Lue keskustelun säännöt.
Missä vaiheessa teistä alkoi tuntua "aikuiselta"?
26.08.2014 |
Olen itse nyt juuri täyttänyt 24 vuotta. Olen puhunut monestikin ennen, etenkin täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja sen jälkeenkin, että millä tavalla tässä nyt pitäisi erityisesti "alkaa aikuiseksi". Koen olevani aivan sama kuin 15-vuotiaana, vaikkei se tietenkään ole totuus kun on näin subjektiivinen näkökulma on luonnollisesti omaan itseen.
Muistan kun ylppäreiden aikoihin tätä mietin ja äidilleni puhuin. Hän sanoi, että et sä kuule tuosta kovin enää viisaammaksi tai erilaiseksi tule. Aika samana pysyy pää, elämänkokemusta ehkä vaan lisää ja eri perspektiivit värittää maailmaa, mutta turha odottaa mitään "aikuistumista".
Koska Sinusta alkoi tuntua AIKUISELTA?
Kommentit (56)
odotan edelleen sitä aikuisuuden tunnetta, samoin äitini joka on 76 v
t. 52 v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No täytän kohta 40 v. ja edelleenkään en tunne itseäni aikuiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Eli kaksi lasta on ja asuntolaina sekä pitkä työkokemus. Sama tyttönen olen kuin 18 v., mutta erittäin monta kokemusta viisaampi vain. Ja erittäin paljon helpompaa on ollut elämä +30 v. kuin 20-30 v., jolloin piti opiskella, löytää hyvä työ, rakentaa talo yms. Jotenkin siis elämä asettui uomiinsa siinä kolmen kympin jälkeen...
En usko että "aikuistun" koskaan, olen myös 24. Tai siis vastuullinen yms. olen ollut aina mutta myös leikkisä ja vähän höpsö, enkä kovin kiinnostunut esim. omakotitalosta lapsista jne. Sitten taas yksi kaverini on ollut jotenkin aikuismainen jo teinistä, ei mikään kukkahattutäti mutta jotenkin vaan sellainen henkisesti keski-ikäinen. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta kai ne on ne elämänvalinnat ja arvot mitkä vaikuttaa. Ehkä myös tosikkomaisuus ja sellaiset piirteet.
[quote author="Vierailija" time="26.08.2014 klo 14:05"]
En usko että "aikuistun" koskaan, olen myös 24. Tai siis vastuullinen yms. olen ollut aina mutta myös leikkisä ja vähän höpsö, enkä kovin kiinnostunut esim. omakotitalosta lapsista jne. Sitten taas yksi kaverini on ollut jotenkin aikuismainen jo teinistä, ei mikään kukkahattutäti mutta jotenkin vaan sellainen henkisesti keski-ikäinen. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta kai ne on ne elämänvalinnat ja arvot mitkä vaikuttaa. Ehkä myös tosikkomaisuus ja sellaiset piirteet.
[/quote]
Mulla on vähän tämä sama. En viitsisi teennäisesti alkaa "leikkimään aikuismaista" kun olen kuitenkin tämmöinen oma höpsö itseni, joka olen aina ollut. Riittääkö "aikuistumiseen" se, että kannan huolen taloudellisista asioistani ja hoidan perus sosiaaliset suhteeni, työt, lapset (kun sellaisia tulee) kuten kuuluu? Minusta vain tuntuu, että olen lapsellinen höntti. En saa mitään kicksejä ns. aikuisten jutuista ja maailmasta. Se tuntuu tylsältä.
Ap
oon 36 ja en tunne vieläkään itseäni aikuiseksi.. sitä odotellessa ♥
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä riittää, että toimit vastuullisesti eli hankit ammatin, työpaikan. Ihmisen henkinen ikä voi olla muuta kuin fyysinen ja on hyvä, että tietty leikkisyys säilyy.
[quote author="Vierailija" time="26.08.2014 klo 14:01"]
Yläasteella, ja varsinkin yläasteen jälkeen kun muutin pohjanmaalta Helsinkiin, olin 15-vuotias. 20-vuotiaana sain esikoisen, ja kyllä siihen mennessä piti olla aikuistunut.
[/quote]
En minäkään mikään tosikko ole vaikka olen tuntenut itseni aikuiseksi, meidän suvussa on aina naurettu paljon, ja mieheni joka täytti jo 50 höpsöilee jatkuvasti vaikka on hyvin aikuinen muuten. Miksi pitäisi olla vakava jos on aikuinen? En käsitä miten joku voi tuntea itsensä lapseksi vaikka on itsellä lapsia, on töissä, oma talo ym. Jos on kokemuksia ja on viisaampi, niin eikö se ole juuri se aikuisuuden määritelmä???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ainakaan oo vielä aikuinen.
T. 180cm pitkä ja 23-vuotias pieni tyttö
ei koskaan. Lapsena sitä luuli, että aikuiset on tosi "aikuisia" mutta nyt tajuan, että ei ole mitään superviisauksia olemassa, jotka aukeaisi aikuisena. Ja kuinka avuton sitä aikuisenakin on monien elämän asioiden edessä, vaikka lapsena luuli, että aikuiset hallitsee kaiken eikä pelkää sellaisia kuten lapset: yksin jääminen koulun välitunnilla, esitelmän pitäminen, vanhempien avioero, mummin kuolema, oma kuolevaisuus, se ettei löydä poikaystävää, se ettei pääse opiskelemaan jne... Näitä kaikkia samoja pelkää myös aikuiset, meidänkin kädet tärisee kun pitää puhua yleisölle ja työpaikoillamme kiusataan jne...
Mutta lapsille yritän luoda illuusion että kyllä äiti tietää ja ei mitään hätää, kaikki järjestyy kun äiti järjestää
t. 33-v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosi vaikea sanoa mitään tiettyä ajankohtaa. Toisaalta en myöskään ole varma, tunnenko itseäni nytkään 100 % aikuiseksi. Olen vähän päälle 30. Ehkä sellainen mukavuudenhaluinen "hihihii, elämän pitää olla kivaa ja kevyttä" -mentaliteetti läheisen sairastuttua kroonisesti. Sairaus on sellainen, että ei elämä enää koskaan tule olemaan sillä tavalla kevyttä ja huoletonta kuin silloin päälle parikymppisenä, kun tarvitsi miettiä lähinnä itseään.
Musta tuntu, että sitä aikuistumista tapahtuu aina asteittain. Viimeisimpänä selkeänä muutoksena minussa on tapahtunut jokin sellainen itsetehostuksen tarpeen katoaminen. Nuorempana tuntui jotenkin tärkeämmältä, että miehet pitävät viehättävänä, tutut ja puolitututkin hyvänä tyyppinä, jotain egoboostia sitä silloin kaipasi. Nyt on enemmän sellainen lakoninen fiilis, että joku tykkää ja joku ei. Eikä haittaa olla ns. tavallinen ihminen. Nuorempana oli tärkeää tuntea olevansa jotenkin spesiaali.
En oikein tunne aikuisuutta vieläkään, näen itseni hirveän keskeneräisenä. Epävarmuuttakin on niin paljon, että koen edelleenkin olevani ihan hattu kourassa vaikka äitini tai sukulaistätien edessä. Olen 44.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.08.2014 klo 14:17"]
Tosi vaikea sanoa mitään tiettyä ajankohtaa. Toisaalta en myöskään ole varma, tunnenko itseäni nytkään 100 % aikuiseksi. Olen vähän päälle 30. Ehkä sellainen mukavuudenhaluinen "hihihii, elämän pitää olla kivaa ja kevyttä" -mentaliteetti katosi läheisen sairastuttua kroonisesti. Sairaus on sellainen, että ei elämä enää koskaan tule olemaan sillä tavalla kevyttä ja huoletonta kuin silloin päälle parikymppisenä, kun tarvitsi miettiä lähinnä itseään.
Musta tuntu, että sitä aikuistumista tapahtuu aina asteittain. Viimeisimpänä selkeänä muutoksena minussa on tapahtunut jokin sellainen itsetehostuksen tarpeen katoaminen. Nuorempana tuntui jotenkin tärkeämmältä, että miehet pitävät viehättävänä, tutut ja puolitututkin hyvänä tyyppinä, jotain egoboostia sitä silloin kaipasi. Nyt on enemmän sellainen lakoninen fiilis, että joku tykkää ja joku ei. Eikä haittaa olla ns. tavallinen ihminen. Nuorempana oli tärkeää tuntea olevansa jotenkin spesiaali.
[/quote]
Korjaus.
Ainahan sitä luulee olevansa aikuinen, mutta kun menee aikaa niin huomaa että on sitä ollu kakara silloin.
Me ihmiset kasvetaan aikuisuuteen kokoajan. Minusta tuntuu että nyt 63v minä alan olla aikuinen.
25v kuvittelin olevani, muttta 30v huomasin että olin ollu aika pentu. 30v kuvittelin olevani aikuinen ja 40v huomasin olleeni aika pentu. Näin se vain menee. Kai sitä on aikuinen jo nurenakin, mutta kun aikaa menee niin huomaa että monta asiaa näkee ihan eri lailla ja tuntee ettei aiemmin ole ollut aikuinen.
Elämä on monimutkaista ja opettavaista. Joku viisas on sanonut, että kun olemme aikuisia ja valmiita niin on aika kähteä täältä. Täällä ollaan vain kasvamassa aikuiseksi, se on elämän tarkoitus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se aikuisuus ole mitään "höpsöttelyn" ja naurun katoamista, vaan itsevarmuutta. Kirjoitit hyvin, 12.
Olen 23-vuotias ja tunnen itseni melko aikuiseksi. Lähinnä se tunne tulee varmaan sitä kautta, kun vertaa itseään omaan kaveriporukkaan: itselläni on jo korkeakoulututkinto ja olen ollut vakituisessa, oman alan työssä yli vuoden, kun taas suurin osa kavereista ei ole vielä aloittanut jatko-opintojaan, eivät käy töissä kokoaikaisesti, käyttävät runsaasti alkoholia sekä viikolla että viikonloppuisin, puhuvat vain näistä kännisekoiluistaan ja ylipäätään hakevat vielä vähän suuntaa elämässään.
En tosin ole myöskään kaikista "aikuisin", kyllä minulla on sellaisiakin kavereita, jotka ovat jo esim. myöskin valmistuneet, töissä, hankkineet omistusasunnon, menneet naimisiin, saaneet lapsia ym. Taidankin olla tällä hetkellä vähän sellainen väliinputoaja, jolla puolet kavereista on noita perheen perustaneita ja puolet teinejä, ja itse en varsinaisesti kumpaakaan. :D
Eikä siinä siis mitään vikaa, minun ikäisteni on kyllä ihan normaalia ollakin vielä aika "teinejä", mutta pointti olikin se, että itse olen "aikuistunut" nopeammin kuin monet kaverini varmaan juuri tällaisen tietylla tapaa aloilleen asettumisen vuoksi.
[quote author="Vierailija" time="26.08.2014 klo 14:23"]
Olen 23-vuotias ja tunnen itseni melko aikuiseksi. Lähinnä se tunne tulee varmaan sitä kautta, kun vertaa itseään omaan kaveriporukkaan: itselläni on jo korkeakoulututkinto ja olen ollut vakituisessa, oman alan työssä yli vuoden, kun taas suurin osa kavereista ei ole vielä aloittanut jatko-opintojaan, eivät käy töissä kokoaikaisesti, käyttävät runsaasti alkoholia sekä viikolla että viikonloppuisin, puhuvat vain näistä kännisekoiluistaan ja ylipäätään hakevat vielä vähän suuntaa elämässään.
En tosin ole myöskään kaikista "aikuisin", kyllä minulla on sellaisiakin kavereita, jotka ovat jo esim. myöskin valmistuneet, töissä, hankkineet omistusasunnon, menneet naimisiin, saaneet lapsia ym. Taidankin olla tällä hetkellä vähän sellainen väliinputoaja, jolla puolet kavereista on noita perheen perustaneita ja puolet teinejä, ja itse en varsinaisesti kumpaakaan. :D
Eikä siinä siis mitään vikaa, minun ikäisteni on kyllä ihan normaalia ollakin vielä aika "teinejä", mutta pointti olikin se, että itse olen "aikuistunut" nopeammin kuin monet kaverini varmaan juuri tällaisen tietylla tapaa aloilleen asettumisen vuoksi.
[/quote]
No tämäpä juuri. Että tekevätkö tällaiset konkreettiset elämän "saavutukset" aikuisen, naimisiinmeno, lapset, työ, koulutus? Olen itsekin vuotta vaille maisteri, mutta ei se tunnu miltään aikuistumiselta. Kuten ei myöskään nuo bilettämisten lopettamiset. Voihan sitä minkä ikäinen tahansa irrotella ja riehua? Lähinnä mietin tässä henkistä kasvua ja olotilaa. Ei mielestäni oikein mikään "perus" elämänkaaren asioiden tapahtuminen tee autuaasti kestään yhtään mitään.
Mutta kuten aikaisempi kirjottelija sanoi, ehkä elämän kuuluukin olla aikalailla henkistä kasvua alusta loppuun. Tylsäähän se olisi kun jossain vaiheessa vain tuntuisi, että jes, nyt olen VALMIS.
Ap
Minulla varmaan silloin, kun alkoi olla tärkeää haalia rahaa. Siis kun rahalle tuli yhtäkkiä jokin arvo. Nuorenahan rahala ei ollut mitään väliä eikä merkitystä. Kunhan jäi viikonlopun bilerahat vuokran jälkeen, niin elämä hymyili. Eli tärkeämpää olivat ihmiset, joita kohtasi. Ehkä myös kohtuulliset arvosanat kouluissa olivat merkityksellisiä. Nyt on tärkeää, että on turvallinen olo nimenomaan rahallisesti ja sitä rahaa haluaa laittaa säästöön enemmän ja enemmän. Mietityttää tulevaisuus, lasten hyvinvointi ja eläkepäivät. Ehkä siis se oli se päivä kun HUOLI syntyi. Minulle se syntyi n. 36-vuotiaana.
Sitten on aikuinen, kun äiti kuolee.
Tuossa on kaksi eri puolta. Se että tuntee itsensä aikuiseksi ja se että osaa erottaa itsestään sisäisen aikuisen ja käyttäytyä sen mukaan. Itse tunnen itseni aikalailla 23-vuotiaaksi. Se oli sitä aikaa kun osasi jo olla itsenäinen, mutta ei tarvinnut ajatella ketään muuta ja maailma oli auki. Oikeasti olen 39. Mutta osaan eristää ne aikuisuuden tunteet ja käyttäytyä niiden mukaan silloin kun pitää tehdä "aikuismaisia" päätöksiä työn, lapsien, perheen tai talouden suhteen. Tällaista tasapainoilua se on sisäisen lapsen ja aikuisen välillä.
Yläasteella, ja varsinkin yläasteen jälkeen kun muutin pohjanmaalta Helsinkiin, olin 15-vuotias. 20-vuotiaana sain esikoisen, ja kyllä siihen mennessä piti olla aikuistunut.