Kommentoitiinko teillä kotona sukulaisten, kavereiden, tuttujen jne. ulkonäköä?

Ei, joskus kommentoitiin jos jollain oli vaikka kiva mekko tai vastaavia mukavia kommentteja. Sitten kun olin jo teini, niin joskus kauhisteltiin yhdessä tv:ssä tai lehdessä olevien ihan kamalia tyylivalintoja ja joskus todella harvoin jos livenä näkyi semmoinen, niin sitten, mutta harvoin semmoisia näkyi. Ja olin jo sen ikäinen, että ymmärsin, ettei se, että oli valinnut huonon tyylin vaikuta ihmisen luonteeseen tai mielipiteeseen hänestä.

Ei kommentoitu. Mä en myöskään ole pojalleni kommentoinut, enkä usko että hänkään kommentoi omille lapsilleen. Parhaan lapsuuden ystäväni äiti haukkui ja arvosteli aina kaikkien ulkonäköä ja matki esim. puhetta tai kävelyä.. muistan että se tuntui ihan kamalalta.

Ei. Ja olen siitä kiitollinen. Olen oppinut ja kasvattanut omatkin lapsen samaan, jos kommentoidaan niin pelkästään hyvää.

Ei ole kotona kommentoitu kenekään ulkonäköä koskaan vaikka olis miten rujo tahansa.

Hyvin harvoin. - Mutta muistan kyllä, että saatettiin kommentoida sekä ihailevaan sävyyn että hieman torjuvaan sävyyn. 

Vierailija kirjoitti:

Ei. Ja olen siitä kiitollinen. Olen oppinut ja kasvattanut omatkin lapsen samaan, jos kommentoidaan niin pelkästään hyvää.

Sama.

Ei, jos ei ollut jotain erityisen positiivista sanottavaa, toisten ihmisten arvostelua pidettiin moukkamaisena.

Joskus teininä kun murehdin ulkonäköäni, äiti saattoi jostain julkkiksista tai misseistä kommentoida ulkoäön puutteita lohduttaakseen mua. Mutta sellaista jatkuvaa arvostelua en kuullut. Muutamalla sukulaisnaisella oli tapana jauhaa muiden lihomisista tai muista ulkonäköseikoista ja ihmettelin, että miksi ihmeessä tuollaiset jutut kiinnostavat.

Alipainoisella äidilläni tapana kommentoida ihmisten painoa. Ei sentään päin naamaa. Liekö ollut vaikutusta siihen että mulle tuli bulimia teini-iässä.

Ei, ei ainakaan mitään lihomisia kytätty tms.

Pari kertaa muistan kun sukujuhlissa on ihailtu että jollain on ollut todella kaunis mekko tms. Ei kenekään kroppaa ole arvosteltu.

Kuuluu äitini suurimpiin hupeihin. Erityisesti erään kaverini pukeutumista kommentoi paljon. Kaveri ei ollut mielestään tarpeeksi hienoista piireistä ja kaikki etikettimokat piti syynätä suurennuslasilla. :(

No, on kyllä kaikkea muuta kuin aikuismaista käyttäytymistä. Omista ongelmista kertoo, jos ihmistä lähdetään arvostelemaan ulkonäön kautta... tiedetään kyllä mitä kaikkea sitä voi toisesta sanoa... mutta auttaako se nyt ongelmien ratkaisua, jos haukut toisen ulkonäköä. Ai niin, se on varmaan sillain niin kuin konsti toipua itseen kohdistuneista moitteista tai arvostelusta, jota ei haluta sitten ilmeisesti ottaa edes aiheellisena, niin sitten mennään ja pistetään asiattomuudet kehiin, ja apropoo, kai se sitten on se haukkujan oma ulkomuoto täydellinen....

Ja juu, tässähän se sitten on se lasten kasvatus... että turha tässäkään miettiä, että mistä ne lapset kaiken oppivatkaan... toisiltaan varmaan.... 

Kyllä ja koko ajan. Ulkonäköä, luonnetta ja tapoja elää ja tehdä asioita, etenkin jos ne poikkesivat omista tavoista.

Tapa siirtyi suoraan minulle kunnes tajusin asian vähitellen 20-30-vuotiaana, ja onneksi tajusinkin. Ehdin tehdä muutoksen omaan käytökseeni ja tapaan ajatella ihmisistä ennen kuin sain omat lapseni. Lapseni eivät ikinä tule kuulemaan minun suustani muiden ihmisten arvostelua.

Tuntuu myös yleisesti ottaen IHANALTA keskittyä ihmisten hyviin puoliin ja huomata miten hauskaa on, kun on erilaisia ihmisiä ja erilaisia tapoja. Tämän oivalluksen jälkeen ajatusmaailmani on muutenkin muuttunut positiivisemmaksi ja elämä aurinkoisemmaksi.

Ohoh, vissiin lähti vähän laukalle, mutta totta joka sana.

Kyllä, äitini oli (ja on edelleen) sellainen kommentoija. Etenkin painosta ("kylläpä N.N oli tukevassa kunnossa", "kyllä on N.N:n lapset tulleet häneen, aika reilussa painossa olivat", "kyllä niin merkillisen mallisia ihmisiä nykyään näkee, että kummalta tuntuu" jne.

Äitini on ikänsä ollut hoikka/normaali, toki vanhetessa tullut hänellekin varmaan painoa muutama kilo. Minä olen ollut lapsesta saakka laiha luikku, edelleen yli kolmekymppisenä olen alipainoinen. En silti miellä, että äitini kommentointitavat olisivat aiheuttaneet minulle mitään paineita olla hoikka, meillä hoikkuus on pitkälti geneettistä ja mieltymyksiä (ei oikein kukaan ole lapsuudenperheestäni makean perään jne.). Mutta kyllä etenkin aikuisena sitä havahtui tuohon äitini tapaan kommentoida ihmisten ulkonäköä, eikä se kyllä minusta ole mitenkään hyvää käytöstä.

Ei kommentoitu.

Kyllä. Niin perheessä kuin suvussakin. Meidän suvussa vanhemmilla ihmisillä koulutus on vähän vaatimattomampaa, mutta ulkonäöllisesti he ovat olleet keskimääräistä näyttävämpiä. Kaiketi tämän takia keskustelut pyörivät ihmisten ulkonäön ympärillä.

Teininä tyttöystävän vanhempien luona ollessa ymmärsin kuinka negatiivista sukumme keskustelu oli. Tämän jälkeen olen tietoisesti jättänyt ihmisten ulkonäön arvostelun kokonaan pois.

Kyllä. Äitini kommentoi edelleen muiden ulkonäköä, etenkin painoa. Hänellä oli tapana komentaa lapset ja myöhemmin lapsenlapsetkin vaa'alle. Sitten hän arvioi oliko päässyt lihomaan. Itse olen 175cm pitkä ja kun kotoa lähdettyä parikymppisenä kukaan ei kytännyt tekemisiäni, painoni nousi. Kotona käydessä äiti käski vaa'alle (se tuntui silloin ihan normaalilta) ja kun paino ylitti jo 60kg rajan, äiti puuskahti että oletpa sinä lihava.

Hänen käytöksensä ei aiheuttanut syömishäiriöitä, mutta itse varon viimeiseen asti kommentoimasta muiden painoa.

Ei kommentoitu koskaan. En itsekään kommentoinut aiemmin muiden ulkonäköä kuin niitä kauniita piirteitä. Kukasn ei ole ruma mielestäni.

Ex miehen lapset haukkuivat minut rumaksi näppylänaamaksi. Mies oli tosi ilkeä muuten minua kohtaan, joten kommentoin ikävästi ulkonäköä,vaikka en tarkoittanut. Hänen aiheuttama paha olo purkautui niin.

Pyysin anteeksi, mutta mies suuttui ikihyviksi... vaikka omat tekonsa olivat raskaampia...

Ei meillä mitenkään erityisen paljon kommentoitu muiden ulkonäköä. Jotain pientä toki. Kuten naapurin perheen äitiä vanhemmat ihmettelivät ja vähän nauroivat, kun sillä oli niin pitkä otsatukka, ettei kunnolla eteensä nähnyt.

Jonkun verran.

Lähinnä äiti kauhisteli joskus kun yhden tuttavaperheen äiti ei huolehtinut itsestään vaikka lapset oli puettuja, ja joskus kommentoi joidenkin ”rahvasta” tyyliä.

Esim. opin lapsena, että markettivaatteet ja college-asut on jotain halveksittavaa.

Samoin ruma huonekalumainos-tyyppinen sisustus, huonosti puetut lapset, se jos pojilla ei ole pukua tai suoria housuja ja kauluspaitaa juhlissa, jos jonkun isot lapset ei osanneet ottaa ruokaa oikein yms.

Oikeastaan aika paljon kuulin äidiltä sellaista huvittunutta kommenttia toisten ”sivistymättömistä” käytöstavoista, juhlaetiketistä ja tyylittömyydestä.

Samoin Salattujen Elämien katsominen ja ylipäätään television edessä illat pitkät venyminen oli äitini mielestä alemman tason ihmisten puuhaa.