Oletko tyytynyt "ihan ok"- mieheen saadaksesi perheen?

Minä tyydyin. Siihen kuumaan rakastajaan. :D

Olin 35v. ja halusin lapsia. Olin ollut ennen pitkissä parisuhteissa mutta erosin työnarkoomanista ja alkoholistista. Sitten saapui mies jonka kanssa kemiat kohtasivat mutta ei paljon mikään muu ja päätin että se oli nyt tai ei koskaan lastensaamisen suhteen. Pääasia oli saada lapset vaikka en ollut varma oliko tässä miehessä tulevaisuuden mahdollisuutta. No, olin onnekas ja pari lasta vielä onnistuin saamaan ja mies toistaiseksi mukana matkassa, mutta en tiedä miten kestän häntä vanhana kun meillä ei ole mitään yhteistä. Kuitenkaan en kadu. Jos tulee ero, niin tulee ero. Mutta lasten saamatta jättäminen olisi ollut suurempi virhe.

En. Odotin 25-vuotiaaksi enkä asunut sitä ennen kenenkään kanssa. En seurustellut ikinä kenenkään kanssa harjoitellakseni yhdessäoloa. En seurustellut koskaan siksi etten olisi osannut elää yksin tai olisin ollut yksinäinen. Olimme toistemme ensimmäiset joka suhteessa. Hän on minulle täydellinen ja opiskelemme tätä elämää yhdessä joka päivä. Meillä on kolme lasta. En ymmärrä kuka viitsii tuhlata aikaansa jos ei kaikki toimi. Itse olisin mielummin yksin. Sekin voi olla hyvää elämää. Toisaalta tuntuu että on ehkä väärinkin olla yhdessä jonkun kanssa ja salaa ajatella että tyydyin nyt tähän vaikka sitä sun tätä.. eikö.

Minä. Ikää oli 24 ja en ollut koskaan seurustellut vakituisesti. En ole mikään kaunotar, eikä miehet olleet minusta kiinnostuneet. Sitten tapasin tulevan mieheni, joka hullaantui minuun. (Miehelläni oli aikaisemmin jo ollut pari vakavaa suhdetta ja hänen tyylinsä ilmeisesti oli se, että aina tarvitsee olla joku eli hänkin oli haku päällä.

Hän ei vastannut mielikuvaani ihannemiehestä, mutta meillä oli mukavaa yhdessä. Pitkään mietin haluanko tosiaan tätä ja kerran laitoin suhteen jo poikkikin. Vaakakupissa painoi kuitenkin ikäni ja se, että pelkäsin jääväni vanhaksipiiaksi.

Nyt olemme olleet naimisissa 20 vuotta. Ihan ok on mennyt. Edelleen joskus toivon, että mieheni olisi koulutetumpi ja sivistyneempi ja osaisi ja viitsisi kokata :). Mieheni itse kuvittelee olevansa älykästä johtajatyyppiä, mutta hän on tosi kaukana siitä. Valitettavasti. Hänellä myös isän rooliin kasvaminen on kestänyt ja käytännössä olen vastannut lasten päivittäisestä hoidosta yksin. Nyt on touhuaa kahden nuorimman, jo kouluikäisen kanssa, mutta suhde esikoiseen (täysi-ikäinen) jäi syntymättä.

Olen tyytyväinen nyt, mutta joskus mietin jaksanko miestäni enää kun lapset muuttavat kotoa. Todennäköisesti, koska en halua olla yksinkään.

Joo, minä. Ikää tosin oli 34, ja yksi avioliitto takana ja sen jälkeenkin yksi seurustelusuhde, joka oli muuten hyvä, mutta siinä mies oli jo 39 ja halusi lapsia mahdollisesti "joskus".  Sanoin miehelle, että en voi jäädä tämän ikäisenä odottelemaan, koska hänen mahdollinen joskus tulee. Tapasin nykyisen mieheni, jossa ei ole sen suurempia vikoja, mutta ei se nyt mitään suurta rakkauttakaan ollut. Molemmat kuitenkin oli lapsettomia (minulle aika tärkeä juttu, olen seurannut liian läheltä paria uusperhettä ja siksi sellaista epäröin) ja halusimme perustaa perheen ja nyt meillä on kaksi koululaista. Elämä on aika perus elämää, ei tämä nyt mikään vuosisadan rakkaustarina ole, mutta perheenä teemme paljon kaikenlaista yhdessä ja lapsilla on hyvä isä. Tuo isän Merkitys on minulle itselleni ehkä vähän turhankin merkittävä johtuen siitä että itselläni ei ollut koskaan hyvä isäsuhde. Olen kyllä miettinyt sitäkin, että onko meillä mieheni kanssa mitään yhteistä sitten kun lapset lähtee pois kotoa, mutta se on sen ajan murhe sittemmin, lapsia en kuitenkaan kadu, perhe on parasta mitä minulla on.

En ilmeisesti halunnut lapsia tarpeeksi koska en ole ollut valmis tyytymään. Ei oikeanlaista miestä = ei perhettä.

[quote author="Vierailija" time="24.08.2014 klo 11:17"]En ilmeisesti halunnut lapsia tarpeeksi koska en ole ollut valmis tyytymään. Ei oikeanlaista miestä = ei perhettä.

[/quote] juuri näin!!Teille naiset.. entä jos joku teistä saisi tietää miehensä oikeaati ajattelevan että tyytyi sinuun koska olet ok eikä hän tiedä kuinka jaksaa kanssasi enää olla kun lapset muuttavat pois.. se mies vasta sika olisi eikö niin????.

Tyytyminen on ehkä väärä sana. Mä vain tein perheen hyvän tyypin kanssa, jota rakastin, mutta en ehkä ollut koskaan palavasti rakastunut.

Nykyisin seurustelen miehen kanssa, josta kyllä tykkään tosi paljon, mutta en oo rakastunut. En tiedä teenkö väärin häntä kohtaan, ehkä pitäisi erota. Mutta ehkä joillekin tää rakastuminen on vähän vaikeampaa kuin muille. Ja suhteita voi olla niin monenlaisia. Käsittääkseni niissä "suurissakin rakkauksissa" se arki tulee joskus vastaan.

Minä tyydyin nuorena ihan ok mieheen, mutta huomasin virheeni muutaman vuoden päästä ja erohan siinä tuli. Eli älkää vaan ainakaan nuorena, kun vielä on valinnanvaraa, valitko kumppania liian hepposin perustein.

Ehkä en silloin vielä edes ymmärtänyt kuinka tärkeää on löytää sellainen mies, jonka kanssa tosiaan synkkaa, seksi toimii ja on hauskaa ilman lapsiakin. Varsinkin kun sain esikoiseni, niin korostui entisestään se, että miehen kanssa ei ollut juuri mitään yhteistä. Alkoi ahdistamaan ihan hirveästi, seksiä ei ollut oikeastaan enää yhtään emmekä viihtyneet yhdessä. Vain lapsen takia yhdessä oleminen ei ole mitään elämää. Erosimme kun lapsi oli alle 2-vuotias.

Pitkään olin paljon tyytyväisempi kahdestaan lapsen kanssa. Vietin hauskaa sinkkuelämää, kun lapsi oli isällään. Itsetuntokin kasvoi kohisten, kun tunsin itseni taas haluttavaksi. Vientiä riitti, mutta en edes halunnut uutta suhdetta. Olin tosi kriittinen miesten suhteen. Vasta kuuden vuoden jälkeen, kun olin jo 32-vuotias, löysin miehen jonka kanssa kaikki toimi kuin unelma. Hänelläkin oli kaksi lasta, mutta meillä sujui lastenkin kanssa tosi hyvin ja lapset sopeutuivat ällistyttävän hyvin uuteen kuvioon. Nyt uusperheemme on toiminut hyvin jo 5 vuotta. 

Kauhistuttaa ajatellakin millaista elämäni olisi, jos olisin tyytynyt exään vain sen takia että hän oli ihan hyvä isä ja ihan ok mies. Olisin varmaan jo ihan kuivettunut katkera vanha harppu. Nyt tiedän, että mieheni kanssa tulen viihtymään ja olemaan onnellinen myös sitten kun lapset ovat muuttaneet omilleen.

Itse olen pohtinut vastaavaa paljonkin. Minulla on mies, hyvä mies, mutta sitoutumista epäröin. Olemme n. 25-vuotiaita, ja olleet yhdessä nelisen vuotta. Joskus ero käy mielessä, ihan vain niiden ajatusten takia, että mitä jos mitä jos. Mitä jos eroaisin ja olisin vapaa, mitähän maailmalla olisi minulle tarjota? Löytäisinkö sen oikean rakkauden, jonka kanssa kaikki tuntuisi varmalta? Olisiko elämäni hyvällä tavalla erilaista, jos tekisin kaikki ratkaisut vain itseäni ajatellen?

Sitten taas havahdun siihen, millaisen helmen olen löytänyt, ja olisi varmasti typerää luopua hänestä. Mieheni on rauhallinen, järkevä ja luotettava. Hän pitää kodin siistinä (minuakin hanakammin) ja laittaa ruokaa. Hän huolehtii terveellisistä elämäntavoista, ei fanaattisesti, mutta perustavanlaatuisesti. Hän on diplomi-insinööri ja hänellä on järkevät tulevaisuudensuunnitelmat sekä hyvä ura aluillaan. (En tarkoita, että tähtäimessäni olisi avioitua rahasta, mutta en voisi kuvitella perustavani perhettä ihmisen kanssa, jolla ei ole realistisia näkymiä omasta tulevaisuudestaan, tai halua tehdä oikein mitään.) Mieheni on aina rinnallani ja pitää minusta huolta. Hän on myös aikaansaava, on halukas matkustamaan ja tekemään kaikenlaista, hoitaa hommat eikä jätä niitä roikkumaan,  eikä viihdy maatessaan paikoillaan. Hänestä tulisi loistava isä, ja meillä on samanlaiset näkemykset avioliitosta sekä perheen perustamisesta, yhteinen unelma itse rakennetusta talosta.

Kuitenkin, joskus mietityttää, onko tämä polku minun polkuni. Pitäisikö vielä tarkastaa, mitä vaihtoehtoja maailmalla olisi minulle. Kannattaako tälläinen järkiavioliitto, jos kipinää ei ole alun alkujaankaan. Toisaalta, uskon että olisi sen arvoista saada tuleville lapsilleni paras mahdollinen isä ja hyvä tulevaisuus, samalla itselleni luotettava kumppani, jonka kanssa olisi ilo pyörittää perhe-elämää. 

Minä päädyin hankkimaan lapsen itsenäisesti koska en löytänyt sopivaa kumppania ajoissa. Vaihtoehtojakin siis on :) Aika näyttää saako lapseni sisaruksia ja tuleeko perheeseen muita vanhempia. Minä nyt 29 ja lapsi 2 vuotta. Itse pidän epärehellisenä sitä että otetaan vain joku, siksi en siihen ryhtynyt, mutta eri ihmisillä eri arvot.

[quote author="Vierailija" time="24.08.2014 klo 11:59"]

Minä tyydyin nuorena ihan ok mieheen, mutta huomasin virheeni muutaman vuoden päästä ja erohan siinä tuli. Eli älkää vaan ainakaan nuorena, kun vielä on valinnanvaraa, valitko kumppania liian hepposin perustein.

Ehkä en silloin vielä edes ymmärtänyt kuinka tärkeää on löytää sellainen mies, jonka kanssa tosiaan synkkaa, seksi toimii ja on hauskaa ilman lapsiakin. Varsinkin kun sain esikoiseni, niin korostui entisestään se, että miehen kanssa ei ollut juuri mitään yhteistä. Alkoi ahdistamaan ihan hirveästi, seksiä ei ollut oikeastaan enää yhtään emmekä viihtyneet yhdessä. Vain lapsen takia yhdessä oleminen ei ole mitään elämää. Erosimme kun lapsi oli alle 2-vuotias.

Pitkään olin paljon tyytyväisempi kahdestaan lapsen kanssa. Vietin hauskaa sinkkuelämää, kun lapsi oli isällään. Itsetuntokin kasvoi kohisten, kun tunsin itseni taas haluttavaksi. Vientiä riitti, mutta en edes halunnut uutta suhdetta. Olin tosi kriittinen miesten suhteen. Vasta kuuden vuoden jälkeen, kun olin jo 32-vuotias, löysin miehen jonka kanssa kaikki toimi kuin unelma. Hänelläkin oli kaksi lasta, mutta meillä sujui lastenkin kanssa tosi hyvin ja lapset sopeutuivat ällistyttävän hyvin uuteen kuvioon. Nyt uusperheemme on toiminut hyvin jo 5 vuotta. 

Kauhistuttaa ajatellakin millaista elämäni olisi, jos olisin tyytynyt exään vain sen takia että hän oli ihan hyvä isä ja ihan ok mies. Olisin varmaan jo ihan kuivettunut katkera vanha harppu. Nyt tiedän, että mieheni kanssa tulen viihtymään ja olemaan onnellinen myös sitten kun lapset ovat muuttaneet omilleen.

[/quote]

Antaisin tälle miljoona yläpeukkua jos voisin. Niin totta joka sana.

[quote author="Vierailija" time="24.08.2014 klo 12:23"]

Minä päädyin hankkimaan lapsen itsenäisesti koska en löytänyt sopivaa kumppania ajoissa. Vaihtoehtojakin siis on :) Aika näyttää saako lapseni sisaruksia ja tuleeko perheeseen muita vanhempia. Minä nyt 29 ja lapsi 2 vuotta. Itse pidän epärehellisenä sitä että otetaan vain joku, siksi en siihen ryhtynyt, mutta eri ihmisillä eri arvot.

[/quote]

Miten? Adoptoitko vai hankkiuduitko vain omin tuumin raskaaksi ei-väliä-kenen kanssa? Onko 27 vuotiaana tosiaan jo aika epätoivoisille teoille, jos perheen perustaminen ei ole näköpiirissä? 

[quote author="Vierailija" time="24.08.2014 klo 11:24"]

[quote author="Vierailija" time="24.08.2014 klo 11:17"]En ilmeisesti halunnut lapsia tarpeeksi koska en ole ollut valmis tyytymään. Ei oikeanlaista miestä = ei perhettä.

[/quote] juuri näin!!Teille naiset.. entä jos joku teistä saisi tietää miehensä oikeaati ajattelevan että tyytyi sinuun koska olet ok eikä hän tiedä kuinka jaksaa kanssasi enää olla kun lapset muuttavat pois.. se mies vasta sika olisi eikö niin????.

[/quote]

Miten niin? Totta kai miehet ajattelevat noin siinä missä naisetkin. Ihan outo ajatus, että näistä asioista ei saisi puhua avoimesti ja suoraan, vaan pitäisi esittää jotain mieletöntä rakkaustarinaa, jos sellaista ei ole. 

Eikä se alun huuma muutenkaan ole mikään tae onnistuneesta parisuhteesta. Tai jotkut syvät rakkauden tunteet. Arjessa ja perhe-elämässä monesta muusta ominaisuudesta on paljon enemmän hyötyä.

[quote author="Vierailija" time="24.08.2014 klo 12:23"]

Minä päädyin hankkimaan lapsen itsenäisesti koska en löytänyt sopivaa kumppania ajoissa. Vaihtoehtojakin siis on :) Aika näyttää saako lapseni sisaruksia ja tuleeko perheeseen muita vanhempia. Minä nyt 29 ja lapsi 2 vuotta. Itse pidän epärehellisenä sitä että otetaan vain joku, siksi en siihen ryhtynyt, mutta eri ihmisillä eri arvot.

[/quote]

En ymmärrä, miten 26-27 vuotiaana voi olla tilanteessa et "en löytänyt sopivaa kumppania ajoissa". Että niinkuin 38-40 vuotiaana joo, mutta että ton ikäisenä?

[quote author="Vierailija" time="24.08.2014 klo 11:59"]

Minä tyydyin nuorena ihan ok mieheen, mutta huomasin virheeni muutaman vuoden päästä ja erohan siinä tuli. Eli älkää vaan ainakaan nuorena, kun vielä on valinnanvaraa, valitko kumppania liian hepposin perustein.

Ehkä en silloin vielä edes ymmärtänyt kuinka tärkeää on löytää sellainen mies, jonka kanssa tosiaan synkkaa, seksi toimii ja on hauskaa ilman lapsiakin. Varsinkin kun sain esikoiseni, niin korostui entisestään se, että miehen kanssa ei ollut juuri mitään yhteistä. Alkoi ahdistamaan ihan hirveästi, seksiä ei ollut oikeastaan enää yhtään emmekä viihtyneet yhdessä. Vain lapsen takia yhdessä oleminen ei ole mitään elämää. Erosimme kun lapsi oli alle 2-vuotias.

Pitkään olin paljon tyytyväisempi kahdestaan lapsen kanssa. Vietin hauskaa sinkkuelämää, kun lapsi oli isällään. Itsetuntokin kasvoi kohisten, kun tunsin itseni taas haluttavaksi. Vientiä riitti, mutta en edes halunnut uutta suhdetta. Olin tosi kriittinen miesten suhteen. Vasta kuuden vuoden jälkeen, kun olin jo 32-vuotias, löysin miehen jonka kanssa kaikki toimi kuin unelma. Hänelläkin oli kaksi lasta, mutta meillä sujui lastenkin kanssa tosi hyvin ja lapset sopeutuivat ällistyttävän hyvin uuteen kuvioon. Nyt uusperheemme on toiminut hyvin jo 5 vuotta. 

Kauhistuttaa ajatellakin millaista elämäni olisi, jos olisin tyytynyt exään vain sen takia että hän oli ihan hyvä isä ja ihan ok mies. Olisin varmaan jo ihan kuivettunut katkera vanha harppu. Nyt tiedän, että mieheni kanssa tulen viihtymään ja olemaan onnellinen myös sitten kun lapset ovat muuttaneet omilleen.

[/quote]

Tämä riippunee myös ihmistyypistä. Mä en ole ikinä elämässäni kokenut tai kokenut edes tarvetta kokea suurta hullaantumista toiseen ihmiseen. Mä en ole edes kovin hetero, paitsi seksin suhteen. Mulle sopisi parhaiten parisuhden henkisellä tasolla naisen kanssa, fyysisesti miehen kanssa.

Mä en siis edes kaipaa mitään suurta sielujen sympatiaa miehen kanssa, mulle riittää että meillä on kivaa, suunnilleen samat arvot ja  arki toimii. 

[quote author="Vierailija" time="24.08.2014 klo 12:23"]

Minä päädyin hankkimaan lapsen itsenäisesti koska en löytänyt sopivaa kumppania ajoissa. Vaihtoehtojakin siis on :) Aika näyttää saako lapseni sisaruksia ja tuleeko perheeseen muita vanhempia. Minä nyt 29 ja lapsi 2 vuotta. Itse pidän epärehellisenä sitä että otetaan vain joku, siksi en siihen ryhtynyt, mutta eri ihmisillä eri arvot.

[/quote]

Nyt tosiaan on vaihtoehtoja, ennen ei niinkään ollut. On hyvä, että nykyisin on aivan ok hankkia lapsi yksinkin. Itse olen jo siinä iässä, ettei lastenteko tule kyseeseen. Kun olin kolmekymppinen eli iässä, jossa jokainen nainen voisi ottaa vaikka parikymmentä miestä, jos haluaisi, mietin paljon sitä, pitäisikö avioitua jonkun hyvän miehen kanssa, vaikka en häntä rakastaisikaan. No ajattelin ettei se olisi reilua. Mitä olisin voinut antaa miehelle sellaisessa parisuhteessa. No sitten kävi kyllä se klassinen eli rakastuin aivan väärään mieheen aivan holtittomasti ja siitä ei mitään hyvää seurannut, meni vain viisi kallisarvoista vuotta hukkaan lastenhankkimielessä. Ja tosiaan jäin ilman lapsia.

Kun nyt mietin miten olisi kannattanut tehdä, toimisin ehkä siten, että tekisin jonkun kunnollisen miehen kanssa rehdin sopimuksen lapsen hankinnasta ja yhteishuoltajuudesta. Ja tietysti kaikki nykyiset vaihtoehdot mukaanlukien voisin harkita lapsen hankkimista lahjoitusspermalla. 

Rehellisyys on kuitenkin tärkeää. Ketään ei pidä juksata parisuhteeseen näyttelemällä suurempia tunteita kuin mitä kumppania kohtaan todella on. Toisen pitää tietää tosiasiat, jotta hän voi päättää, haluaako kyseiseen suhteeseen.

[quote author="Vierailija" time="24.08.2014 klo 10:28"]Tahtoisin kuulla kokemuksianne. Onko moni tyytynyt päällisin puolin hyvään mieheen ja kelvoksi katsomaansa isäehdokkaaseen voidakseen perustaa perheen, vaikka jollain tasolla olisi ehkä haaveillut jostain muusta? Kenties siitä pelosta, että jos perhettä ei perusta ja rakenna taloa sen nykyisen miehen kanssa, sitä ei välttämättä saa koskaan? 

Toki vanhetessa kriteerit muuttuvat, kun ei enää etsitä itselle kuumaa rakastajaa ja poikkista, vaan tuleville lapsille isää ja itselle elämänkumppania jonka kanssa pyörittää perhettä. Voisin kuvitella, että itse joustaisin monesta asiasta sen vuoksi, että (tulevilla) lapsillani olisi hyvä isä ja turvattu tulevaisuus. 

[/quote]

Jotenkin tuollaiset ajatukset kuulostavat siltä, että parisuhteella on sinulle pelkkä välinearvo, ei itseisarvoa. Tietysti, jos elämän tärkein tavoite on perheen perustaminen ja kiirettä pitää, noinkin voi käydä. Silloin ei voi kyllä puhua parisuhteesta vaan lisääntymisyksiköstä, niin tylyltä kuin se kuulostaakin.

Itse olen selkeästi parisuhdeorientoitunut, eli minulle suhde mieheen on "se juttu". Löysin oikean kumppanin vasta vähän vanhemmalla iällä ja osaan arvostaa jokaista päivää, jonka saan hänen kanssaan viettää. Mies tuntee samoin, elettyään vuosikaudet lisääntymisyksikön toisena osapuolena. Parisuhteella todellakin on itseisarvo, ja toivon kaikkien edes kerran kokevan, miltä sen oikean ihmisen kanssa tuntuu jakaa elämänsä.

Onnittelut kaikille, jotka ovat löytäneet "sen oikean" ja perustaneet vasta sitten perheen. Sääliksi käy kuitenkin niitä kymmeniä tuhansia yksinäisiä, jotka eivät ehkä koskaan tapaa sitä oikeaa ja jäävät siksi yksin ja lapsettomiksi.

Että ei se "tyytyminen" nyt aina ole niin huono vaihtoehto. Meillä on vaan yksi elämä ja joskus on parempi tehdä kompromisseja kuin jättää elämättä ja kokematta kaikkea mitä voisi olla tarjolla.

Ennen aikaan oli ja vielä isossa osassa maailmaa on järjestettyä avioliittoja (enkä siis tarkoita pakkoavioliittoja) ja käsittääkseni systeemi on aika toimiva. Pistää miettimään.

No ehkä joo. Ei mitään räiskyvää intohimoa ja tunteiden paloa meillä ole. Mies on työnarkomaani ja paöjon siis töissä. Joskus ärsyttää ihan kun onkin vapaalla kotona.

Mutta että jotain sinkkuilua tässä iässä? Ei kiitos!

Minä olen se onnellinen, joka on aina saanut minkä on halunnut. Ikävää on, että vanhenemme ja rakkauskin muuttaa muotoaan intohimosta siihen kaveruuteen ja olemiseen.