Mikä yllätti lapsiperhearjessa eniten?

Lapsia kyllä mitataan, punnitaan, säädellään, kaikkea kontrolloidaan, ulkoapäin arvioidaan, kirjataan, ja r rahaakin saa joissain muodoissa, kuten lapsilisät ym. Tällaisia tukia on. Mutta se oikea tuki? Se, että joku muukin auttaisi jossain. Se, että ei olisi niin, että yksi tai parhaimmillaan kaksi aikuista hoitaa lasta 24/7/365. Sellaista ei ole koskaan luonnonheimoilla ollut. Se ei ole yhden ihmisen homma kyetä hoitamaan lasta, eikä ole luonnollista, että on lapsi ja aikuinen, yksikkönä, liikkumassa siellä täällä maita mantuja, busseilla, junilla, erilaisesta neuvolakäynnistä rokotuskäynnille lääkäriin ja sitten muskariin, jossa vauva äidin kanss taputtelee. Ja nykyäänhän pitää pykätä, tiskata, pyyhkiä ovenripoja, jne, aivan erilaista on nykyään elämä verrattuna siihen kun peseydyttiin saunassa kerran kuussa, ja vaatteet pyykättiin kesällä. 

Avun puute. Onneksi oli kunnallinen päivähoito. Sinä aikana olimme kuitenkin töissä ja välillä olisi ollut kiva levätä. Pääasiassa se oli kuitenkin ihan antoisaa ja lapset ihan huippuja. 

Sodanjälkeisen sukupolven erot nykyvanhempiin verrattuina kasvattajina ja eettisinä toimijoina korostuivat myös hämmentävän monessa käänteessä. Oli pakko todeta, että kai se sitten oli se sota, joka vinksautti päät. 

Harrastusten perässä suhaaminen. Meillä ei ollut edes sellaista maanista "harkat 6 kertaa viikossa" osastoa, koska kammoan sellaista. Silti kahden kuskaaminen kolmekin kertaa viikossa molempia molempiin suuntiin vei aikaa. Se vaati myös sumplimista, että mitä teen sen 30 min. jne. Nyt on ihanaa, kun saan iltaisin olla ihan vain kotona. 

Se yllätti, että miten huonoa saanti on ollut lasten syntymän jälkeen, vuosia jo.

Huolen määrä! Sitä ei voi millään ymmärtää etukäteen tai valmistautua siihen.

Kasvatuksellisissa asioissa yllätti etteivät lapset toimi kuten haluan tai kasvatan. Siis se että se on välillä niin vaikeaa. Ennen lapsia kuvittelin että riittää kun on rajat ja rakkautta ja itsellä tietyt tarkat päämäärät, säännöt ja tavat. Mutta kas, niillähän on ihan oma mieli ja teot vaikka miten opetat. Syyllistymisen ja huolen tunteet ja niiden määrä yllätti myös. Kolmen koululaisen kanssa elämä ja arki on kivaa! Yhä useampi asia on keskusteltavissa.

Vierailija kirjoitti:

Se että tukiverkostoa ei ole vaikka niin meille uskoteltiin.

Kukaan kummeista ei halua hoitaa lasta, mummot ja ukit on toiset aina töissä ja toiset lähellä asuvat eläkeläiset niin kiireisiä että eivät hoida juuri ikinä, kesälläkin pitää olla viikonloput ja loma-ajat mökillä ettei tarvitse osallistua hoitoon ja lasta ei voi kuulemma mökille ottaa . Lapsi on 3v ja ei ole ollut koskaan mm. kokonaista viikonloppua hoidossa, ihan maksimissaan vuorokauden ja se on mennyt meillä vanhemmilla aina vain palautuessa kun lapsi on erityislapsi joka ei koskaan pysähdy vaan liikkeessä 24/7 ja heräilee monesti yössä. Ollaan nyt toisen lapsen synnyttyä oltu niin loppu että jopa mietitty eri osoitteisiin muuttoa että saisi nukkua joskus 

Olen täysin kaksin nyt 6v kanssa. Hän ei ole koskaan ollut yötä poissa kotoa ilman mua. Kotona on ollut max 1 yön ilman mua. Vuosi sitten nukkuin vielä kaikki yöt vieressä. Nyt ehkä 1-2 yötä viikossa.

Aikansa kaikelle. Lapaet on pieniä vaan vähän aikaa

Kuinka voi lasten kanssa kotona ollessaan vetää itsensä burn outiin stressaamalla, huolehtimalla, yrittämällä pitää kodin koko ajan täydellisessä siivossa (joo huippu idea pienten kanssa, jotka ovat käveleviä kaaoskoneita:) ....voi kun olisi osannut ottaa silloin rennommin, mut perusluonteeltani oon sellainen. Ja sitten vielä se, kuinka kummit eivät ole olleet oikein missään tekemisissä lastemme kanssa, vain lahjoja ostavat synttäreille ja jouluna ja synttärijuhliin tulevat, mistä olemme toki kiitollisia, mutta olisimme toivoneet heille läheisempää suhdetta lapsiimme. Että joskus ottaisivat vaikka lapsen mukaan ja veisivät leikkipuistoon, eläintarhaan tms., tekisivät jotain yhdessä, olisivat tutustuneet. Mutta ei :/ Usein mietin, että voi kunpa emme olisi pyytäneet lapsille näitä kummeja ollenkaan :(

Olin mielestäni valmis äidiksi, olin onnellinen, rakastin lapsiani valtavasti, lapseni olivat helppoja ja ihania. Tottakai oli itkua, välillä rankkaa ja väsytti jne. mutta pääsääntöisesti nautin täysin äitiydestä ja olin pitkään kotiäitinä. Luin lastenkasvatuskirjoja, etsin tietoa, annoin lasten tuntea ja näyttää tunteita. Kuuntelin, huomioin, luin joka ilta iltasadun, hipsuttelin tai lauloin uneen. Halattiin, puhuttiin ja rakastettiin. Annoin tehdä asioita ja lasten olla lapsia. En ollut ankara, en liian lepsu. Ajattelin, että meillä on täydellinen, onnellinen perhe, täydelliset lapset.

Tuli miehen kanssa ero. Toisella lapsella vakavia mielenterveyshaasteita ja eristäytynyt yhteiskunnasta, toinen on ihan pärjäävä. Yllätyin, miten kasvatus ja hyvät kotiolot ei sittenkään takaa hyvää elämää ja tasapainoista aikuisuutta. Ja että heistä ei kasvanutkaan onnellisia, empaattisia, elämässä hyvin pärjääviä aikuisia. Meillä on kyllä ihan läheiset välit, mutta yllätyin miten vähän välittävät keskenään toisistaan vaikka lapsena olivat kuin paita ja peppu. Ja se, miten lapset ei automaattisesti rakastakaan vanhempaansa. Myös se yllätti, että vaikka kuinka luulet tekeväsi oikein, teet silti väärin. Vaikka kuinka luulet olevasi hyvä vanhempi, koti on turvallinen ja huolehtiva, lapsi ei olekaan aikuisena tyytyväinen siihen millainen vanhempi olit. 

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se kuinka erillään lapsettomien lapsia saaneiden elämät ovat. Jotenkin luulin, että lapsettomien kavereiden kanssa voisi olla kavereita normaalisti oman lapsen synnyttyäkin, mutta kyllä se on sellainen muutos, että jotenkin kavereita vain karisee ja tulee toisenlaisia kavereita. Tosiystävät jää jos niitä on tai heihin voi vuosienkin jälkeen olla yhteydessä. Piirit menee jonkin verran uusiksi sen lisäksi että elämään tulee lapsi, että vaikka siinä paljon saa niin jotain jää taakse. No tärkeimmät pysyy.

Itsellä on aina ollut superpositiivinen suhtautuminen lapsiin, joten varsinkaan joidenkin inhoa ei ole havainnut ennen kuin henkilökohtaisesti kuljet sen lapsesi kanssa. Musta lapset on aivan parasta ja onneksi mies on samanlainen. Ei mennyt parisuhde pipariksi kun arvot sopii yhteen ja molemmat halusi lapsia tosi paljon. Olisin aika yksinäinen pelkästään mieheni kanssa vaikka on ihan sielunkumppani, mutta muutakin kaipaa. Toivottavasti ei

Surullista, että tää menee välillä niinkin päin, että se lapseton kaveri haluais olla elämässä mukana, tutustua lapseenkin ja olla avuksi, mutta perheellistynyt ei haluakaan. Yksikin kaveri ei halunnut edes ilmottaa useampaan kuukauteen kun lapsensa oli syntynyt, "ei jaksanut". Kyllähän kaverisuhteet on molempien vastuulla, mutta kyllä kannustan varsinkin nykyaikana  niitä perheellisiä itse kutsumaan lapsettomia kavereita mukaan elämäänsä jos sitä haluaa koska monet lapsettomat voi olla varovaisia siinä ettei vaan tuppaudu ja stressaa lasten vanhempia. Mutta tästä nyt ei tainnut tuossa lainatun tekstin kirjoittajan tapauksessa olla kyse. Itse voisin sano, että lapsettomana minua on (muiden) lapsiperhe-elämässä yllättänyt että en sitten ollutkaan kauhean tärkeä ihminen kun jotkut kaverit ei lasten saamisen jälkeen pidä mitään yhteyttä - enkä edes odota mitään aktiivista toimintaa, mutta edes jouluna laittaisi viestin tai joskus vaan kun on hetki, ja huikkaisi että mitä sulle kuuluu, et en jaksa just nyt olla aktiivinen mutta en nyt oo ihan unohtanutkaan. Mutta ehkä nämä ihmiset sitten on muuttuneet niin ihmisinä, mutta en mä kyllä jää vuosiksi odottamaan että he taas jaksavatkin muistaa mun olemassaolon. Sori siitä. 

Se että sinulla on aviomies, jonka luulet osallistuvan kaikkeen ja tuletkin huomaamaan hänen lykäävän kaiken kotona ja lasten suhteen sinun niskaasi. Ja todella tarkoitin hänen _osallistuvan_ enkä meinannut esim. puoliksi jakoa. Voin hyvin itse tehdä suurimman osan kotona ja lasten suhteen, mutta joskus minäkin tarvitsen omaa aikaa edes imuroiden itsekseni. Mutta ei. 

Näyttäs olevan pinta-alaa kämpäs, joten eipä muuta ku pullaa uuniin!

https://www.youtube.com/shorts/qWmU2F0X2QI

Olin tosi tosi laiha ja lääkäri sanoi, että kyllä se sieltä tulee... No tuli ja paikat eivät palautuneet :(

Se kuinka kivaa se on!

Vierailija kirjoitti:

Se yllätti miten nopeasti vuodet vierivät.

Lapsi syntyy ja huiskaus, se meneekin jo eskariin, kouluun, rippijuhlat, yo-juhlat, muuttaa pois kotoa.

Ota ilo irti joka hetkestä, AP!

Taakse katsoen vuodet menivät nopeasti. Mutta lapsen ollessa vauva ja taapero päivät lapsen kanssa tuntuivat hyvin pitkiltä.

Uppp

Lapset ovat parasta elämässä. Saa nauraa hauskoille jutuille yhdessä ja on ihanaa, kun perhe on oma porukka. Se yllätti, että vauvavuodet oli ihania ja vaikka hommaa oli paljon, oli ihanaa keskittyä vain vauvaan.

Vaikeaa ja yllättävää oli se, että kun työt alkaa, päättyvät vapaahetket elämästä. 8h työpäivän jälkeen haen lapset, laitan ruuan, siivoan, autan lapsia eikä sekuntiakaan aikaa palautua rankasta työpäivästä kummallakaan vanhemmalla puhumattakaan mistään omasta kivasta tekemisestä, koska kotihommaa ja lastenhoitoa on molemmilla kädet täynnä.

Ei koskaan hetkeäkään levätä, ei koskaan ketään kuka auttaisi. Yhteiskunta on ajanut tähän, että nuoret perheet muuttavat työn perässä, tekevät aivoille valtavan vaativaa, hurjan tuottavaa työtä ja illat hoitavat perhettä ja kotia ilman apua. Aivot takkuaa, terveys kärsii, lapset kärsii. 

Se yllätti kuinka paljon toisten vanhempien kanssa oli pakko olla tekemisissä. 

Itse olin täysin tuhoutunut aiemmin, jos jouduin yöllä heräämään edes puoleksi tunniksi jonkin asian takia. Lapsen syntymän jälkeen kaksi viikkoa meni aika koomassa, minkä jälkeen pystyin jo opiskelemaan asioita yösyöttöjen aikana (jaettiin homma puoliksi, pystyi menemään aikaisemmin nukkumaan ja sitten heräsin jossain välissä vuoroon).

Eniten yllätti puklaamiset. Alussa kai juotettiin liikaa esim. unista vauvaa, kun ei siitä itkusta aina tiennyt. Mutta silti, sitä puklua tuli ihan älyttömästi. Hiljalleen se on pudonnut lähes nollaan, kun tuo on jo taapero. Kakkavaipat eivät olleet mikään issue.

Itkua on paljon. Ei se aina edes häiritse. Vastasyntyneellä oli tosi söpö hento ja pehmenevä itku, onneksi sain sitä nauhalle muistelua varten.

Paniikki-itkua en tuntenut entuudestaan ja se voi tulla esim. kun ei parin kuukauden ikäisenä osaa itse nukahtaa. Ja se vaatii aina jotain toimenpiteitä. Rättiväsynyt vauva voi itkeä tunteja, jos sitä ei rauhoita. Vilvoittelu esim. parvekkeella auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Rakkauden määrä yllätti positiivisesti. Sen sijaan ympäristön tuki (kaverit tai perheenjäsenet) oli aika surkeaa. Sinun lapsesi kiinnostavat vain sinua, puolisoasi ja (jos hyvin käy) isovanhempiaan. 

Totta ja kärsin siitä kovasti.