, että kaikilla veloilla elämä on huoletonta, mutta minulla itselläni on nyt poikkeuksellisen hyvä ja onnellinen elämänvaihe meneillään)

Tämän kirjoitan tätinä ja siskoani sekä hänen lapsiaan kovasti rakastavana velana. <3

Tässä on kyse siitä, mitä odottaa ystävyydeltä. Jos odottaa sitä, että voi mennä viinipullon kanssa kylään ja kahden kesken ilman lapsia juoruta tai itkeä omista asioistaan jutellen, niin ei se äiti-ihminen sellaista välttämättä jaksa kuunnella. Jokainen järjellinen ihminen ymmärtää, että tuossa elämänvaiheessa on lapsen takia aika paljon menossa muutenkin ja aika sekä voimavarat vähissä.

Jos taas odottaa ystävyydeltä sitä, että ollaan toisen tukena myötä- ja vastamäessä, niin voisi ehkä koittaa auttaa lastenhoidossa ja luoda suhdetta niihin lapsiinkin. Vähän epärealistista odottaa äidiltä sellaista ystävyyttä, johon lapset eivät kuulu. Siksi varmaan on helpompaa sopia vaikka puistotreffit sellaisen kaverin kanssa, jolla on myös lapsia kuin lapsettoman, joka haluaisi vaikka kahvitella kaikessa rauhassa. Uskon kyllä, että se äiti voisi varmasti kutsua myös lapsettoman kaverin puistotreffeille, kunhan hän ensin ilmaisee, että tykkäisi siitä.

Upp

Minä olin pitkään se lapseton ystävä, joka piti yhteyttä lapsellisiin kavereihin (kaikki asuimme ympäri Suomen ja minun oli helpoin kulkea, tungin itseni kylään).

Niiden ystävien kanssa kävimme viihteellä, joita se kiinnosti, muiden kanssa olimme muutoin. Toisilla lapset viihtyivät isänsä kanssa, toisilla lapset roikkui äidissä suunnilleen koko ajan.

Kun sain itse lapsia, pidin yhteyttä ystäviin riippumatta siitä, oliko heillä lapsia vai ei. Jos kuulosti ettei yhteydenpito kiinnosta, niin jätin pitämäti.

Sanoisin että kannattaa lasten isäksi valkata mies, joka on tosi mies; kykenee huolehtimaan lapsistaan, niin äitinäkin pystyy elämään täysipainoista elämää.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin pitkään se lapseton ystävä, joka piti yhteyttä lapsellisiin kavereihin (kaikki asuimme ympäri Suomen ja minun oli helpoin kulkea, tungin itseni kylään).

Niiden ystävien kanssa kävimme viihteellä, joita se kiinnosti, muiden kanssa olimme muutoin. Toisilla lapset viihtyivät isänsä kanssa, toisilla lapset roikkui äidissä suunnilleen koko ajan.

Kun sain itse lapsia, pidin yhteyttä ystäviin riippumatta siitä, oliko heillä lapsia vai ei. Jos kuulosti ettei yhteydenpito kiinnosta, niin jätin pitämäti.

Sanoisin että kannattaa lasten isäksi valkata mies, joka on tosi mies; kykenee huolehtimaan lapsistaan, niin äitinäkin pystyy elämään täysipainoista elämää.

Hyvä huomio. En ole koskaan ymmärtänyt näitä perheitä, joissa äiti hoitaa lapset ja isä ei pärjää lasten kanssa hetkeäkään ilman äitiä. Toisaalta olen huomannut, että tämä liittyy yleensä siihen, että äiti ei syystä tai toisesta halua jättää lapsia isän hoitoon, vaikka se olisi mahdollista. Eli yleensä tämä liittyy äitiin, eikä siihen, että isä ei pärjäisi lasten kanssa.

Mun lapset on kyllä jo 15v ja 7v, mutta parhaat ystäväni ovat lapsettomia. Mulle on ihan epäoleellista ystävän perhemuoto ja lapsiasiat.