Lääkäri kirjoitti reseptin

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 09:53"]

Ihmettelen, miten tässä ketjussa on monia, jotka olettavat, että masentunut saadaan parannettua elämänmuutoksilla. Tokihan varmaan on niitä, joita se on auttanut, mutta noin yleensä ihmettelen miten ajatellaan, että masennus on jotain, johon itse täytyy vain tarttua ja repiä itsensä irti.

Minä en ole virallisesti masentunut. Joitakin vuosia sitten aloin ihmetellä painonnousua ja omaa saamattomuuttani, kävin lääkäreillä mutta asiaan ei löytynyt selitystä. Sitten romahdin työpaikalla (tai oikeastaan viikonloppuna) ja pääsin lopulta lääkärille, jonka luona vain itkin. Sain kuukauden päästä ajan työpsykologille, jonka luona kävin sallitut viisi kertaa (enempää ei työpaikallani ole tarjota). Psykologin mukaan painonnousu ja saamattomuus ovat seurauksia masennuksesta ja että kärsin keskivaikeasta masennuksesta (hän ei ole lääkäri, joten tämä oli hänen arvionsa). Nyt masennusta ruokkii tietysti se, että piiskaan itseäni painosta ja saamattomuudesta. Toisaalta pitäisi päästä irti kierteestä ja saada jotain aikaan mutta toisaalta koen suurta ahdistusta näitä muutoksia ajatellessani. Esim. ystäväni kanssa kävin satunnaisesti kävelyillä, että edes vähän liikkuisin ja samalla juteltiin. Lopetin nuo kävelyt lopulta, kun jo ajatus niistä sai minut päiväkausiksi stressaantuneeksi ja ahdistuneeksi.

Käyn edelleen töissä, en syö mitään lääkkeitä enkä saa mitään terapiaa tai ammattiapua. Minun pitäisi taistella siitä, että joku huomioisi jälleen tilani, mutta nyt en enää ole siinä vaiheessa, että jaksaisin taistella. Ahdistaa ajatellakin lääkäriinmenoa ja jälleen kerran tilanteeni läpikäymistä ja vakuuttelua, etten selviä vain työterveyshoitajan käynnillä. En jaksa. Kaikki voimani menevät siihen, että käyn töissä ja kuskaan iltaisin lapsiani harrastuksiin. Mihinkään muuhun ei vain ole voimia.

Ottaisin ilomielin mitä tahansa moskaa suuhuni loppuelämän ajan, jos sen avulla saisin itselleni voimia muuttaa asioita elämässäni. Mutta millä voimin jaksan taistella itselleni ne moskat?

[/quote]

Onko sulta tsekattu kilpirauhasarvot? Itsellä vajis oli syy painonnousuun, turvotukseen ja jatkuvaan väsymykseen. Tyroksiinilla laihduin, mutta masennus (joka ei johtunutkaan kilpparista) jäi. Siihen syön mielialalääkettä. 

Keskusteluapua en kaipaa. Pelkkä ajatus saa verenpaineen nousemaan. Pärjään ihan hyvin kuitenkin näillä kahdella lääkkeellä.

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 09:53"]

Ihmettelen, miten tässä ketjussa on monia, jotka olettavat, että masentunut saadaan parannettua elämänmuutoksilla. Tokihan varmaan on niitä, joita se on auttanut, mutta noin yleensä ihmettelen miten ajatellaan, että masennus on jotain, johon itse täytyy vain tarttua ja repiä itsensä irti.

Minä en ole virallisesti masentunut. Joitakin vuosia sitten aloin ihmetellä painonnousua ja omaa saamattomuuttani, kävin lääkäreillä mutta asiaan ei löytynyt selitystä. Sitten romahdin työpaikalla (tai oikeastaan viikonloppuna) ja pääsin lopulta lääkärille, jonka luona vain itkin. Sain kuukauden päästä ajan työpsykologille, jonka luona kävin sallitut viisi kertaa (enempää ei työpaikallani ole tarjota). Psykologin mukaan painonnousu ja saamattomuus ovat seurauksia masennuksesta ja että kärsin keskivaikeasta masennuksesta (hän ei ole lääkäri, joten tämä oli hänen arvionsa). Nyt masennusta ruokkii tietysti se, että piiskaan itseäni painosta ja saamattomuudesta. Toisaalta pitäisi päästä irti kierteestä ja saada jotain aikaan mutta toisaalta koen suurta ahdistusta näitä muutoksia ajatellessani. Esim. ystäväni kanssa kävin satunnaisesti kävelyillä, että edes vähän liikkuisin ja samalla juteltiin. Lopetin nuo kävelyt lopulta, kun jo ajatus niistä sai minut päiväkausiksi stressaantuneeksi ja ahdistuneeksi.

Käyn edelleen töissä, en syö mitään lääkkeitä enkä saa mitään terapiaa tai ammattiapua. Minun pitäisi taistella siitä, että joku huomioisi jälleen tilani, mutta nyt en enää ole siinä vaiheessa, että jaksaisin taistella. Ahdistaa ajatellakin lääkäriinmenoa ja jälleen kerran tilanteeni läpikäymistä ja vakuuttelua, etten selviä vain työterveyshoitajan käynnillä. En jaksa. Kaikki voimani menevät siihen, että käyn töissä ja kuskaan iltaisin lapsiani harrastuksiin. Mihinkään muuhun ei vain ole voimia.

Ottaisin ilomielin mitä tahansa moskaa suuhuni loppuelämän ajan, jos sen avulla saisin itselleni voimia muuttaa asioita elämässäni. Mutta millä voimin jaksan taistella itselleni ne moskat?

[/quote]

Jos vaan itkit lääkärin luona, niin eikö se lääkäri antanut sulle mitään lääkkeitä tai muuta? Kuulostaa aika huonolle lekurille. 

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 09:58"]

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 09:53"]

Ihmettelen, miten tässä ketjussa on monia, jotka olettavat, että masentunut saadaan parannettua elämänmuutoksilla. Tokihan varmaan on niitä, joita se on auttanut, mutta noin yleensä ihmettelen miten ajatellaan, että masennus on jotain, johon itse täytyy vain tarttua ja repiä itsensä irti.

Minä en ole virallisesti masentunut. Joitakin vuosia sitten aloin ihmetellä painonnousua ja omaa saamattomuuttani, kävin lääkäreillä mutta asiaan ei löytynyt selitystä. Sitten romahdin työpaikalla (tai oikeastaan viikonloppuna) ja pääsin lopulta lääkärille, jonka luona vain itkin. Sain kuukauden päästä ajan työpsykologille, jonka luona kävin sallitut viisi kertaa (enempää ei työpaikallani ole tarjota). Psykologin mukaan painonnousu ja saamattomuus ovat seurauksia masennuksesta ja että kärsin keskivaikeasta masennuksesta (hän ei ole lääkäri, joten tämä oli hänen arvionsa). Nyt masennusta ruokkii tietysti se, että piiskaan itseäni painosta ja saamattomuudesta. Toisaalta pitäisi päästä irti kierteestä ja saada jotain aikaan mutta toisaalta koen suurta ahdistusta näitä muutoksia ajatellessani. Esim. ystäväni kanssa kävin satunnaisesti kävelyillä, että edes vähän liikkuisin ja samalla juteltiin. Lopetin nuo kävelyt lopulta, kun jo ajatus niistä sai minut päiväkausiksi stressaantuneeksi ja ahdistuneeksi.

Käyn edelleen töissä, en syö mitään lääkkeitä enkä saa mitään terapiaa tai ammattiapua. Minun pitäisi taistella siitä, että joku huomioisi jälleen tilani, mutta nyt en enää ole siinä vaiheessa, että jaksaisin taistella. Ahdistaa ajatellakin lääkäriinmenoa ja jälleen kerran tilanteeni läpikäymistä ja vakuuttelua, etten selviä vain työterveyshoitajan käynnillä. En jaksa. Kaikki voimani menevät siihen, että käyn töissä ja kuskaan iltaisin lapsiani harrastuksiin. Mihinkään muuhun ei vain ole voimia.

Ottaisin ilomielin mitä tahansa moskaa suuhuni loppuelämän ajan, jos sen avulla saisin itselleni voimia muuttaa asioita elämässäni. Mutta millä voimin jaksan taistella itselleni ne moskat?

[/quote]

Jos vaan itkit lääkärin luona, niin eikö se lääkäri antanut sulle mitään lääkkeitä tai muuta? Kuulostaa aika huonolle lekurille. 

[/quote] 

Huono lääkäri? Hauska heitto.  Ehkä hyvä lääkäri, koska näki että voit parantua ilman niitä. 

Mä sain aivan järjettömästi apua Cipralexistä ahdistukseen ja paniikkihäiriöön. Suosittelisin aloittamaan määrätyt lääkkeet, kokeile niitä edes muutama kuukausi. Jos olo ei parane tai sivuvaikutukset ovat häiritseviä, puhu lääkärillesi. Mä olisin varmaan kuollut, jos en olisi saanut apua. Silloin en olisi uskonut, että ikinä enää voi olla normaali olo, mutta kappas vaan, tässä se nyt on!

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 10:09"]

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 09:58"]

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 09:53"]

Ihmettelen, miten tässä ketjussa on monia, jotka olettavat, että masentunut saadaan parannettua elämänmuutoksilla. Tokihan varmaan on niitä, joita se on auttanut, mutta noin yleensä ihmettelen miten ajatellaan, että masennus on jotain, johon itse täytyy vain tarttua ja repiä itsensä irti.

Minä en ole virallisesti masentunut. Joitakin vuosia sitten aloin ihmetellä painonnousua ja omaa saamattomuuttani, kävin lääkäreillä mutta asiaan ei löytynyt selitystä. Sitten romahdin työpaikalla (tai oikeastaan viikonloppuna) ja pääsin lopulta lääkärille, jonka luona vain itkin. Sain kuukauden päästä ajan työpsykologille, jonka luona kävin sallitut viisi kertaa (enempää ei työpaikallani ole tarjota). Psykologin mukaan painonnousu ja saamattomuus ovat seurauksia masennuksesta ja että kärsin keskivaikeasta masennuksesta (hän ei ole lääkäri, joten tämä oli hänen arvionsa). Nyt masennusta ruokkii tietysti se, että piiskaan itseäni painosta ja saamattomuudesta. Toisaalta pitäisi päästä irti kierteestä ja saada jotain aikaan mutta toisaalta koen suurta ahdistusta näitä muutoksia ajatellessani. Esim. ystäväni kanssa kävin satunnaisesti kävelyillä, että edes vähän liikkuisin ja samalla juteltiin. Lopetin nuo kävelyt lopulta, kun jo ajatus niistä sai minut päiväkausiksi stressaantuneeksi ja ahdistuneeksi.

Käyn edelleen töissä, en syö mitään lääkkeitä enkä saa mitään terapiaa tai ammattiapua. Minun pitäisi taistella siitä, että joku huomioisi jälleen tilani, mutta nyt en enää ole siinä vaiheessa, että jaksaisin taistella. Ahdistaa ajatellakin lääkäriinmenoa ja jälleen kerran tilanteeni läpikäymistä ja vakuuttelua, etten selviä vain työterveyshoitajan käynnillä. En jaksa. Kaikki voimani menevät siihen, että käyn töissä ja kuskaan iltaisin lapsiani harrastuksiin. Mihinkään muuhun ei vain ole voimia.

Ottaisin ilomielin mitä tahansa moskaa suuhuni loppuelämän ajan, jos sen avulla saisin itselleni voimia muuttaa asioita elämässäni. Mutta millä voimin jaksan taistella itselleni ne moskat?

[/quote]

Jos vaan itkit lääkärin luona, niin eikö se lääkäri antanut sulle mitään lääkkeitä tai muuta? Kuulostaa aika huonolle lekurille. 

[/quote] 

Huono lääkäri? Hauska heitto.  Ehkä hyvä lääkäri, koska näki että voit parantua ilman niitä. 

[/quote]

Lääkäri joka kerrankin välitti. 

Lääkehoidon aikana aivojen ei kyllä pitäisi jäädä mitenkään "koukkuun" mielialalääkkeisiin. Lääkitys on tarkoitus purkaa todella pitkällä aikavälillä (joitain kuukausia) vain murunen kerrallaan, jolloin aivot korvaavat itse syntynyttä vajetta. Jos lääkkeet lopettaa kuin seinään tai vähentää annostusta liian nopeasti, menee tilanne varmasti huonompaan suuntaan saman tien. Eivätkö lääkärit osaa ohjeistaa näiden lääkkeiden käyttöä vai ovatko ihmiset itse niin lyhytjänteisiä, ettei tuloksia saada aikaan?

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 08:49"]

Säälittää ihmiset, jotka saadaan masennuslääkekoukkuun. Serotoiinin takaisinestäjät muuttavat aivojen kemiallista tasapainoa loppuiäksesi ja tulet olemaan masennuspotilas loppuikäsi.Lääketehtaat kiittää.

[/quote] Säälittää kaltaisesti idiootit.

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 10:32"]

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 10:09"]

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 09:58"]

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 09:53"]

Ihmettelen, miten tässä ketjussa on monia, jotka olettavat, että masentunut saadaan parannettua elämänmuutoksilla. Tokihan varmaan on niitä, joita se on auttanut, mutta noin yleensä ihmettelen miten ajatellaan, että masennus on jotain, johon itse täytyy vain tarttua ja repiä itsensä irti.

Minä en ole virallisesti masentunut. Joitakin vuosia sitten aloin ihmetellä painonnousua ja omaa saamattomuuttani, kävin lääkäreillä mutta asiaan ei löytynyt selitystä. Sitten romahdin työpaikalla (tai oikeastaan viikonloppuna) ja pääsin lopulta lääkärille, jonka luona vain itkin. Sain kuukauden päästä ajan työpsykologille, jonka luona kävin sallitut viisi kertaa (enempää ei työpaikallani ole tarjota). Psykologin mukaan painonnousu ja saamattomuus ovat seurauksia masennuksesta ja että kärsin keskivaikeasta masennuksesta (hän ei ole lääkäri, joten tämä oli hänen arvionsa). Nyt masennusta ruokkii tietysti se, että piiskaan itseäni painosta ja saamattomuudesta. Toisaalta pitäisi päästä irti kierteestä ja saada jotain aikaan mutta toisaalta koen suurta ahdistusta näitä muutoksia ajatellessani. Esim. ystäväni kanssa kävin satunnaisesti kävelyillä, että edes vähän liikkuisin ja samalla juteltiin. Lopetin nuo kävelyt lopulta, kun jo ajatus niistä sai minut päiväkausiksi stressaantuneeksi ja ahdistuneeksi.

Käyn edelleen töissä, en syö mitään lääkkeitä enkä saa mitään terapiaa tai ammattiapua. Minun pitäisi taistella siitä, että joku huomioisi jälleen tilani, mutta nyt en enää ole siinä vaiheessa, että jaksaisin taistella. Ahdistaa ajatellakin lääkäriinmenoa ja jälleen kerran tilanteeni läpikäymistä ja vakuuttelua, etten selviä vain työterveyshoitajan käynnillä. En jaksa. Kaikki voimani menevät siihen, että käyn töissä ja kuskaan iltaisin lapsiani harrastuksiin. Mihinkään muuhun ei vain ole voimia.

Ottaisin ilomielin mitä tahansa moskaa suuhuni loppuelämän ajan, jos sen avulla saisin itselleni voimia muuttaa asioita elämässäni. Mutta millä voimin jaksan taistella itselleni ne moskat?

[/quote]

Jos vaan itkit lääkärin luona, niin eikö se lääkäri antanut sulle mitään lääkkeitä tai muuta? Kuulostaa aika huonolle lekurille. 

[/quote] 

Huono lääkäri? Hauska heitto.  Ehkä hyvä lääkäri, koska näki että voit parantua ilman niitä. 

[/quote]

Lääkäri joka kerrankin välitti. 

[/quote]

Potilas itkee vastaanotolla ja lääkäri määrää kuukauden päästä ajan psykologille? 

Kuule, tuossa ajassa voi vakavasti masentunut tappaa itsensä. Huomaa, ettet ymmärrä depressiosta mitään. Toivottavasti et sairastu siihen koskaan. Mulkkumaisuuteen, joka sua selkeästi vaivaa, taas ei valitettavasti parannuskeinoa ole. 

Kuulkaas te karppausprofeetat. Painukaa nyt vittuun täältä masennussairautta käsittelevästä ketjusta. Voitte sitä Pyhän Karppauksen Evankeliumia levittää muuallakin. 

Varmasti Karppaus parantaa myös syövän? Helvetin ääliöt.

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 09:10"]

Tiedän, mutta otin ne esimerkiksi siksi, että niitä mainostetaan sillä, ettei niihin jää riippuvaiseksi. Mutta jätetään mainitsematta, että ne muuttavat aivojen välittäjäaineiden toimintaa lopullisesti.

Suurin osa masennuslääkkeiden syöjistä joutuu syömään niitä loppuelämänsä. Harha on siinä, että he kuvittelevat masennuksen palaavan, jos lopettavat syömisen. Asia ei ole niin, vaan lääkkeet ovat muuttaneet aivojen toimintaa niin, että et enää parannu masennuksesta.

Eli esim. eron tuottamaan alakuloon aletaan syöttämään masennuslääkkeitä. Huomaat yhtäkkiä syöneesi niitä kymmenen vuotta, kun et enää pysty olemaan ilman, kun aina se paha olo ja pahempikin palaa.

Masennuslääkkeiden syönti on kasvanut hurjasti ja lääketehtaat kiittävät tätä käypähoitosuositusta. Joskus riittäisi paremminkin 20 kappaletta bentsoa ja paha olo menisi ohi, kun saat niiden avulla nukuttua pari viikkoa. Mutta kun aloitat masennuslääkityksen, syöt niitä vielä kymmenen vuoden päästä ja pahoissa tapauksissa niitä on vaihdettu monta kertaa ja lisätty sekaan muitakin lääkkeitä ja kohta sinulla on coctaili, missä on nukahtamislääkkeet, bentsot ja masennuslääkkeitä kahta tai kolmea lajia. Mieti, miten aivojen välittäjäaineet tästä selviävät

[/quote] Tää on niin bullshittia mitä suollat. Ei ne mitenkään muuta aivojen kemiaa tai aiheuta pakkoa syödä niitä lopunikäänsä. Joillain potilailla masennus voi uusiutua (uusiutuisi muutenkin) jolloin ennaltaehkäisevä lääkitys saattaa olla tarpeen jo elämänlaadunkin kannalta mutta yleisesti ottaen lääkkeitä ei tarvitse syödä lopunikää yksittäisen masennusjakson takia. Käypä hoito -suositus perustuu satoihin tutkimuksiin joiden tekijöiden sidonnaisuudet on ilmoitettu, mihinkäs sinuns suoltamasi tieto perustuu?

No miks sä menit sinne lääkäriin, jos et halua mitään lääkkeitä? :D :D :D Ihmekään kun terkkariin ei saa aikoja, kun siellä käy sellaisia ihmisiä, jotka eivät edes halua apua. Kävät vaan juttelemassa siellä. Juttelemassa voi käydä vaikka sunnuntaina kirkon pihalla jumalanpalveluksen jälkeen.

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 09:20"]

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 09:18"]

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 09:11"]

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 09:06"]

Nyt oikeasti älkää viitsikö. Jos lääkkeitä tarvitsee niin niitä kannattaa syödä. Vaikka edellisen "aivot jää lääkekoukkuun" -höpinä olisi totta (mitä se ei ole), eikö ole mukavampaa elää ilman ahdistusta ja masennusta loppuikänsä, kuin ahdistuneena, työkyvyttömänä, unihäiriöisenä tms loppuikänsä. lääkkeet eivät korjaa tilannetta kokonaan lopullisesti, mutta ne auttavat jotta jaksat alkaa parantaa elämäntilannettasi muilla keinoin. Esim pystyt menemään töihin jotta on varaa alkaa käydä terapiassa.

[/quote]

Siihen lääkekoukkuun oman kokemuksen mukaan kyllä jää, mutta otan silti lääkkeeni, koska ilman voin huonosti. Eikä se johdu riippuvuudesta vaan omasta psyykestäni. 

[/quote]Et voi olla enää, koska lääkkeet ovat jo sekoittaneet aivojesi kemian ja ne eivät enää palaudu. Eli ainoa riippuvuus ei ole mitkään fyysiset oireet, vaan juuri se, että aivojesi kemia ei enää palaa entiselleen. Eli sekoitetaan serotoiinin takaisinotto niin, että se ei enää palaudu takaisin.

[/quote]

Ilmeisesti olet lukenut Kopakkalan teesit hyvin. En sano, että hän on väärässä, mutta olisiko sinulla jotakin omaa lisättävää? Se teksti on nimittäin somessa jaettu jo miljoona kertaa. Copy-paste olis helpompi, mutta sillon et pääsis niin pätemään. :) 

[/quote]  Olen lukenut Kopakkalan teesit, mutta myös työskennellyt mielenterveysongelmaisten parissa. Joten käytännön kokemusta on hankala copypasteta.

Toki jokainen tekee valintansa itse. Mutta on hyvä, että asian toisesta puolestakin puhutaan. Olen nähnyt niin paljon erilaisia lääkekokeiluja ja niiden tuloksia, että allekirjoitan Kopakkalan teesit nykyään täysillä. Nuorena hoitajana itsekin olin todella lääkemyönteinen, mutta työkokemus on muuttanut tätä käsitystä.

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 09:53"]

Ihmettelen, miten tässä ketjussa on monia, jotka olettavat, että masentunut saadaan parannettua elämänmuutoksilla. Tokihan varmaan on niitä, joita se on auttanut, mutta noin yleensä ihmettelen miten ajatellaan, että masennus on jotain, johon itse täytyy vain tarttua ja repiä itsensä irti.

Minä en ole virallisesti masentunut. Joitakin vuosia sitten aloin ihmetellä painonnousua ja omaa saamattomuuttani, kävin lääkäreillä mutta asiaan ei löytynyt selitystä. Sitten romahdin työpaikalla (tai oikeastaan viikonloppuna) ja pääsin lopulta lääkärille, jonka luona vain itkin. Sain kuukauden päästä ajan työpsykologille, jonka luona kävin sallitut viisi kertaa (enempää ei työpaikallani ole tarjota). Psykologin mukaan painonnousu ja saamattomuus ovat seurauksia masennuksesta ja että kärsin keskivaikeasta masennuksesta (hän ei ole lääkäri, joten tämä oli hänen arvionsa). Nyt masennusta ruokkii tietysti se, että piiskaan itseäni painosta ja saamattomuudesta. Toisaalta pitäisi päästä irti kierteestä ja saada jotain aikaan mutta toisaalta koen suurta ahdistusta näitä muutoksia ajatellessani. Esim. ystäväni kanssa kävin satunnaisesti kävelyillä, että edes vähän liikkuisin ja samalla juteltiin. Lopetin nuo kävelyt lopulta, kun jo ajatus niistä sai minut päiväkausiksi stressaantuneeksi ja ahdistuneeksi.

Käyn edelleen töissä, en syö mitään lääkkeitä enkä saa mitään terapiaa tai ammattiapua. Minun pitäisi taistella siitä, että joku huomioisi jälleen tilani, mutta nyt en enää ole siinä vaiheessa, että jaksaisin taistella. Ahdistaa ajatellakin lääkäriinmenoa ja jälleen kerran tilanteeni läpikäymistä ja vakuuttelua, etten selviä vain työterveyshoitajan käynnillä. En jaksa. Kaikki voimani menevät siihen, että käyn töissä ja kuskaan iltaisin lapsiani harrastuksiin. Mihinkään muuhun ei vain ole voimia.

Ottaisin ilomielin mitä tahansa moskaa suuhuni loppuelämän ajan, jos sen avulla saisin itselleni voimia muuttaa asioita elämässäni. Mutta millä voimin jaksan taistella itselleni ne moskat?

[/quote]  Kilpirauhasen vajaatoiminta ?

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 08:04"][quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 07:59"]Lääkärille mennään toteamaan mikä tauti kyseessä ja mikä auttaa vaivaan. Valitettavasti lääkäri ei enää ajattele potilaan parasta ja etua. 
[/quote]

Suurin osa varmasti ajattelee, mutta lääkeyhtiöiden lobbaus in tuottanut tulosta. Lääkeyhtiöt ei saa mainostaa potilaille, ja niinpä ne markkinoi tuotteitaan lääkäreille täydellä teholla ja sponsoroi erilaisia lääkäritapahtumia.

Pöljä!! Tottakai ne markkinoi lääkäreille, koska ne reseptin kirjoittaa, ymmärtää sairauden ja farmakologian. Tavalliselle Pirkollekko pitäis markkinoida. En tajua miksi ap menee sitte haaskaamaan lääkärin aikaa, kun osaa sairautensa itsekin hoitaa = määrittää itse ettei lääkkeitä ota. On täällä kyllä pöljää porukkaa!

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 10:32"]

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 10:09"]

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 09:58"]

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 09:53"]

Ihmettelen, miten tässä ketjussa on monia, jotka olettavat, että masentunut saadaan parannettua elämänmuutoksilla. Tokihan varmaan on niitä, joita se on auttanut, mutta noin yleensä ihmettelen miten ajatellaan, että masennus on jotain, johon itse täytyy vain tarttua ja repiä itsensä irti.

Minä en ole virallisesti masentunut. Joitakin vuosia sitten aloin ihmetellä painonnousua ja omaa saamattomuuttani, kävin lääkäreillä mutta asiaan ei löytynyt selitystä. Sitten romahdin työpaikalla (tai oikeastaan viikonloppuna) ja pääsin lopulta lääkärille, jonka luona vain itkin. Sain kuukauden päästä ajan työpsykologille, jonka luona kävin sallitut viisi kertaa (enempää ei työpaikallani ole tarjota). Psykologin mukaan painonnousu ja saamattomuus ovat seurauksia masennuksesta ja että kärsin keskivaikeasta masennuksesta (hän ei ole lääkäri, joten tämä oli hänen arvionsa). Nyt masennusta ruokkii tietysti se, että piiskaan itseäni painosta ja saamattomuudesta. Toisaalta pitäisi päästä irti kierteestä ja saada jotain aikaan mutta toisaalta koen suurta ahdistusta näitä muutoksia ajatellessani. Esim. ystäväni kanssa kävin satunnaisesti kävelyillä, että edes vähän liikkuisin ja samalla juteltiin. Lopetin nuo kävelyt lopulta, kun jo ajatus niistä sai minut päiväkausiksi stressaantuneeksi ja ahdistuneeksi.

Käyn edelleen töissä, en syö mitään lääkkeitä enkä saa mitään terapiaa tai ammattiapua. Minun pitäisi taistella siitä, että joku huomioisi jälleen tilani, mutta nyt en enää ole siinä vaiheessa, että jaksaisin taistella. Ahdistaa ajatellakin lääkäriinmenoa ja jälleen kerran tilanteeni läpikäymistä ja vakuuttelua, etten selviä vain työterveyshoitajan käynnillä. En jaksa. Kaikki voimani menevät siihen, että käyn töissä ja kuskaan iltaisin lapsiani harrastuksiin. Mihinkään muuhun ei vain ole voimia.

Ottaisin ilomielin mitä tahansa moskaa suuhuni loppuelämän ajan, jos sen avulla saisin itselleni voimia muuttaa asioita elämässäni. Mutta millä voimin jaksan taistella itselleni ne moskat?

[/quote]

Jos vaan itkit lääkärin luona, niin eikö se lääkäri antanut sulle mitään lääkkeitä tai muuta? Kuulostaa aika huonolle lekurille. 

[/quote] 

Huono lääkäri? Hauska heitto.  Ehkä hyvä lääkäri, koska näki että voit parantua ilman niitä. 

[/quote]

Lääkäri joka kerrankin välitti. 

[/quote]

Kommentoinpa nyt minäkin, joka tämän lainauksen ensimmäisen tekstin kirjoitti. Ei, lääkäri ei diagnosoinut minulle mitään sairautta, ei masennusta tai muutakaan. Itkun takia hän kirjoitti lähetteen työspykologille, joka ensimmäisellä kerralla jo ihmetteli, miksi en saanut lääkkeellistä apua. En usko, että olisi kirjoittanut lähetettä edes psykologille ellen olisi itkuni lomasta saanut tokaistua, että jotain apua tässä nyt tarvitsisin. Lääkäri tyytyi näyttämään vain kiusaantuneelta.

Työpaikkalääkärit ovat muutenkin vastahakoisia diagnosoimaan mitään, ihmetyttää vain, miten eivät ole yhtään valmiita miettimään keinoja työssäjaksamiseen. Ehkä siksi kun en ole työpaikallani revennyt vaan hoitanut kaiken mallikelpoisesti ilman sairaslomaa. Minua voisi auttaa ihan pienetkin ratkaisut esim. se, että saisin käydä juttelemassa ongelmistani tai saisin ryhmäterapiaa tai vertaistukea. Voisi olla ihan järkevää lykätä minut johonkin laidustusryhmään tai muunlaiseen vertaisstukiryhmään mutta tärkeintä olisi, ettei vain annettaisi jäädä kotiin masentumiskierteeseen vaan minulla olisi säännöllisiä tapaamisia tai edes se diagnoosi, joka oikeuttaisi jonkinlaiseen lääkitykseen. Jos saisin tiputettua painoa, jaksaisin paremmin ja saisin edes sen kierteen katkeamaan. Ehkä sitten jaksaisin taas vaatia itselleni apuakin.

Lääkäri ei ole hyvä, jos hän vain katselee itkuista potilasta ja sysää tämän jonkun muun vastuulle. Vähintäänkin pitäisi olla jokin seurantakäynti niin kuin avioeron takia romahtaneelle ystävälleni. Ainakin itselleni on täysin selvää, että masentunut ei jaksa taistella itselleen apua ja että vaikka hän näyttää päällisin puolin jaksavan hoitaa elämässään olevat rutiinit, niin silti sitä ollaan vain yhden askeleen päässä totaalisesta romahduksesta. Huomaan ymmärtäväni esim. perhesurmaajia ja itsemurhan tekeviä. Ei sitä enää jaksa huutaa ihmisille, että tässä voidaan pahoin mutta kyllä sitä ensin on huutanut. Sitä ei vain ole kuunneltu.

Hoitakaa ongelmanne suoliston loissairautena, niin ongelma poistuu. On aivan tieteisfantasiaa väittää että joku infektio paranee 2 viikon antibioottikuurilla. Lääkärit ovat hampuuseja ja humpuukimaakareita, tuberkuloosi ei parane edes puolen vuoden hoidolla, ja malaria on niin sitkeä, ettei sitä saada edes hoidettua pois, samaten koirien leishmania. Leishmania tekee muuten kraaterimaisia ihomuutoksia, joten se ei jää huomaamatta, mutta jos ei sellaisia muodostuisi, lääkärit olisivat taas sormi perseessään, ja toteaisivat "ei mittään vikkaa". Vaikka Leishmanialla on toki paljon muitakin oireita, ja lopulta munuaiset pettävät. Nautojen paratuberkuloosi (ihmisillä tunnetaan nimeltä Crohnin tauti) on sen verran sitkeä, ettei karjaa voi edes harkita hoitaa antibiootein. Jne. Kyllähän näitä riittää, ja teidän pitäisi osata tarkalleen nämä kuviot, ja tutkia omaa vertanne vaikka "darkfield microscopyllä", sekä laittaa pystyyn mitkä antibiootit ovat teihin vaikuttaneet ja mihin.

Mulle lääkäri kirjoitti reseptin Mirtazapiiniin. Pieni annostus unettomuuden hoitoon. Söin sitä viikon verran, mutta lopetin sitten kun luin enemmän lääkkeestä. Pelkäsin syömishäiriöisenä sivuoireita niin paljon. Unettomuteen kyllä auttoi, liikaakin. Nukuin 12-14 tuntia ja loppupäivän olin ihan jumissa. Tiedostan kyllä sen, että lääkettä olisi pitänyt syödä kauemmin ja olo olisi mahdollisesti tasaantunut, mutta se ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta silloin. Sanoin tästä lääkärille ja saatiin mulle melatoniini. Paljon paljon parempi.

Sano asiasta lääkärille :)

Alkoholisti löytää aina syyn juomiselle niin narkkarikin. 

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 11:14"]

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 10:32"]

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 10:09"]

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 09:58"]

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 09:53"]

Ihmettelen, miten tässä ketjussa on monia, jotka olettavat, että masentunut saadaan parannettua elämänmuutoksilla. Tokihan varmaan on niitä, joita se on auttanut, mutta noin yleensä ihmettelen miten ajatellaan, että masennus on jotain, johon itse täytyy vain tarttua ja repiä itsensä irti.

Minä en ole virallisesti masentunut. Joitakin vuosia sitten aloin ihmetellä painonnousua ja omaa saamattomuuttani, kävin lääkäreillä mutta asiaan ei löytynyt selitystä. Sitten romahdin työpaikalla (tai oikeastaan viikonloppuna) ja pääsin lopulta lääkärille, jonka luona vain itkin. Sain kuukauden päästä ajan työpsykologille, jonka luona kävin sallitut viisi kertaa (enempää ei työpaikallani ole tarjota). Psykologin mukaan painonnousu ja saamattomuus ovat seurauksia masennuksesta ja että kärsin keskivaikeasta masennuksesta (hän ei ole lääkäri, joten tämä oli hänen arvionsa). Nyt masennusta ruokkii tietysti se, että piiskaan itseäni painosta ja saamattomuudesta. Toisaalta pitäisi päästä irti kierteestä ja saada jotain aikaan mutta toisaalta koen suurta ahdistusta näitä muutoksia ajatellessani. Esim. ystäväni kanssa kävin satunnaisesti kävelyillä, että edes vähän liikkuisin ja samalla juteltiin. Lopetin nuo kävelyt lopulta, kun jo ajatus niistä sai minut päiväkausiksi stressaantuneeksi ja ahdistuneeksi.

Käyn edelleen töissä, en syö mitään lääkkeitä enkä saa mitään terapiaa tai ammattiapua. Minun pitäisi taistella siitä, että joku huomioisi jälleen tilani, mutta nyt en enää ole siinä vaiheessa, että jaksaisin taistella. Ahdistaa ajatellakin lääkäriinmenoa ja jälleen kerran tilanteeni läpikäymistä ja vakuuttelua, etten selviä vain työterveyshoitajan käynnillä. En jaksa. Kaikki voimani menevät siihen, että käyn töissä ja kuskaan iltaisin lapsiani harrastuksiin. Mihinkään muuhun ei vain ole voimia.

Ottaisin ilomielin mitä tahansa moskaa suuhuni loppuelämän ajan, jos sen avulla saisin itselleni voimia muuttaa asioita elämässäni. Mutta millä voimin jaksan taistella itselleni ne moskat?

[/quote]

Jos vaan itkit lääkärin luona, niin eikö se lääkäri antanut sulle mitään lääkkeitä tai muuta? Kuulostaa aika huonolle lekurille. 

[/quote] 

Huono lääkäri? Hauska heitto.  Ehkä hyvä lääkäri, koska näki että voit parantua ilman niitä. 

[/quote]

Lääkäri joka kerrankin välitti. 

[/quote]

Kommentoinpa nyt minäkin, joka tämän lainauksen ensimmäisen tekstin kirjoitti. Ei, lääkäri ei diagnosoinut minulle mitään sairautta, ei masennusta tai muutakaan. Itkun takia hän kirjoitti lähetteen työspykologille, joka ensimmäisellä kerralla jo ihmetteli, miksi en saanut lääkkeellistä apua. En usko, että olisi kirjoittanut lähetettä edes psykologille ellen olisi itkuni lomasta saanut tokaistua, että jotain apua tässä nyt tarvitsisin. Lääkäri tyytyi näyttämään vain kiusaantuneelta.

Työpaikkalääkärit ovat muutenkin vastahakoisia diagnosoimaan mitään, ihmetyttää vain, miten eivät ole yhtään valmiita miettimään keinoja työssäjaksamiseen. Ehkä siksi kun en ole työpaikallani revennyt vaan hoitanut kaiken mallikelpoisesti ilman sairaslomaa. Minua voisi auttaa ihan pienetkin ratkaisut esim. se, että saisin käydä juttelemassa ongelmistani tai saisin ryhmäterapiaa tai vertaistukea. Voisi olla ihan järkevää lykätä minut johonkin laidustusryhmään tai muunlaiseen vertaisstukiryhmään mutta tärkeintä olisi, ettei vain annettaisi jäädä kotiin masentumiskierteeseen vaan minulla olisi säännöllisiä tapaamisia tai edes se diagnoosi, joka oikeuttaisi jonkinlaiseen lääkitykseen. Jos saisin tiputettua painoa, jaksaisin paremmin ja saisin edes sen kierteen katkeamaan. Ehkä sitten jaksaisin taas vaatia itselleni apuakin.

Lääkäri ei ole hyvä, jos hän vain katselee itkuista potilasta ja sysää tämän jonkun muun vastuulle. Vähintäänkin pitäisi olla jokin seurantakäynti niin kuin avioeron takia romahtaneelle ystävälleni. Ainakin itselleni on täysin selvää, että masentunut ei jaksa taistella itselleen apua ja että vaikka hän näyttää päällisin puolin jaksavan hoitaa elämässään olevat rutiinit, niin silti sitä ollaan vain yhden askeleen päässä totaalisesta romahduksesta. Huomaan ymmärtäväni esim. perhesurmaajia ja itsemurhan tekeviä. Ei sitä enää jaksa huutaa ihmisille, että tässä voidaan pahoin mutta kyllä sitä ensin on huutanut. Sitä ei vain ole kuunneltu.

[/quote]

Juuri näin. Sanoisin, että lääkäri syyllistyi hoitovirheeseen. 

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 11:52"]

Mulle lääkäri kirjoitti reseptin Mirtazapiiniin. Pieni annostus unettomuuden hoitoon. Söin sitä viikon verran, mutta lopetin sitten kun luin enemmän lääkkeestä. Pelkäsin syömishäiriöisenä sivuoireita niin paljon. Unettomuteen kyllä auttoi, liikaakin. Nukuin 12-14 tuntia ja loppupäivän olin ihan jumissa. Tiedostan kyllä sen, että lääkettä olisi pitänyt syödä kauemmin ja olo olisi mahdollisesti tasaantunut, mutta se ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta silloin. Sanoin tästä lääkärille ja saatiin mulle melatoniini. Paljon paljon parempi.

Sano asiasta lääkärille :)

[/quote]  Tämä on juuri se taikasana :) Sinun pitää syödä niitä pidempään, jos ei tunnu hyvältä. Sitten syöt niitä 6 viikkoa ja kun on monenlaista ongelmaa niistä, lisätään annosta. Toiset 6 viikkoa päälle. Kas, ei auta tämä lääke, pannaan toinen. Taas 6 viikkoa ja pari lisäystä 6 viikon välein. Kohta olet syönyt lääkettä puoli vuotta ja silti elämä on sekavaa, mutta se pannaan masennuksen piikkiin.

Pannaan toinen lääke siihen poistamaan sivuvaikutuksia ja kas, kohta huomaat syöväsi kolmea, neljää lääkettä, että pysyt kasassa. Sitten alat ollakin jo kroonikko.