Missä vaiheessa teistä alkoi tuntua "aikuiselta"?

[quote author="Vierailija" time="26.08.2014 klo 14:35"]

Sitten on aikuinen, kun äiti kuolee.

[/quote]

Tuo on naiivi yleistys. Kyllä se on aika kova paikka myös hoitaa vanhoja vanhempiaan, huomata kuinka heistä tulekin ne lapset ja itse on astuttava vanhempien saappaisiin. Nämä ovat kaikille eri asioita ja kaikki kohtaavat aikuistumisen ja sen tajuamisen eri tilanteissa. Joidenkin vanhemmat kuolevat jo ennen kuin lapset ovat tarha-ikäisiä, mutta lapsuus jatkuu silti. 

Oikeastaan pari vuotta sitten havahduin siihen, että en saanut tyydytystä baari-illoista ja matalapalkka-alan työstäni (amispohja). Aloin kaivata aivotyöskentelyä ja hakeuduin yliopistoon opiskelemaan. Luin systemaattisesti pääsykokeisiin ja tein aikataulun, eli luin työpäivän verran joka arkipäivä. Samalla kuntoilin ja huolehdin vapaa-ajasta. Se oli helppoa ja tuntui lasten leikiltä työelämään verrattuna.

Nyt jälkikäteen ajateltuna tuo oli kaiketi aikuisuuteen ja vastuunottamiseen heräämistä, ymmärsin että olen itse vastuussa onnellisuudestani, ei aviomies, tai työnantaja tai valtio. Tiet erkanivat monen ihmisen kanssa jotka kokivat muutokseni negatiivisesti, ehkä se sai heidät tajuamaan että itse pelkäsivät muutosta.

Sanoisinkin, että ihminen on aikuinen silloin kun hän kykenee ottamaan täyden vastuun omasta elämästään ja huolehtimaan perustarpeista.

Olen 23-vuotias ja ne ulkoisesti aikuismaisiksi piirteiksi mielletyt asiat (avioliitto, asuntolaina, lapsi tai raskaus sekä vakityö) löytyvät. Minusta ei silti tunnut erityisen aikuiselta, vaikka vastuun elämästäni otankin.

Ylempänä joku viisas sanoikin, että kun jossain vaiheessa tuntuu aikuiselta ja aikaa kuluu, niin huomaa olleensa väärässä. Nyt olen aikuisempi kuin olin 20-vuotiaana, mutten todellakaan valmis. Ehkä 30-vuotiaana katson itseäni vuosia taaksepäin ja mietin miten ipana olin sen ja sen ikäisenä.

Silloin kun pystyy ottamaan vastuun toisesta ihmisestä, lapsesta.
Tunnen itseni 16vuotiaaksi , mutta en enää ole niin naivi. Luulen että 10 vuotta vielä ja olen taas vähän viisaampi. Nyt ikää 32vuotta.

37 v.

Just miehen kanssa puhuttiin siitä, miten se ydinpersoona on ollut jo todella nuorena. Noin 8-vuotiaana on joihinkin asioihin reagoinut ytimessään samoin, kun tänä päivänä kun omat lapset on saman ikäisiä.

Itse kasvoin lopullisesti aikuiseksi oman lapsen sairastuttua vakavasti. Pelko lapsen kuolemasta teki niin selkeäksi koko elämän, sen mikä on oikeasti merkityksellistä. Jätti myös lähtemättömän jäljen aiemmin hyvin pumpulissa kasvaneeseen minään, mutta samalla jotenkin kirkastutti koko elämänkaarta ja auttoi näkemään kuolevaisuuden eri tavalla. Nauran ja laulan nyt aikani, mutta aikanaan tahdon ehdottomasti tulla haudatuksi ennen lapsiani.

Olen 22-vuotias, mutta ei tunnu samalta kuin teininä tai edes 19-vuotiaana, vaikka olin silloin ihan fiksu. Vähän on alkanut tuntua aikuismaisemmalta, ehkä osittain ihmisten odotustenkin takia. En silti ajattele vielä olevani aikuinen.

[quote author="Vierailija" time="26.08.2014 klo 14:27"]

[quote author="Vierailija" time="26.08.2014 klo 14:23"]

Olen 23-vuotias ja tunnen itseni melko aikuiseksi. Lähinnä se tunne tulee varmaan sitä kautta, kun vertaa itseään omaan kaveriporukkaan: itselläni on jo korkeakoulututkinto ja olen ollut vakituisessa, oman alan työssä yli vuoden, kun taas suurin osa kavereista ei ole vielä aloittanut jatko-opintojaan, eivät käy töissä kokoaikaisesti, käyttävät runsaasti alkoholia sekä viikolla että viikonloppuisin, puhuvat vain näistä kännisekoiluistaan ja ylipäätään hakevat vielä vähän suuntaa elämässään.

En tosin ole myöskään kaikista "aikuisin", kyllä minulla on sellaisiakin kavereita, jotka ovat jo esim. myöskin valmistuneet, töissä, hankkineet omistusasunnon, menneet naimisiin, saaneet lapsia ym. Taidankin olla tällä hetkellä vähän sellainen väliinputoaja, jolla puolet kavereista on noita perheen perustaneita ja puolet teinejä, ja itse en varsinaisesti kumpaakaan. :D

Eikä siinä siis mitään vikaa, minun ikäisteni on kyllä ihan normaalia ollakin vielä aika "teinejä", mutta pointti olikin se, että itse olen "aikuistunut" nopeammin kuin monet kaverini varmaan juuri tällaisen tietylla tapaa aloilleen asettumisen vuoksi.

[/quote]

No tämäpä juuri. Että tekevätkö tällaiset konkreettiset elämän "saavutukset" aikuisen, naimisiinmeno, lapset, työ, koulutus? Olen itsekin vuotta vaille maisteri, mutta ei se tunnu miltään aikuistumiselta. Kuten ei myöskään nuo bilettämisten lopettamiset. Voihan sitä minkä ikäinen tahansa irrotella ja riehua? Lähinnä mietin tässä henkistä kasvua ja olotilaa. Ei mielestäni oikein mikään "perus" elämänkaaren asioiden tapahtuminen tee autuaasti kestään yhtään mitään.

Mutta kuten aikaisempi kirjottelija sanoi, ehkä elämän kuuluukin olla aikalailla henkistä kasvua alusta loppuun. Tylsäähän se olisi kun jossain vaiheessa vain tuntuisi, että jes, nyt olen VALMIS.

Ap

[/quote]

Jep, siksi nuo "aikuistumiset" olikin lainausmerkeissä, eihän se tietenkään kenestäkään automaattisesti aikuista tee, kun mennään naimisiin tai ostetaan asunto. Halusin kuitenkin tuoda esille tuon eron eri elämäntilanteessa oleviin kavereihin, että tavallaan opiskeluiden päätyttyä ja työelämään siitymisen myötä olen mielestäni muuttunut aika paljon ja erkaantunut jonkin verran vanhoista kavereista, jotka elävät huolettomammin ja ilman kummempia päämääriä. Itselleni on muutaman viime vuoden aikana muodostunut aika selkeä käsitys elämänarvoistanu, siitä mikä minulle on tärkeää, tulevaisuuden suunnitelmista ja haaveista ja tätä ehkä omalla kohdallani kutsuisin aikuistumiseksi! :)

Ihmisissä myös on tosi isoja eroja siinä, millainen tarve on hankkia näitä ulkoisia aikuistumisen merkkejä. Toisille on egoa kohottava saavutus olla Rouva jo 20-vuotiaana, toiset eivät mielellään ole sitä kolmekymppisenäkään. Oikean aikuisuuden kanssa ei lopulta ole kummallakaan ääripäällä tekemistä, tai siis tarkoitan että sekä kaksikymppinen rouva että kolmekymppinen ikisinkku voivat olla henkisesti aikuisia tai sitten jotain ihan muuta.

Olen 29-vuotias ja nyt on viimeisen vuoden aikana alkanut tuntua, että olen "maailman silmissä" aikuinen. Perheeni piti minua, kuopusta, lapsena tai lapsellisena todella kauan.

Tunnen itse aikuistuneeni siinä, että olen alkanut huomata käytökseni puutteita ja samalla huomannut, etteivät ennen lähes jumalina pitämäni ihmiset olekaan sen kummoisempia. Alemmuuskompleksi, ulkonäköpaineet jne. ovat helpottaneet.

Olen myös hyväksynyt sen, ettei mikään ratkea itsestään, ja joudun ratkaisemaan omat ongelmani itse. Siinä samalla tajusin olevani todella hyvä ongelmanratkaisija! Kaikki mielenterveysongelmani (masennus, ahdistus) ovat helpottaneet tämän vastuunottamisen myötä. Ahdistusta vielä tulee, mutta osaan suhtautua siihen paremmin ja kertoa siitä suoraan.

Olen myös ensimmäistä kertaa elämässäni onnellisessa, tasapainoisessa parisuhteessa, jossa me molemmat tehdään yhtä paljon suhteen ja käytännön asioiden eteen. Esim. minä ostan kodinkoneet ja mies huolehtii autosta. Elämä on tasoittunut ja olen entistä valikoivampi ystävieni suhteen. Tiedän mitä haluan ja työskentelen määrätietoisesti sitä kohti. Mukavaahan tämä on kaiken myllerryksen jälkeen :)

Ehkä pitäisi ensin määritellä mikä on aikuisen ja lapsen ero, ja voiko aikuinen, siis täysi-ikäinen olla enää lapsi vaikka haluaisikin. Minun mielikuvissani aikuiset jotka sanovat että eivät omasta mielestään ole aikuisia ovat vähän rumasti sanottuna jälkeenjääneitä kehityksestä, en tarkoita nyt mitään kehitysvammaista joka on ikuisesti neljävuotiaan tasolla, vaan sitä että eletään normaalia aikuisen elämää, mutta toisaalta yritetään pitää kiinni lapsuuden vastuuttomuudesta väittämällä että olen niin leikkisä että olen mieleltäni lapsi. Miksi ei voi myöntää että viimeistään 18-vuotiaana on aikuinen, ja on hyvä olla aikuinen, ei leikkisyyttä ja huumoria tai edes huolettomuutta tarvi menettää vaikka on aikuinen. Mutta jos osaa asua yksin, käydä töissä ja on jonkinlainen seksielämä, niin on aikuinen. Mielestäni lapsi pitää olla silloin kun on lapsi, ja lapsuudesta pitää saada nauttia, jokaisella kehitysvaiheella on oma aikansa, eikä ajassa taaksepäin voi mennä, eikä ole tarpeenkaan.

Olen vm 85 ja olo on sama kuin 13-vuotiaana :D eihän Se perusluonne mihinkään muuta.
Kun 25v. täytin niin tuntui että miten ihminen voi olla näin vanha! Ja silloin tunsin olevani aikuinen. Nyt 2 lapsen äiti, ensi vuonna 30, hirveä kriisi päällä, tunnen itseni vanhaksi ja rumaksi :\

Minä aloin tuntea itseni aikuiseksi juurikin tuossa 24 vuoden korvilla. Siihen ei liittynyt mitään ulkoisia tekijöitä, vaan sisäinen itsetuntemuksen kokemus. Aloin olla tietoinen omasta arvostani ja omista arvoistani, tiesin, ettei minua enää saa kusetettua mukaan mihinkään, mitä en todella itse halua. Moni käytännön asia oli elämässäni aivan levällään, ei ollut mitään täällä mainittua (perhe, asunto, ammatti tms.), mutta sillä ei ollut väliä. Vain ja ainoastaan tuolla sisäisellä tietoisuudella.

Noista ajoista on jo hurahtanut toinen mokoma, ja nyt on perhe, asunto, mieluisa työ ja vähän säästöjäkin. En koe olevani sen enempää aikuinen kuin tuolloinkaan. Aikuinen toki olen siinä mielessä, että suhtaudun erittäin vastuullisesti kaikkiin elämääni vähänkin liittyviin asioihin. Mutta kaavoihin en ole kangistunut vieläkään, vaan olen edelleen tosi utelias elämän suhteen ja minulla on edelleen se tunne, että olen menossa aina vain kohti uusia seikkailuja :)

37 vuotiaana kun sain lapsen.

Ei tunnu vieläkään. Olen 30 ja yksi lapsi löytyy. Vähän samanlainen olo varmaan kuin niillä valelääkäreillä. Että millon ne tulee mua hakemaan ja millä lihaksilla mä olen tämän avioliiton, perheen, työn ja koulutuksen hankkinut. Mähän olen edelleen ihan täys uuno. Mutta ehkä se on sitä aikuistumista, ettei enää yritä ees esittää yhtään parempaa tai fiksumpaa.

Aikuisuuden tunne iskee aina silloin talloin tehdessa oikeita K-18 -aktiviteetteja kuten veroilmoitusten tayttoa, jaakaapin pesua tai pannujen ostoa. Ekan kerran tunne iski omilleen muuttaessa ja uuden maan paperitoita tehdessa. Olen 21-vuotias.

Nyt on alkanut tuntumaan vähän. Olen 33.

Luin jostain, että ihmisen aivot ovat kehittyneet valmiiksi vasta 25-vuotiaana. En tiedä, liittyykö se mitenkään aikuisuuden tunteeseen. Itse kuitenkin tunsin itseni aikuiseksi juuri tuossa iässä. Muistan tämän, koska tarkkailin itseäni monta vuotta ja pohdin tuota asiaa.

23 v , kasvoin baareissa juoksemisesta , menin naimisiin, ostin asunnon

Olen 35v, on puoliso, 2 lasta, asuntolaina ja jonkinlainen urakin. En koe olevani kovin "aikuistunut". Sama ihminen sitä on sisältä kuin 18-vuotiaana. Toki lähes puolet enemmän elämänkokemusta, mutta silti kuitenkin sama ihminen ja sama huumorintaju ja samat höpöilyt.

Luulin myös lapsena, että aikuisena sitä on sitten todella AIKUINEN. Silloin ei höpöillä ja ollaan vakavia.

Joskus haluaisin eroon näistä aikuisen vastuista. Olisi ihanaa viettää vapaa kesä, olla oman itsensä herra, tulla ja mennä kuten huvittaa. Ei tarvitsisi miettiä laskuja, lainoja, lasten sairastumisia tai valvottamisia. Olisi vapaa sielu. Sitähän se oli nuorena kotona-asuvana ylä-aste -lukio -ikäisenä. Sitten toisaalta en enää ikinä haluaisi asua samassa huushollissa vanhempieni kanssa. Enkä haluaisi enää elää uudelleen jo elettyjä vuosia. Tämä päälle 30v elämä on ihan mukavaa ja seesteistä jo.