Täällä kukaan päässyt läheisriippuvuudesta eroon ja löytänyt aidosti itsekunnioituksen?

Mutta. Nyt on ensimmäisen vuoden jälkeen tässäkin suhteessa alkanut tulemaan todellisia varoitusmerkkejä eteen ja olen ollut asiasta aivan palasina jo pitkään. Mies on alkanut olemaan esim. vainoharhaisen mustasukkainen ja tämä on alkanut saamaan pikkuhiljaa jo ihan sairaalloisia piirteitä. Henkisen väkivallan piirteitä on alkanut ilmaantumaan, sillä minulle on eri säännöt kuin miehelle itselleen ja sanomisiani väännellään ja käännellään jne. Jatkuvasti riitaa ja mielipahaa. Mies menee miten tykkää ja minä en rajoita häntä mitenkään, minä taas olen se joka kantaa kaikesta (jopa mielellään miehen omistakin tunteista) vastuun. Yhteen muuttaessa oli myös taloudellista hyväksikäyttöä (johon en onneksi suostunut kovin pitkään ymmärrettyäni aiempien kokemusten avulla mistä oli kyse) joka varmasti jatkuisi edelleen jos en olisi vaatinut muutosta ja uhkaillut lähdöllä monia kertoja. Tämäkään ei sitten ollutkaan niin hyvää ja aitoa kuin kuvittelin. Olen edelleen epäkypsän miesvauvan kanssa, erilaisessa paketissa vain. Olen jo alkanut pessimistisesti miettimään ovatko kaikki miehet enemmän tai vähemmän epäkypsiä ja sekaisin.

Olemme eronneet monta kertaa mutta aina kun jätän miehen ja päätän että nyt saa riittää, masennun siitä yksinäisyydestä ja tyhjyydestä mikä koittaa viimeistään alkushokin jälkeen. Olen ottanut miehen jo liian monta kertaa takaisin uskotellen itselleni että tällä kertaa kaikki oikeasti muuttuu ja että minäkin voin muuttaa asioita jos vain keskityn itseni vahvistamiseen. Että jos minä en vain ANNA kohdella itseäni enää epäreilusti, mies ei loputtomiin voi sellaista pomputtelua edes yrittää. Tiedostan oman naiiviuteni, säälittävyyteni ja epätoivoisuuteni mutta olen todella heikko. Jossain kohtaa siis vain luovutan kun yksinolo käy sietämättömäksi ja palaamme yhteen. Mies on tästä aina 1-2kk hirveä tsemppi päällä ja kaikki on yhtäkkiä taas vaan täydellistä ja ihanaa. Olen varmastikin koukussa tähän vaiheeseen, koska hyvinä aikoina hän saa kaiken tuntumaan vaan niin turvalliselta ja ihanalta. Kaikki on hyvin jos olemme vain kahdestaan kotona, mutta ennen pitkää aina tapahtuu jotain mistä miehen epävarmuus räjähtää käsiin. Hän kokee selkeästi valtavaa riittämättömyyttä ja epävarmuutta, minkä purkaa aina minuun. Pariterapiassa ollaan käyty myös mutta se auttaa vain hetken.

Alkukesästä jo luovutin että en jaksa enää yrittää erota, kun emme kuitenkaan pääse toisistamme eroon lopullisesti. Olin niin loppu siihen taisteluun että päätin vain olla tässä ja keskittyä kaikkeen siihen mikä on hyvin. Mutta nyt mies flippasi taas ja kuvittelee että olen rakastunut toiseen ja yritän pettää häntä, mikä siis ei pidä lainkaan paikkaansa. Olen aivan loppu, sillä tiedän että pitäisi vihdoin erota lopullisesti mutta en osaa. En siis enää luota itseeni ja siihen, että päätökseni pitää. Miten ihmeessä saan vahvistettua itseäni etten hukkaa tätä ainoaa elämääni tällaiseen draamaan? Mistä saan voimia kohdata sen masennuksen mikä tästä taas seuraa? Ne kuopat ovat siis niin syviä, että joskus ihmettelen miten ihmeessä olen kaikesta tähänastisesta edes selvinnyt. Minut on menneisyydessä sekä uhattu tap paa että olen itse halunnut itse lopettaa elämäni miljoona kertaa. Ap

Mistä tiedän, että tällä kertaa selviän enkä luovuta? Mistä ihmiset saa tällaisiin kierteisiin voimaa vai onko joidenkin kohtalo ns. "jäädä jumiin"? Olen hakenut apua ja viimeksi tällä viikolla soittanut tukipuhelimeen. Se ei vain auta tarpeeksi. Masennus on hoidossa myös, tavallaan, mutta ei se auta tarpeeksi. Olen siis aivan täydellisen loppu ja toivon nyt ettette haukkuisi lisää. Tiedän jo olevani aivan nolla ja että en kestä tätä elämää niin kuin normaalit aikuiset tuntuvat vastoinkäymisiä kestävän. Se totaalinen yksinäisyys tuntuu siis jostain syystä vielä pelottavammalta kuin tuttu suhde, jossa on omat haasteensa mutta jossa tunnen olevani kuitenkin osa jotakin. Se yksin olo tuntuu täysin valottomalta vaihtoehdolta, joka päättyy kuitenkin vain siihen että joskus x määrän vuosia päästä löydän taas itseni vastaavasta tilanteesta yllättyneenä. Ehkä en kaikesta huolimatta ole saanut vielä tarpeeksi pataan... Kohtalotovereita? Ap

Koirat, kissat sekä vauvat ovat läheisriippuvaisia eivät mitkään muut ettäs tiijätte!!!

Olen myös kovasti tehnyt töitä sen kanssa etten itse huomaamattani uhriutuisi ja siten manifestoisi samanlaisia uusia suhteita. En ole mikään elämän uhri, en vain tiedä miten tästä päästään ulos. En myöskään oikeasti koe olevani suinkaan kaikessa nolla (vaikka niin taisin tuossa tunteen puuskassa ylempänä kirjoittaa), mutta tämä luovuttaminen ja takaisin toimimattomaan kuvioon palaaminen syö itsetuntoa ja itsekunnioitusta ihan valtavasti. Siinä mielessä siis koen olevani nolla, mutta tiedostan omat vahvuuteni myös. En halua kantaa mitään "ressukka" identiteettiä koska tiedän kaikesta huolimatta olevani vahva ja rohkea nainen. Tämä vain on se heikoin kohtani, että miten ihmeessä opin olemaan oikeasti yksin. Miksi olen koukussa tällaiseen vuoristorataan ja yhtä heikkoihin miehiin, kun olen kaikesta muustakin tähän asti selvinnyt. Olen niin monet haasteet selättänyt ja oppinut hyväksymään itseni, mutta miksi en löydä tähän ratkaisua? Tähän ei tunnu löytyvän vastausta kirjoista, ystäviltä, terapioista, edes itse Jumalalta. Miksi vedän silti tällaista puoleeni? Rakastan miestä koko sydämestäni ja toivon että hän saisi epävarmuutensa kuriin. Surettaa hänenkin puolesta että muuten hän menettää elämänsä yhden tukipilarin, sillä tiedän että suhteemme on kaikesta huolimatta ollut molemmille se elämän tärkein asia. Rakkaus on molempien puolelta ollut aitoa, mutta nyt tämä mustasukkaisuus on alkanut hallitsemaan miestä eikä toisinpäin. Ap

Ikääntyminen auttoi, sikäli että hormonitoiminnan tasaantuminen auttoi, ja kun tajusin ettei minusta ole parisuhteeseen. Pääsin läheisriippuvuudesta eroon, kun olen lopettanut läheisyyteen hakeutumisen. 

Tämä ei tarkoita ettei olisi platonisia kavereita. 

Muuta kimppakämppään jotta sulla on seuraa eron jälkeen. Pääset eroon tosta epäterveestä kierteestä.

Vierailija kirjoitti:

Muuta kimppakämppään jotta sulla on seuraa eron jälkeen. Pääset eroon tosta epäterveestä kierteestä.

Tämä on oikeasti ihan hyvä neuvo, että pitäisi uskaltaa ympäröidä itsensä muilla ihmisillä. Mulla on se paha tapa, että kun menee huonosti niin tekee mieli eristäytyä eikä "kuormittaa" muita omilla ongelmilla. Kärsin siis yksin ollessani valtavasta ahdistuksesta mutta osaan tarvittaessa sosiaalisiin tilanteisiin laittaa sen tietyn maskin päälle jotta olen hyvää seuraa ja jaksan olla kiinnostunut muiden asioista. Minusta ei huomaa, kun olen kuoreni alla äärirajoilla ja romahdan vasta yksin ollessa. Kämppiselämää en ole koskaan uskaltanut edes kokeilla tästä syystä, koska tuntuu että sitten joutuisin omassa kodissani "esittämään" vähän koko ajan jotain. Pelkään kai ettei minua hyväksytä, jos olen avoimesti ahdistunut enkä jaksa tsempata. En myöskään halua sääliä, siksi on helpompaa kirjoitella anonyymisti vaikka tänne kuin huolestuttaa läheiset asioiden todellisella vakavuudella. Kyllä mä tästäkin vielä jotenkin nousen, en vain tiedä miten. Tuo hormonien tasoittuminen tulee varmasti tekemään mullekin vielä todella hyvää jos ja kun tästä vanhenen. Ap

Itse ainakin ajattelin pysytellä vaikka koko loppuelämän yksin.

Kaikki parisuhteeni ovat olleet niin karmeita, ettei enää vaan halua.

Toistan samaa kaavaa, eli teen jo lähtökohtaisesti todella huonoja valintoja, ja annan kohdella itseäni todella huonosti.

Viimeisimmässä ei ollut mitään väkivaltaa, mutta totaalista välipitämättömyyttä, vaikka itse suhteeseen panostin.

Kun vielä syytän ensin pitkään itseäni siitä, että minua kohdellaan huonosti. Että kun olen tällainen, enkä tuollainen, niin ansaitsen kaiken pahan.

Mutta joo. Jatkan elämää nyt ilman parisuhdetta. Tuntuu oikeastaan ihan hyvältä ihan ajatuksenakin. En halua enää mennä treffeille ja yrittää tehdä keneenkään vaikutusta.

En halua enää parisuhdetta, jossa teen toisen eteen kaikkeni, ja minua kohdellaan kuin roskaa.

Ei vaan enää.