Kirkosta eronneet; käyttekö häissä, hautajaisissa, konfirmaatioissa?

mikähän=vikahan

Totta kai. Eikä usko = kirkko. Uskoa voi ilman kirkkoakin.

Ei jää. Menen sinne sen ihmisen takia. En kirkon.

En tarvitse kirkkoa uskooni ja näin ollen olen olen eronnut kirkosta.  Häät, hautajaiset yms niin on eri asia mulle. Jos kieltäydyn kutsusta on syynä muut syyt. Eli este. Ja luultavammin muut juhlat, matka tms.

Häihin ja hautajaisiin osallistun sen mukaan, kuinka läheisiä vihittävät tai haudattava on. Mutta aina ihmisten, ei seremonian vuoksi. Ja loukkanatuisin todella paljon, jos minut jätettäisiin kutsumatta siksi, etten kuulu kirkkoon. Eipä sitä kovin moni sukulainen tosin tiedäkään, etten kuulu...

Konfirmaatioon en kovin mielelläni mene, varsinkaan jos se on tavallisen jumalanpalveluksen yhteydessä, todella läheisen nuoren erillinen konfirmaatiotilaisuus nyt vielä jotenkin menee. Mieluummin tosin poikkean onnittelemassa nuorta kotona juhlissa.

Tottakai käyn, koska kunnioitan ja ja rakastan läheisiäni, jotka ovat juhlan kohteena.

Käyn kyllä noissa muiden juhlissa. Ehtolliseen en osallistu, enkä sano uskontunnustusta.

Olen osallistunut hautajaisiin kirkosta eroamisen jälkeen, osallistuisin häihin ja tulen osallistumaan kastetilaisuuteen. En ollut uskossa pitkään aikaan kirkkoon kuuluessanikaan, joten käytännön muutosta asiassa ei kirkosta eroamisen yhteydessä tapahtunut.

Käyn tilaisuuksissa normaalisti. Ei se vakaumustani horjuta. Ihan mielenkiintoista ja toisinaan huvittavaakin kuunnella pappien puheita.

vain häissä ja hautajaisissa, enhän ole enään kummi

Käyn eri uskontokuntiin kuuluvien ystävieni juhlissa. Itse en kuulu kirkkoon.

Kyllä menen kirkkoonkin jos kutsuttu.

Menen, sillä menen sinne niiden ihmisten takia, en kirkon.

Tietenkin käyn, onhan kyse toisen ihmisen juhlasta. En tokikaan laula virsiä tai osallistu rukouksiin.

Pakko se on mennä, ettei minua ajatella epäkohteliaana.

Käyn, mutta en laula virsiä tai osallistu rukouksiin. Koen kirkossa käymisen epämukavana, mutta olen paikalla läheiseni takia, en harjoittamassa vierasta uskontoa.

Käyn laulamassa kauneimmat joululaulutkin melkein joka vuosi, kirkkotilaisuuksissa laulan mukana ja rukouskohdissa painan pääni mutta en lausu uskontunnustusta tai risti käsiä. Avioliiton siunauksessa (mies uskoo) pappi piti kättä pääni päällä ja siunasi meidät, se oli ihan ok. Käyn myös matkoilla ihastelemassa kirkkoja, ja loukkaantuisin jos läheinen ei kutsuisi minua kirkkovihkimiseensä.

En ole kuulunut kirkkoon 12 vuoteen enkä ole uskossa ollut koskaan.

Käyn ihan tyytyväisesti. Silmiäni saatan yksikseni pyöritellä varsinkin kirkkohäissä vihkikaavalle ja morsiamen "luovutuksille" (mielestäni nainen ei ole miehen omaisuutta). Mutta ajatuksiani (joihin minulla on täysi oikeus siinä kuin muillakin) en kuitenkaan ikinä ääneen sanoisi tuttavani tärkeänä juhlapäivänä.

Kaikista läheisimmistä ihmisistäni kukaan ei kuulu kirkkoon.

Kyllä käyn, tosin konfirmaatio on vähän sillä rajalla myös minulla koska en tunne sen ikäisiä ihmisiä tai muutenkaan pidä kyseistä tilaisuutta kovin tärkeänä. Mutta nyt esimerkisi muutaman viikon päästä ystävä, jonka olen tuntenut vauvasta saakka, menee naimisiin kirkossa, eikä tullut mieleenkään kyllä jättää väliin sen takia etten itse kuulu kirkkoon. En ole käynyt kirkon tilaisuuksissa sitten kouluaikojen jälkeen, mutta eiköhän sinne tällainen yksi pakanakin mahdu iloitsemaan ystävän tärkeästä päivästä.

Harvemmin kait ateistit tai uskonnottomat ottavat nokkiinsa kurkkohäihin osallistumisesta, siellä penkissä he istuvat kuten muutkin.

Sen sijaan luterilaiseen / kristilliseen kirkkoon kuulumattomat mutta uskovaiset eivät aina kykene osallistumaan "vakaumuksensa takia". Suvussani on jehovantodistajaperhe, jotka eivät tule kirkossa pidettäviin sukujuhliin. Kerran oli siviilivihkiminen kartanossa ja väki nousi seisomaan, kun morsiuspari käveli alttarille. TÄSSÄKIN oli kyseisen naisen mielestä jotain luterilaista, että "ihan pahaa teki kun piti nousta seisomaan", vaikka siinähän kunnioitetaan morsiusparia.

Että näin.

Menen häihin ja hautajaisiin. Eniten mietitytti jo vuosia etukäteen kummitytön konfirmaatio... Minut sinne kuitenkin kutsuttiin, eturiviin pyydettiin istumaan. Kun oli siunauksen aika, menin eteen ja tein kuten muutkin. Lausuin siunauksenkin. Tuntui tökeröltä ja oudolta, mutta en näyttänyt sitä ulospäin. Kunnioitin läheisteni toivetta, vaikka oikein hyvin tietävät, etten kuulu kirkkoon, enkä usko jumalaan.