Lue keskustelun säännöt.
Huono itsetunto pilaa elämäni, en kehtaa olla oma itseni
18.08.2014 |
Olen pohjimmiltani tunteikas, rakastava ja välittävä. Jostain syystä aina, kun vaikka halaan läheisiäni, hassuttelen tai olen muuten kaikin puolin oma itseni, tulee sen jälkeen morkkis, henkinen krapula siitä, että olen ollut liian oma itseni ja se hävettää. En ymmärrä, Mistä se johtuu. Huonosta itsetunnosta?
Halauisin, että varsinkin ne, joista välitän myös pitäisivät minusta. Sitten kun lasken suojamuurini ja hassuttelen, tulee jotenkin huono olo, että jos olen oma itseni, en ole pidettävä. En osaa oikein selittääkään tätä tunnetta. Ajattelen koko ajan mitä muut ajattelee minusta. Se on todella raskasta.
Onko muita, joilla ollut vastaavaa ja päässyt siitä eroon? Haluan olla aito ja aidosti minä tuntematta siitä morkkista.
Kommentit (47)
Olen huomannut samanlaisia fiiliksejä tietyntyyppisten ihmisten seurassa. Ne ihmiset ovat sellaisia, jotka haluavat että heitä kunnioitetaan ja he ovat vähän kuin aikuisempia ja järkevämpiä kuin muut. Kun minä hassuttelen, he joko kuiskaavat kätensä suojasta vieressä istujalle jotain, tai sitten luovat minuun sellaiset tiukan "täti käskee" -tuijotuksen. Minä sitten ennenpitkää lakkaan olemasta oma itseni, ja suhtaudun tapaamisiin vähän kuin työkokouksina, joissa istutaan puku päällä selkä suorana, "keskustellaan" vain tietyistä aiheista.
Tai näin toimin siihen asti, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja totesin että ansaitsen ystäviä joiden kanssa voin olla oma itseni. Sukulaisiani ja työkavereita kun en voi valita, mutta ystävät sentään voin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein tiedä, mistä tämä ajattelutapa on saanut alkunsa. Vanhempani ovat aina olleet kannustavia ja sanoneet minun olevan paras juuri omana itsenäni. Aviomieheni kannustaa minua olemaan rohkeasti minä, sillä hän pitää juuri noista puolistani paljon, välittämisestä, tunteikkuudesta, hassuttelusta ja höpsöydestä. Olen puhunut hänelle monesti tästä ja hän aina ihmettelee, miten luulen kenenkään ajattelevan huonoa siitä, kun olen oma itseni.
Mulle tämä morkkis tulee nykyään kaikessa sellaisessa seurassa, jossa kaikki eivät tunne minua täysin eli eräs ystäväni, mieheni ja vanhempani ovat ainoat, joiden kanssa voin olla oma hölmö itseni tuntematta morkkista. Jopa sisaruksieni kanssa lasketut leikit ja halauksetkin tuntuvat jälkikäteen jotenkin yliammutuilta ja saatan analysoida jotain yhtä lausettanikin pitkään.
Tiedän olevani hieman kontrollifriikki oman käytökseni suhteen mutten osaa olla armollinen itselleni. Muiden tekoja tai sanomisia en mieti koskaan, vain omiani.
PPelkään myös sitä, mitä muut ajattelevat minusta. Että olisin tyhmä, köyhä, onneton tms. Tekee aina mieli tuoda esille koulutukseni, varakkuutta tai että miten onnellinen elämässäni olen. Tiedän, etten voi vaikuttaa muiden ajatuksiin ja ehkä todistelen vain itselleni noita juttuja? mutta miksi?
Minulla oli tuota aikaisemmin, mutta nyt 40 täytettyäni olen alkanut vapautua. Enää en välitä mitä kukaan ajattelee. :) On kuin olisi alkanut uusi vaihe elämässäni.
Mutta asiaan: tuohan on suomalaisille ihan ominaista, varsinkin länsisuomalaisille. Ei vaan kehtaa, ja mitä noikin ajattelee. Älä anna morkkisajatuksille valtaa.
Taistelen saman asian kanssa varmaankin loppuelämäni. Pelkään koko ajan mokaavani, pelkään että olen typerä ja nolaan itseni, että luulen itsestäni liikoja, että ihmiset kehuvat jotakin ominaisuuttani vain hyvän tavan vuoksia. Vaikka kuinka teen töitä itsekseni tai terapeutin kanssa, löydän itseni aina samasta jamasta: en todella tiedä millainen olen ja luulen itseäni oletettavasti paljon typerämmäksi, kuin olen.
Tämä jatkuva epävarmuus rajoittaa elämää, häätää ystävät, saa vetäytymään kotiin ja lakkaamaan elämästä. Tänään esimerkiksi olisi tilaisuus vuosikausien tauon jälkeen mennä jatkamaan lauluharrastusta, mutta tuntuu jo nyt, etten mene minnekään ja nuotit jäävät kouraan. Pelkään etten osaa enää mitään eikä kukaan edes halua minua mukaan, tunkeilen toisten harastustontille. Tää on ihan kamalaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läheisriippuvuutta? Oletko alkkisperheestä?
Heh, olen länsisuomalainen :D Olen kyllä jo 35-vuotias ja tämä ajattelu on tullut oikeastaan vasta viime vuosina. Ennen oli itsetunto paljon parempi, tuntui, että elämässä oli valtavasti sisältöä. Nyt se on vain töitä ja satunnaisia hauskoja juttuja vapaa-ajalla. En sinänsä kaipaa elämääni mitään sen kummempaa mutta kun kuulumisia pitäisi kertoa, ei mulla ole koskaan mitään kerrottavaa. Olisiko tässä jotain? Että muut pitävät elämääni sisällöttömänä kun mitään jännää ei koskaan tapahdu vaikka itselleni tämä on hyvä juuri näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
7 on 4-kymppinen ohis, tulin tuohon väliin vähän epämääräisesti.
Ei ole mitään diagnooseja.
[quote author="Vierailija" time="18.08.2014 klo 10:22"]
Voi, kuullostat ihanalta omana itsenäsi. Lopeta ajatteleminen ja anna mennä vaan :)
Onko sua joku joskus "kahlinnut"? Itse olisin ihan höperö, nauravainen ja tekisin kaikkea hetken mielijohteesta, mutta olen ottanut miehekseni ihmisen joka häpeää lähes kaikkea; ääneen nauramistaja kaikkea joka vähänkin herättää huomiota, kaikki pitää suunnitella etukäteen. Olen muuttunut ja tuntuu välillä kuin olisin lintu, jonka siivet on sidottu. Mutta näillä mennään vielä kolmisen vuotta, sitten otan itseni takaisin.
[/quote]
Ihan kuin minä. Mulla on just samalainen mies ja olen usein ajatellut samoin, että olen kuin lintu, joka on häkissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä muutin itseäni liikaa narsistisen eksäni vuoksi. Kadotin itseni totaalisesti. Kun exä lähti toisen naisen matkaan, en itkenyt exän perään kyyneltäkään. Itkin, koska en tiennyt kuka olen.
Tämä nyt on typerä juttu, mutta kuukauden sulkeutumisen jälkeen päätin lähteä yksin kaupungille. Innostuin kaupassa värikkäistä keittiötarvikkeista. Hei, minähän pidän väreistä! Exän ja minun kämppä oli ankea mustaharmaa bunkkeri. Pistin siis sisustuksen uusiksi. Iltaisin luin kirjoja ja huomasin pitäväni runoista, huomasin olevani herkkä. Huomasin rakastavani kokkausta.
Löysin itseni. Ystäväni sanoi, että olen taas se ihana hassuttelija mikä olin yläasteella. Löysin elämänilon taas ja uskalsin olla aito minä. Itsetunto kohosi ajatusvoimalla; kotini on minun ja saan sisustaa sen miten MINÄ haluan, saan kokata mitä MINÄ haluan, saan pukeutua miten MINÄ halua.
[quote author="Vierailija" time="18.08.2014 klo 10:53"]Taistelen saman asian kanssa varmaankin loppuelämäni. Pelkään koko ajan mokaavani, pelkään että olen typerä ja nolaan itseni, että luulen itsestäni liikoja, että ihmiset kehuvat jotakin ominaisuuttani vain hyvän tavan vuoksia. Vaikka kuinka teen töitä itsekseni tai terapeutin kanssa, löydän itseni aina samasta jamasta: en todella tiedä millainen olen ja luulen itseäni oletettavasti paljon typerämmäksi, kuin olen.
Tämä jatkuva epävarmuus rajoittaa elämää, häätää ystävät, saa vetäytymään kotiin ja lakkaamaan elämästä. Tänään esimerkiksi olisi tilaisuus vuosikausien tauon jälkeen mennä jatkamaan lauluharrastusta, mutta tuntuu jo nyt, etten mene minnekään ja nuotit jäävät kouraan. Pelkään etten osaa enää mitään eikä kukaan edes halua minua mukaan, tunkeilen toisten harastustontille. Tää on ihan kamalaa.
[/quote]
Kuin omalta näppikseltäni, huh! Ihan samat ajatukset. Mihinkään ei viitsi ryhtyä, kun on varma epäonnistumisesta.
8, en ole alkkisperheestä vaan elänyt hyvin onnellisen lapsuuden. Ei ole läheisriippuvuutta, viihdyn parhaiten yksin ja ystäviäkin on vain pari. Sosiaalisissa tilanteissa olen kuin kala vedessä mutta ne ahdistavat etukäteen ja tunnen sitä morkkista jälkikäteen. Aina mieluummin olisin kotona vaikka miltei aina kaikissa tilaisuuksissa on kuitenkin ihan kivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.08.2014 klo 10:56"]
Heh, olen länsisuomalainen :D Olen kyllä jo 35-vuotias ja tämä ajattelu on tullut oikeastaan vasta viime vuosina. Ennen oli itsetunto paljon parempi, tuntui, että elämässä oli valtavasti sisältöä. Nyt se on vain töitä ja satunnaisia hauskoja juttuja vapaa-ajalla. En sinänsä kaipaa elämääni mitään sen kummempaa mutta kun kuulumisia pitäisi kertoa, ei mulla ole koskaan mitään kerrottavaa. Olisiko tässä jotain? Että muut pitävät elämääni sisällöttömänä kun mitään jännää ei koskaan tapahdu vaikka itselleni tämä on hyvä juuri näin.
[/quote]
Arvasin että olet länsisuomalainen! Minä kun muutin eteläsuomalaisena tänne, olin aivan silmät pyöreinä että mitä kaikki ihmiset eivät kehtaa tai mitä nolostelevat tai kursailevat. Mun on vaikea ymmärtää sitä, vaikka olenkin luonteeltani varautunut (siis nyttemmin huomattavasti vähemmän).
Keskittyisin omiin hyviin puoliin jos olisin sinä, ja niiden korostamiseen. Lisäksi - pakko ei ole mennä mukaan, jos ei halua, mutta ehdottomasti kannattaa ylittää oma mukavuuskynnys. Jos jälkeenpäin tulee morkkista, anna tulla, mutta älä jää vellomaan siihen. Ehkä 15 min morkkista, ja sitten vaikka siivoat. Kiinnitä myös huomiota sisäiseen puheeseesi: onko se ilkeää ja tuomitsevaa? Haukutko itseäsi tyhmäksi ja rumaksi jne? Mitä sä taas yritit, tiesihän sen ettei siitä tule mitään. Vitun luuseri. Jne. Tämä puhe siis on sinun sisäinen äänesi, jolle voit väittää vastaan. Se ei ole kukaan toinen ihminen, joka tuskin edes puhuisi sinulle ikinä noin rumasti.
Vielä yksi juttu: täällä AV:lla on aika vittumaisia tyyppejä, joten kannattaa rajoittaa myös AV-aikaa.
Mulla on samaa. Se alkoi, kun eräs ystäväni tavallaan ihan syystä nolasi minut, eli ns. menetin kasvoni hänen edessään. Mitä mä olisin voinut tehdä puolustaakseni itseäni? Ystävänihän suuttui ikään kuin aiheesta - omasta näkökulmastaan katsoen. Minun näkökulmastani asia olisi ollut toisenlainen, mutta minun oli sitäkin vaikeaa kertoa ystävälleni, koska pelkäsin että olisin menettänyt hänet. Eli tilanteen tausta oli sellainen, että tämä ystävä oli aikoinaan ollut kiusaajani, ei mitään kauheaa, mutta ikävää käytöstä silti aivan ilman aihetta. Jouduimme kuitenkin samalle leirille, jolla hän olikin minulle oikein mukava ja ystävällinen ja luulin, että hän haluaa olla ystäväni. Hän ei kuitenkaan koskaan pyytänyt anteeksi tekojaan, mutta ajattelin, että ehkä se on vain vaikeaa, ja uskoin, että hän kyllä katuu niitä. Syksymmällä hän ei aina ollut enää niin ystävällinen minulle, enkä enää oikein välittänyt hänestä niin sen taustalla kummittelevan kiusaamisen takia. Sitten hän ehdotti, että tekisimme jotain viikon lopulla sanoin, että kyllähän sitä voisikin joo, mutta kun mua ei enää viikon lopulla huvittanutkaan, en peruuttanut menoa vaan olin menossa jonnekin muualle. Hän raivostui. Minusta ihan ilman syytä - olihan hänelläkin ollut mielestään oikeus kiusata minua ja sitten vaan anteeksi pyytämättä kaveerata mun kanssa kun ilmeisesti leirillä ei uskaltanut tutustua vieraisiin nuoriin. Mutta nuorena ja huonoitsetuntoisena ajattelin vain, että joo, teinhän mä väärin ja ... Se oli ihan kamalaa. Itsetuntoni laski, eikä mulla ollut ketään puolustajaa, äitinikin näki tilanteen vain tämän kaverini kannalta.
Saa nähdä osaanko koskaan olla vain oma itseni ja hyväksyä itseni, tuosta on jo todella kauan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen lakannut olemasta oma hauska itseni. Se hauska pelleilijä on varmaan kuollut sisältäni.
Kelpaan ja olen rakastettava, kun olen hiljaa ja nätisti. Kaikki toimintani tähtää vain siihen että pyytelen anteeksi omaa olemassa oloani. En voi vaan olla. Minun pitää hyvittää olemassa oloni palvelemalla muita. Jos en tee jotakin, tulee sietämätön itseinhontunne ja häpeän itseäni, ja tahdon kadota maan alle.
Joskus minulla on ikävä entistä itseäni ja naurua. Onneksi nyt olen oppinut itkemään. Ennen en osannut ollenkaan.
Ap jatkaa: elän hyvin onnellisessa liitossa ja saan onnekseni olla siinä aivan oma itseni. Viihdyn mieheni seurassa valtavan hyvin. siksi onkin niin vaikeaa tajuta, miksi olen niin hukassa! En tiedä yhtään kuka olen! Ennen olin ahkera opiskelija, joka osasi asiansa, rakasti tieteentekemistä ja paiski mielenkiintoisia töitä. Osasin ja koko ajan itsetunto pönkittyi. sitten valmistuin, siirryin täyspäiväisesti työelämään tehtäviin, jotka eivät vastaa koulutustani ja joista en saa juuri iloa elämääni. ajattelin aina, että työ on mulle tärkeimpiä asioita maailmassa. Pettymys on ollut suuri.
Haluaisin lapsen mutten kertakaikkiaan uskalla. Näen mielessäni lauhuskenaarioita, miten kaikki menee pieleen.
[quote author="Vierailija" time="18.08.2014 klo 11:01"]
Minä muutin itseäni liikaa narsistisen eksäni vuoksi. Kadotin itseni totaalisesti. Kun exä lähti toisen naisen matkaan, en itkenyt exän perään kyyneltäkään. Itkin, koska en tiennyt kuka olen.
Tämä nyt on typerä juttu, mutta kuukauden sulkeutumisen jälkeen päätin lähteä yksin kaupungille. Innostuin kaupassa värikkäistä keittiötarvikkeista. Hei, minähän pidän väreistä! Exän ja minun kämppä oli ankea mustaharmaa bunkkeri. Pistin siis sisustuksen uusiksi. Iltaisin luin kirjoja ja huomasin pitäväni runoista, huomasin olevani herkkä. Huomasin rakastavani kokkausta.
Löysin itseni. Ystäväni sanoi, että olen taas se ihana hassuttelija mikä olin yläasteella. Löysin elämänilon taas ja uskalsin olla aito minä. Itsetunto kohosi ajatusvoimalla; kotini on minun ja saan sisustaa sen miten MINÄ haluan, saan kokata mitä MINÄ haluan, saan pukeutua miten MINÄ halua.
[/quote]
Tunnistan tuosta itseni. Mulla oli myös narskuexä. Parikin, joten en ole uskaltautunut suhteseen miehen kanssa pitkään aikaan, koska olen tuntenut olevani narskumagneetti. Narsistit ovat juuri niitä oman minuuden ja sisäisen valon sammuttajia, koska narsisti loistaa vain itse, ja toisen täytyy heijastaa sitä valoa.
nro 6 & 14
[quote author="Vierailija" time="18.08.2014 klo 11:07"]
Mulla on samaa. Se alkoi, kun eräs ystäväni tavallaan ihan syystä nolasi minut, eli ns. menetin kasvoni hänen edessään. Mitä mä olisin voinut tehdä puolustaakseni itseäni? Ystävänihän suuttui ikään kuin aiheesta - omasta näkökulmastaan katsoen. Minun näkökulmastani asia olisi ollut toisenlainen, mutta minun oli sitäkin vaikeaa kertoa ystävälleni, koska pelkäsin että olisin menettänyt hänet. Eli tilanteen tausta oli sellainen, että tämä ystävä oli aikoinaan ollut kiusaajani, ei mitään kauheaa, mutta ikävää käytöstä silti aivan ilman aihetta. Jouduimme kuitenkin samalle leirille, jolla hän olikin minulle oikein mukava ja ystävällinen ja luulin, että hän haluaa olla ystäväni. Hän ei kuitenkaan koskaan pyytänyt anteeksi tekojaan, mutta ajattelin, että ehkä se on vain vaikeaa, ja uskoin, että hän kyllä katuu niitä. Syksymmällä hän ei aina ollut enää niin ystävällinen minulle, enkä enää oikein välittänyt hänestä niin sen taustalla kummittelevan kiusaamisen takia. Sitten hän ehdotti, että tekisimme jotain viikon lopulla sanoin, että kyllähän sitä voisikin joo, mutta kun mua ei enää viikon lopulla huvittanutkaan, en peruuttanut menoa vaan olin menossa jonnekin muualle. Hän raivostui. Minusta ihan ilman syytä - olihan hänelläkin ollut mielestään oikeus kiusata minua ja sitten vaan anteeksi pyytämättä kaveerata mun kanssa kun ilmeisesti leirillä ei uskaltanut tutustua vieraisiin nuoriin. Mutta nuorena ja huonoitsetuntoisena ajattelin vain, että joo, teinhän mä väärin ja ... Se oli ihan kamalaa. Itsetuntoni laski, eikä mulla ollut ketään puolustajaa, äitinikin näki tilanteen vain tämän kaverini kannalta.
Saa nähdä osaanko koskaan olla vain oma itseni ja hyväksyä itseni, tuosta on jo todella kauan.
[/quote]
Tuo on kyllä todella pieni asia. Toinen osapuoli tuskin edes muistaa sitä enää. Kognitiivinen terapia voisi olla hyvä idea, koska ei ole tervettä tommoisen asian takia vieläkin kipuilla, pitkän ajan kuluttua.
No ei muistakaan, hänelle siitä aikoinaan paljon myöhemmin sanoin ennen kuin päätin "ystävyyden". Ja kognitiivisessa terapiassakin olen käynyt. Tietenkään tuo asia ei ole kaiken sen takana, miksi minun on vaikea olla oma itseni, vaan se oli viimeinen niitti, laukaiseva tekijä. Varsinaiset syyt ovat lapsuudessani, kotonani, kuten nyt jo tuosta tarinastakin voi nähdä, ettei äitini tuossakaan tilanteessa puolustanut minua, saati että itse olisin kyennyt. Minua on äitini mielestä ilmeisesti ihan ok kiusata mutta auta armias jos minä en kunnioita ystävääni niin.... perkele.
Ja siis näen tietty miksi "ystäväni" suuttui, mutta kun itse olin katsonut sormieni läpi hänen kiusaamisensa, niin enpä älynnyt, ettei hän katsokaan sitten kun minä kohtelen häntä tavallaan samoin... No, niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, mutta "ystävälleni" tämä oli ilmeisesti tuntematon käsite. Ironista on, että äitini käytti AINA minua vastaan kyseistä lausetta. Että mä olen se kamala.
Eikä se ollut pieni asia, kyse oli ystävyydestä. Se todellakin lähti minun puoleltani romuttumaan tuosta tapauksesta. Mutta kun et ole minun housuissani, niin ulkopuolelta se toki näyttää pieneltä.
15 & 20
Voi, kuullostat ihanalta omana itsenäsi. Lopeta ajatteleminen ja anna mennä vaan :)
Onko sua joku joskus "kahlinnut"? Itse olisin ihan höperö, nauravainen ja tekisin kaikkea hetken mielijohteesta, mutta olen ottanut miehekseni ihmisen joka häpeää lähes kaikkea; ääneen nauramistaja kaikkea joka vähänkin herättää huomiota, kaikki pitää suunnitella etukäteen. Olen muuttunut ja tuntuu välillä kuin olisin lintu, jonka siivet on sidottu. Mutta näillä mennään vielä kolmisen vuotta, sitten otan itseni takaisin.