Lue keskustelun säännöt.
Huono itsetunto pilaa elämäni, en kehtaa olla oma itseni
18.08.2014 |
Olen pohjimmiltani tunteikas, rakastava ja välittävä. Jostain syystä aina, kun vaikka halaan läheisiäni, hassuttelen tai olen muuten kaikin puolin oma itseni, tulee sen jälkeen morkkis, henkinen krapula siitä, että olen ollut liian oma itseni ja se hävettää. En ymmärrä, Mistä se johtuu. Huonosta itsetunnosta?
Halauisin, että varsinkin ne, joista välitän myös pitäisivät minusta. Sitten kun lasken suojamuurini ja hassuttelen, tulee jotenkin huono olo, että jos olen oma itseni, en ole pidettävä. En osaa oikein selittääkään tätä tunnetta. Ajattelen koko ajan mitä muut ajattelee minusta. Se on todella raskasta.
Onko muita, joilla ollut vastaavaa ja päässyt siitä eroon? Haluan olla aito ja aidosti minä tuntematta siitä morkkista.
Kommentit (47)
Mä olen ihmetellyt tuota samaa. Olen miettinyt, että miksi mä olen näin tyhmä ja huumorintajuton ettei kukaan oikein tykkää mun seurasta ja kun ollaan kavereiden kanssa jossain, harva nauraa mun jutuille ja tulee tunne, että mua pidetään tyhmänä.
Sitten olin mun parhaan kaverin ja hänen kavereidensa kanssa ja he nauroivat mun jutuille, kuuntelivat mua ja mun mielestä meillä kaikilla oli todella hauskaa. Mä olin aivan äimänkäkenä! Tulin sitten siihen tulokseen, että mun haalimat ystävät ovat vain niin erilaisia kuin mä, suurin osa aika tosikkoja, vaikka ovatkin olevinaan tosi rentoja. Mussa ei siis olekaan mitään vikaa! =)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.08.2014 klo 11:32"]
Mä olen ihmetellyt tuota samaa. Olen miettinyt, että miksi mä olen näin tyhmä ja huumorintajuton ettei kukaan oikein tykkää mun seurasta ja kun ollaan kavereiden kanssa jossain, harva nauraa mun jutuille ja tulee tunne, että mua pidetään tyhmänä.
Sitten olin mun parhaan kaverin ja hänen kavereidensa kanssa ja he nauroivat mun jutuille, kuuntelivat mua ja mun mielestä meillä kaikilla oli todella hauskaa. Mä olin aivan äimänkäkenä! Tulin sitten siihen tulokseen, että mun haalimat ystävät ovat vain niin erilaisia kuin mä, suurin osa aika tosikkoja, vaikka ovatkin olevinaan tosi rentoja. Mussa ei siis olekaan mitään vikaa! =)
[/quote]
Lisään vielä hassun yksityiskohdan, että muutin Länsi-Suomeen parikymppisenä hauskana, huolettomana enkä hävennyt mitään. Jossain vaiheessa aloin tosiaan häpeämään melkein jokaista liikettänikin ja nuo teidän kirjoitukset kuulostavat niin tutuilta en vain kerinnyt lukemaan niitä, kun ryntäsin niin innostuneena kirjoittamaan mun juttua, koska se oli mulle niin mahtava oivallus.
Vähän sama mullakin, koska tästä tyypistä oli tullut ystäväni, mietin, että jotain kamalaa vikaa minussa täytyy olla, kun hänkään ei kestä minua. Vasta vuosia myöhemmin näin tuon, että mikä "ystävä" hän olikaan, itse kiusannut minua! Se, mitä kamalaa "tein" hänelle siinä ulos lähtemättömyysasiassa oli itsa asiassa se, minkä hän ansaitsi ( ja taisi se kilahtaminenkin johtua siitä... ei kestänyt nähdä, ettei tilanne olekaan hyvä) ja mun olis oikeasti pitänyt sanoa hänelle silloin päin naamaa, että "no miten voit olettaakaan mun kunnioittavan sinua, koska itse kiusasit minua. No, jatketaanko ystävyyttä?" Kuinkahan moni teini olisi sanonut, että jatketaan vaan?
15 & 20
Anna morkkiksen tulla, tutki sitä mielessäsi, hyväksy se, ja anna sen mennä ohi. Jatka sinnikkäästi omana itsenäsi olemista. Harjoitus tekee mestarin. Mieti, mikä on pahinta mitä voi tapahtua. Että joku nauraa sulle että olet oma itsesi. Mitä sitten? Naurua maailmaan mahtuu. Teitpä jonkun iloiseksi, kun hän sai nauraa sinulle. Jatka vain. Ja muista, jokainen joka nauraa tai halveksii tai ei hyväksy sinua, tekee sen OMAn huonon itsetuntonsa tai jonkun muun traumansa takia. Kun ymmärtää että kaikilla meillä on joku trauma, on helpompi hyväksyä itsenäsä sellaisena kuin on.
ap, tunnistan joka sanan. itsekin olen 35 v. turvallisen lapsuuden elänyt ja hyvin onnellisessa liitossa yli kymmenen vuotta ollut, ainoana erona kaksi rakasta lasta. silti kaikki tuntuu samalta kuin kuvailet, eikä se aina ole ollut niin. jokin minussa on muuttunut epävarmemmaksi ja ahdistuneemmaksi, ajattelen lakkaamatta mitä muut minusta ajattelevat, vaikken itse arvota muita ihmisiä mielestäni paljoakaan. myös ammatillisesti koen koko ajan epäonnistumisen pelkoa ja siksi en tartu haasteisiin, vaan pienennän itseni vähättelemällä taitojani. muiden lausumat kehut ja kohteliaisuudet tuntuuvat piinaavilta, sillä ajattelen aina niiden sanovan niin vain muodon vuoksi. en usko että kukaan voi oikeasti arvostaa minua. tuntuu että hajoan. ainoa ilo on rakas perheeni, miehen ja lapsien kanssa on hyvä olla, vaikka tunnen riittämättömyyttä ja syyllisyyttä myös heidän suhteensa. nuorempana olin hyvin sosiaalinen ja suosittukin. nyt jopa kaupassa käyminen tuntuu välillä ponnistukselta, ja toivon etten törmää tuttuihin sattumalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ap, tunnistan joka sanan. itsekin olen 35 v. turvallisen lapsuuden elänyt ja hyvin onnellisessa liitossa yli kymmenen vuotta ollut, ainoana erona kaksi rakasta lasta. silti kaikki tuntuu samalta kuin kuvailet, eikä se aina ole ollut niin. jokin minussa on muuttunut epävarmemmaksi ja ahdistuneemmaksi, ajattelen lakkaamatta mitä muut minusta ajattelevat, vaikken itse arvota muita ihmisiä mielestäni paljoakaan. myös ammatillisesti koen koko ajan epäonnistumisen pelkoa ja siksi en tartu haasteisiin, vaan pienennän itseni vähättelemällä taitojani. muiden lausumat kehut ja kohteliaisuudet tuntuuvat piinaavilta, sillä ajattelen aina niiden sanovan niin vain muodon vuoksi. en usko että kukaan voi oikeasti arvostaa minua. tuntuu että hajoan. ainoa ilo on rakas perheeni, miehen ja lapsien kanssa on hyvä olla, vaikka tunnen riittämättömyyttä ja syyllisyyttä myös heidän suhteensa. nuorempana olin hyvin sosiaalinen ja suosittukin. nyt jopa kaupassa käyminen tuntuu välillä ponnistukselta, ja toivon etten törmää tuttuihin sattumalta.
AP tässä. Kiitos valtavasti kaikille viestien kirjoittajille! Harmittavaa kuulla, että tällaista on muillakin mutta huojentavaa saada vertaistukea. Sananne kuulostavat paikoitellen niin tutuilta!
En halua minäkään törmätä tuttuihin ja elän mieluiten tosi vetäytyvästi. Tuntuu, etten ole missään asiassa hyvä tai kiinnostava. Rumaksikin tunnen oloni vaikka aina on ulkomuotoa kehuttu. Itse näen vain valjut kasvot
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.08.2014 klo 12:22"]AP tässä. Kiitos valtavasti kaikille viestien kirjoittajille! Harmittavaa kuulla, että tällaista on muillakin mutta huojentavaa saada vertaistukea. Sananne kuulostavat paikoitellen niin tutuilta!
En halua minäkään törmätä tuttuihin ja elän mieluiten tosi vetäytyvästi. Tuntuu, etten ole missään asiassa hyvä tai kiinnostava. Rumaksikin tunnen oloni vaikka aina on ulkomuotoa kehuttu. Itse näen vain valjut kasvot, ohuet hiukset ja huonon ryhdin. Vaatteetkin istuvat huonosti päällä ja koko ajan on sellainen huono itsetunne, siis että makkarat pursuaa, naama
AP tässä. Kiitos valtavasti kaikille viestien kirjoittajille! Harmittavaa kuulla, että tällaista on muillakin mutta huojentavaa saada vertaistukea. Sananne kuulostavat paikoitellen niin tutuilta!
En halua minäkään törmätä tuttuihin ja elän mieluiten tosi vetäytyvästi. Tuntuu, etten ole missään asiassa hyvä tai kiinnostava. Rumaksikin tunnen oloni vaikka aina on ulkomuotoa kehuttu. Itse näen vain valjut kasvot, ohuet hiukset ja huonon ryhdin. Vaatteetkin istuvat huonosti päällä ja koko ajan on sellainen huono itsetunne, siis että makkarat pursuaa, naamaon ruma ja jutut hölmöt. miksen pidä itsestäni? :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enkä osaa edellisista multiviesteistä päätellen käyttää puhelintakaan...
ap
[quote author="Vierailija" time="18.08.2014 klo 13:36"]
Pakko kysyä että... miksi?
Siis jos joku ei rakasta sinua siksi, että olet ihmisenä sellainen kuin olet, hän ei ansaitse sinua. Et tarvitse sellaisia ihmisiä elämääsi.
[/quote]
Tuntuu, että saan olla sitten yksin, koska enpä usko kenenkään minua hyväksyvän täysin sellaisena kuin mä olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on samaa ongelmaa.. oon ajatellut terapiaa koska tuntuu että oon liian estynyt ja lukossa. Oon tässä nyt pitkään kirjotellut päiväkirjaa ja tutkiskellut itseäni sekä muistellut. Olin hyvin herkkä lapsi (olen toki herkkä edelleen) ja muistan esim. koulukiusaamistapauksia, ihan mitä vaan sanoin niin joku hörähti... Muistan myös oman äitini lauseita minua kohtaan "olet vammanen", "ei susta oo siihen!". Muistan kuinka intohimoni oli kirjoittaa ja laulaa, tein sitä kunnes kyllästyin niihin samoihin lauseisiin meidän perheen keskellä: "Ole hiljaa!!", "Älä saatana laula!!"... kirjoituksiani luettiin ja niille naurettiin. Edelleen on aika vaikeaa tuota päiväkirjaa lukee mitä olen pitänyt katson halveksuen omaa typerää tekstiäni, en laula enää ikinä, en uskalla. En ees tiedä miksi tän tänne kirjoitin, tämäkin tuntuu jo typerälle. mutta tuossa vaan esimerkki mistä kaikesta asiat oi juontaa....
Hyvä huomio tämä Länsisuomalaisuuden vaikutus ihmiseen. Tosiaan sitä saa hävetä jos nauraa taikka on näkyvästi iloinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, mä aloin itse miettimään tuota paikkakunnan vaikutusta tässä asiassa ja se on vaikuttanut PALJON. Olin oikeasti ennen pelkkää positiivisuutta. Tein ihan mitä halusin autostereoiden huudattamisesta täysillä takaluukku auki vesilammikoissa hyppimiseen ja NAUTIN elämästä. Nauroin, hauskuutin, olin oma pöljä itseni. Jossain vaiheessa muutuin. Varmaan pikkuhiljaa, sillä vajaa vuosi sitten tajusin minkäkaiseksi olin muuttunut. Olin pitkän aikaa hävennyt itseäni, morkkistellut tekojani, sanojani, ihan kaikkea mitä tein muiden nähden. Kun tajusin sen, että hain KAIKESTA vain negatiivisia puolia, en ollut nauranut kunnolla piiiitkään aikaan, valitin, nalkutin ja miehenkin kanssa meni huonosti, kun olin naama norsun veellä koko ajan, tajusin, että mun on pakko alkaa pääsemään huonosta itsetunnosta eroon ja pahantuulisuudesta. Kysyin silloin täältä apua ja pääsin siitä suosta nousemaan. Vielä on matkaa itsetunnon kanssa, mutta onneksi mulla on sellainen mies, joka vähät välittää muiden mielipiteistä eikä häpeä mitään. Hän on suureksi avuksi löytämään mua taas uudestaan ja olemaan välittämättä muiden negatiivisista jutuista.
[quote author="Vierailija" time="18.08.2014 klo 11:07"]Minä olen lakannut olemasta oma hauska itseni. Se hauska pelleilijä on varmaan kuollut sisältäni.
Kelpaan ja olen rakastettava, kun olen hiljaa ja nätisti. Kaikki toimintani tähtää vain siihen että pyytelen anteeksi omaa olemassa oloani. En voi vaan olla. Minun pitää hyvittää olemassa oloni palvelemalla muita. Jos en tee jotakin, tulee sietämätön itseinhontunne ja häpeän itseäni, ja tahdon kadota maan alle.
Joskus minulla on ikävä entistä itseäni ja naurua. Onneksi nyt olen oppinut itkemään. Ennen en osannut ollenkaan.
[/quote]
Samoin tunnen. Kelpaan kun olen superihminen joka aina on korrekti ja laittaa muut itsensä edelle. En saa surra oikeasti vaikka mitä tapahtuisi vaan minun tulee olla muita varten aina. Tietenkään ei saa iloita ja innostua koska aikuisen tulee olla jähmettyä yhteen ilmeeseen. Jos ilmaisen aitoja tunteita ja olen ystävällinen niin sehän vasta väärin onkin. Ihmisen tulee olla mahdollisimman epäystävällinen jotta häntä kunnioitetaan.
36 jatkaa. Mielestäni minulla on kuitenkin hyvä itsetunto. Pidän itseäni ihan hyvänä tyyppinä ja olosuhteisiin nähden olen pärjännyt hyvin.
Mutta vaikka sitä itse hyväksyy itsensä nii ei kaikki muut hyväksy. Tämä palsta antaa hyvän kuvan siitä millaisia paskiaisia maa on täynnä.
Ja tässä on naurettavinta se, kun maailman 7,2 miljardia muutaa ihmistä ei oikeasti yhtään kiinnosta millaisia me ollaan. Kaikilla muillakin on se oma persereikä ja oma teeskennelty ulkokuori mielessä kokoajan.
Tulee vaan joku sairas illuusio jostain olemattomasta muotista, joka on niin ahdas ettei 7,2 miljardista nykyisestä tai useista sadoista miljardeista koskaan planeetallamme eläneistä ihmisistä, kukaan mahtuisi siihen.
Minun aivoni ovat niin mössöiset ja vaikutuksille alttiit, että otan kaiken vakavissani.
Kuvittelen että minun pitää olla täydellinen, että saisin olla olemassa. Luulen että minun pitää saada maapallon jokaisen eliön ehdoton hyväksyntä itselleni, ennenkuin voin olla rauhassa ja hengittää.
Ei kai terve ihminen näin ajattele?
Pakko kysyä että... miksi?
Siis jos joku ei rakasta sinua siksi, että olet ihmisenä sellainen kuin olet, hän ei ansaitse sinua. Et tarvitse sellaisia ihmisiä elämääsi.
Samojen ongelmien kanssa täällä painitaan. Haen muiden hyväksyntää, sitä koskaan saamatta. Ei kavereita, pitkäaikaisia suhteita, ei mitään. Yrittäessäni olla jotain, mitä muut kaipaavat en koskaan ole oma itseni tai muutoin henkisesti vapautunut. Kadotan oman minuuden ja jäljelle jää muiden toiveet, joita yritän täyttää siinä onnistumatta.
Ja silti loppupeleissä jää rooliksi olla yksin, inhoten itseään. Tuntuu, että kaikkien muiden kohdalla hyväksyn inhimillisyyden ja "virheet", mutta itseäni annan kohdella miten huonosti tahansa, koska tuntuu että se on ansaittua eikä toisaalta muusta edes tiedä.
Kyllä on säälittävää kun tän viestin luin sen kirjoitettuani, mutta tottahan se on :(
Tunnistan useita yhtäläisyyksiä muiden kirjoittajien kanssa. työskentelen kaupan kassalla ja mietin jatkuvasti miltähän näytän nyt, olenko ok, onkohan ilme jotenkin kamala, tuleeko kaksoisleuka kun lasken päätäni ottaakseni rahaa kassasta.. Tällainen rajoittaa elämääni ja työniloa valtavasti, ja olen kuullut työkavereilta olevani varautunut ja kovin 'jäykkä'
Mietin myös aina jälkikäteen tilanteet joissa olen ollut, ja koen valtavaa morkkista niistä. En koskaan mieti muiden käytöstä vaan kontrolloin omaani.
Minulla syynä epävarmuuteen on koulukiusaaminen, kestin sitä 4lk-9lk. Pahinta siinä oli se, että kiusaaja oli 'ystävä' joten kaikki kamala mitä hän minusta sanoi, oli minulle totta. Eihän ystävä valehtele, ajattelin, ja näiden asioiden/ajatusten kanssa kamppailen tänäkin päivänä.