Onko hyvän parisuhteen edellytys kiihkeä vetovoima suhteen alussa?

Ei, vaan samat arvot, huumorintaju ja ystävyys. Intohimo ei pidä yhtään suhdetta kasassa.

Vierailija kirjoitti:

Ei, vaan samat arvot, huumorintaju ja ystävyys. Intohimo ei pidä yhtään suhdetta kasassa.

Parisuhde ilman intohimoa on kämppiksensä oloa. Ei kiitos minulle

Kiihkeä ei ehkä, mutta kyllä toista haluta pitää pystyä.

Minun on vaikea kuvitella tilannetta, jossa olisi vahva seksuaalinen puoleensavetävyys mutta ei vetovoimaa, ja vielä vaikeampi kuvitella parisuhdetta, jossa ei olisi vahvaa seksuaalista puoleensavetävyyttä, eli kyllä minulle hyvän parisuhteen edellytys on kiihkeä vetovoima suhteen alussa. Se kyllä aikanaan tasaantuu ja toisesta oppii tuntemaan myös ne muut ominaisuudet, mutta muisto siitä alun kiihkeästä vetovoimasta on tärkeä sitten, kun joidenkin vuosien kuluttua suhde alkaa maistua puulta.

Voin sanoa, että tuo on täysin ihmiskohtasta ja vanhemmiten se ei vaan tunnu enää samalta kuin sillon 20 vuotiaana, kun kaikki oli uutta ja jännää. Sitä fiilistä ei saa enää koskaan takaisin, vähän sama juttu ku ekat kännit. Moni tälläinen plus 45v odottaa, että se tunne mikä iski silloin joskus nuorena, iskisi vielä uudestaan, no ei iske, tai ei ainakaan ei mun tapauksessa kun kaikki on jo nähty ja koettu.

Ei. Mulla oli kyse ensimmäisestä seurustelusuhteesta, niin olin tosi hitaasti lämpiävä ja paskahalvauksessa.

Suurin osa kuvittelee niin. Pettymys on karvas. :D

Oman kokemukseni mukaan kyllä. Jaksaa vaikeampia aikojakin, kun on semmoinen vetovoima toista kohtaan. T. Neljän äiti

No se on ihan biologiaa että mies ja nainen haluavat toisiaan kovasti jotta ihmislaji lisääntyy...

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa kuvittelee niin. Pettymys on karvas. :D

Missä vaiheessa ja miksi?

Tässä kysyttiin, onko kiihkeä vetovoima edellytys suhteen alussa. Ei, että onko kiihkeä vetovoima varma merkki siitä, että suhde kestää. Itse jo edellä vastasin, että aikanaan se kiihkeä vetovoima kyllä heikkenee ja toisesta oppii tuntemaan myös ne muut ominaisuudet. Joskus siinä kohtaa huomaa, että suhde ei toimi, ja silloin erotaan. Ja joskus erotaan jo, kun on sitä kiihkeää vetovoimaa, kun jotain muuta puuttuu tai ei sovita toisilleen.

Mutta en osaa ajatella itseäni parisuhteessa miehen kanssa, jota kohtaan tuntisin samoin kuin ystäviäni kohtaan enkä mitään muuta.

Terapeutitkin aina kehoittavat muistelemaan niitä rakastumisen alkuaikoja.

Kyllähän se suhteen alun kiihkeys ja intohimo ovat suhteen liimaa vielä myöhemminkin.

Vai miten mieltä ylentävää olisi muistella, että ai niin, käytiinhän me yhdessä Prismassa, aina lauantaisin siivottiin, autoa piti korjata koko ajan...

Miten pystyy rakastumaan ellei ole intohimoa?

Jos alussa on jo kuin haaleaa vesivelliä ei se siitä miksikään muutu, ei ainakaan kiihkeäksi.

Kai se riippuu ihmisestä miten hyvä määritellään. Meillä ei koskaan ollut ainakaan minun puolelta mitään intohimoa mutta yhdessä ollaan silti pysytty 18 vuotta ja tyytyväisiä ollaan. Kiintymys, huumorintaju ja samat arvot riittää.

Tutkitusti sovitut avioliitot ovat onnelisempia kuin vapaasti solmitut, etenkin naisten mielestä. Ja kestää pitempään. Tätä tulosta ei normi-länsimaalainen tietenkään hyväksy, joten se pitää aina unohtaa kun keskustellaan liitoista ja onnellisuudesta.

Intohimoisesti aloitimme ja suhde on jatkunut jo kohta 30 vuotta.

Suhde ilman intohimoa olis kuin sisko ja veli. Ei kiitos mulle!

Kyllä minä tiesin ensikatseesta, että tuo se on. Eikä myöskään vastustellut vaikka seurusteli tuolloin toisen kanssa. 35 vuotta onnellisesti yhdessä.

Samson kirjoitti:

Voin sanoa, että tuo on täysin ihmiskohtasta ja vanhemmiten se ei vaan tunnu enää samalta kuin sillon 20 vuotiaana, kun kaikki oli uutta ja jännää. Sitä fiilistä ei saa enää koskaan takaisin, vähän sama juttu ku ekat kännit. Moni tälläinen plus 45v odottaa, että se tunne mikä iski silloin joskus nuorena, iskisi vielä uudestaan, no ei iske, tai ei ainakaan ei mun tapauksessa kun kaikki on jo nähty ja koettu.

Älä yleistä.

Itse koin elämäni suurimman rakkauden liki viiskymppisenä. Olin ollut aviossakin ja seurustellut, etten ollut mikään kokematon.

Kyllä saattaa tuntua aivan samalta kuin nuorenakin, jopa enemmänkin kun osaa arvostaa toista ihmistä enemmän.

Oli kiihkeyttä ja vetovoimaa on vieläkin vuosien päästä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä tiesin ensikatseesta, että tuo se on. Eikä mieskään vastustellut vaikka seurusteli tuolloin toisen kanssa. 35 vuotta onnellisesti yhdessä. Korjattu

Vähän riippuu siitä, että mitä haluaa. Jos tykkää sellaisesta ystävyyspohjaisesta kumppanuudesta, nii eipä ole väliä. Mutta jos haluaa rakastua, nii sitten pitää olla tulta jo alusta asti. 

Eksän kanssa oltiin vajaa 15v yhdessä. Mitään maailman suurinta vetovoimaa ei ollut alussakaan ja about parissa vuodessa oltiin kämppistasolla. Ei ollut myöskään yhteisiä kiinnostuksen kohteita, harrastuksia, keskusteluja tai huumoria. Ainoa mikä kai alussa viehätti, oli ulkonäkö ja kiltteys/luotettavuus. Erokaan ei herättänyt juurikaan tunteita kummassakaan. Ei riideltykään juuri koskaan mistään, tunteet ei siis räiskyneet hyvässä eikä pahassa.

Nykyisen kanssa vetovoima on kova. Joudutaan jonkun verran hiomaan toistemme kylkiä tasaisemmiksi, kun näin aikuisiällä mentiin yhteen (noin nelikymppisinä), mutta just sen vetovoiman ja huumorin ansiosta jaksetaan niitä ajoittaisia "vääntöjäkin" paljon paremmin. Tosin tässä on mennyt vasta muutama vuosi, mutta tässä suhteessa on täysin eri dynamiikka kuin edellisessä. Paljon naurua, keskusteluja, pusuja, haleja ihan päivittäin. Ja sitä samaa vetovoimaa kuin alussa.