Jätän vakavavasti sairaa aviomieheni

Mitä jos aloitus olisikin toisinpäin?

Mies olisi jättämässä syöpäsairasta vaimoaan?

Riittäisikö mammoilta ymmärrystä? Voin kertoa 100% faktana että ei riittäisi.

Jos toinen on kokoajan vmäinen ja kiittämätön, miksi pitäisi jaksaa?

Jos ap itse olisit sairas, miltä ero tuntuisi?

[quote author="Vierailija" time="03.08.2014 klo 18:11"]Pidettäiskö keskustelu asiallisena ja kommentteja sekä näkemyksiä puolin jos toisenkin samoin. Ap

[/quote]

Mahdotonta keskustella asiallisesti noin hirvittävän itsekkään ja rakkaudettoman ihmisen kanssa.

En ymmärrä lainkaan. Heikko ihminen tekee noin, jättää juuri kun toinen eniten apua kaipaa. Ai, että halveksin hiekkoja. Toivottavasti sinäkin ap tulet vielä jätetyksi, ja saat saman kokemuksen kuten miehesi. Uskomatonta, että ei tueta, kun en mä jaksa. Halveksuntaa...

[quote author="Vierailija" time="03.08.2014 klo 18:09"][quote author="Vierailija" time="03.08.2014 klo 18:03"][quote author="Vierailija" time="03.08.2014 klo 18:00"][quote author="Vierailija" time="03.08.2014 klo 17:57"]Kunnon paskaämmiä nämä, jotka jättävät, kun toinen sairastuu. Koettu on. Uskomattomia narsisteja.

[/quote]

Ei ole pakko jaksaa

[/quote]

On pakko jaksaa.

[/quote]

Ei ole.

[/quote]

On :)

Ymmärrän kyllä ap.ta. Minunkin entinen mieheni kiukutteli,haukkui minua,heitteli keittolautasia seinään yms oli todella vaikea hoidettava. nro 28

[quote author="Vierailija" time="03.08.2014 klo 18:30"]En ymmärrä lainkaan. Heikko ihminen tekee noin, jättää juuri kun toinen eniten apua kaipaa. Ai, että halveksin hiekkoja. Toivottavasti sinäkin ap tulet vielä jätetyksi, ja saat saman kokemuksen kuten miehesi. Uskomatonta, että ei tueta, kun en mä jaksa. Halveksuntaa...

[/quote]

Niinpä. Minulle ei tulisi mieleenkään koskaan jättää vaimoani, vaikka hän kuinka sairastuisi. En haluaisi elää ilman häntä, joten ajatuskin, että jättäisin hänet kun hän minua eniten tarvitsisi, on täysin absurdi. Jos sairastuisivat itse häntä tukiessani, sitten sairastuisin, se olisi mitätön hinta siitä, että saisin etuoikeuden auttaa rakastamaani ihmistä.

Heikko ja omanapainen ap. Samaa kohtaloa sinulle toivoen, minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Annetaan ajan kulua. HYI, tuollaisiakin löytyy...

Teko vaikuttaa hirviömäiseltä.

Onko tuo edes ihmisen teko? Ei, tuohon kykenee tunteeton, kylmä epäinhimillinen mikä lie.

[quote author="Vierailija" time="03.08.2014 klo 18:30"]

En ymmärrä lainkaan. Heikko ihminen tekee noin, jättää juuri kun toinen eniten apua kaipaa. Ai, että halveksin hiekkoja. Toivottavasti sinäkin ap tulet vielä jätetyksi, ja saat saman kokemuksen kuten miehesi. Uskomatonta, että ei tueta, kun en mä jaksa. Halveksuntaa...

[/quote]

Ai sä olet näitä vahvuuteen sairastuneita. No jos ap on sun mielestä heikko, niin aviomieshän joutuisi silloin tukemaan häntä. Säälitkö nyt miestäkin?

Säälin vakavasti sairasta miestä, joka joutuu näkemään, kuinka julma voi ihminen olla. 

Sairaus muuttaa ihmistä. Ap.nkin mies voi olla tosi ilkeä ja kiukkuinen vaimoaan kohtaan. Mä olin entisen mieheni kanssa 10,5v naimisissa josta hän oli n 9v sairas ja vuodepotilas 3v ja se kiukuttelu,haukkuminen,tavaroiden paiskominen yms oli kamalaa. Kyllä ne vuodet hukkaan minulta menivät.nro 28

Ehkä ap:n tekoa ei tarvitse hyväksyä, jos itse on niin paljon vahvempi, mutta ymmärrystä pitäisi löytyä.

Minä olen jättänyt mt-ongelmaisen ystäväni. Jaksoin 7 vuotta ja sitten eräänä päivänä vain tajusin, että koen jatkuvaa pahaa oloa häntä ajatellessani tai hänen kanssaan ollessani. Hän haukkuu, arvostelee, ilkeilee ja puhuu pahaa yhteisistä tutuista. En saanut kiinni hänen puheistaan, en ymmärtänyt, miten hän voi käsittää asiat noin. Etukäteen tapaaminen stressasi, jälkikäteen vatvoin hänen ilkeilyjään. Koko ajan oli paha mieli.

Milloin on oikeus ajatella itseä? Miksi minun on jatkuvasti kuunneltava haukkumisia 7 vuotta putkeen? Enkö voi jo tuossa vaiheessa todeta, että nyt riittää, minun ei tarvitse tuollaista sontaa kuunnella?

Minä en sentään tavannut ystävääni kaiken aikaa vaan itse asiassa aika harvoin. Mutta ymmärrän oikein hyvin niitä, joiden läheiset ovat sairastuneet masennukseen tai mielenterveysongelmiin. Ne puheet sairastuttavat myös itsensäkin. Jatkuva paha mieli, ahdistus, synkkyys. Miksi sitä pitäisi hampaat irvessä sietää loputtomiin? Ymmärrän, että aluksi kyllä. Läheisten tukena pitää olla ns. vastamäessä. Mutta kun sitä vastamäkeä vain on, niin eikö lopulta ole oikeus löytää asioita, jotka saavat iloiseksi? Miksi koko perheen pitäisi myrkyttyä, masentua, ahdistua?

En osaa sanoa, pystyisinko ap:n tilanteessa pysymään miehen tukena. Luultavasti en, kun en pystynyt pysymään ystävänikään tukena. En arvosta ap:n ratkaisua mutta ymmärrän, ymmärrän todella, että sitä on pelastettava itsensä jossakin vaiheessa eikä se ole väärin. Kyse on vähän niin kuin hukkumaisillaan olemisesta. Tiedät, että mies ei jaksa rantaan mutta sinulla on juuri sen verran voimia, että itse jaksaisit. Et jaksaisi kuitenkaan hinata miestä. Pelastatko itsesi vai hukutko mukana?

No mikset voinut kirjoittaa, että miehesi on muuttunut ja kuvaillut millaiseksi. Etkä kertonut mitään syövästä. Silloin olisimme päässeet heti jyvälle millaista elämänne on. Nyt kuitenkin toi syöpä vei keskustelun tavallaan väärään suuntaan, kun kaikki heti olettaa, että mies on muuten entisenlainen, mutta syöpää sairastava.

[quote author="Vierailija" time="03.08.2014 klo 18:58"]Ehkä ap:n tekoa ei tarvitse hyväksyä, jos itse on niin paljon vahvempi, mutta ymmärrystä pitäisi löytyä.

Minä olen jättänyt mt-ongelmaisen ystäväni. Jaksoin 7 vuotta ja sitten eräänä päivänä vain tajusin, että koen jatkuvaa pahaa oloa häntä ajatellessani tai hänen kanssaan ollessani. Hän haukkuu, arvostelee, ilkeilee ja puhuu pahaa yhteisistä tutuista. En saanut kiinni hänen puheistaan, en ymmärtänyt, miten hän voi käsittää asiat noin. Etukäteen tapaaminen stressasi, jälkikäteen vatvoin hänen ilkeilyjään. Koko ajan oli paha mieli.

Milloin on oikeus ajatella itseä? Miksi minun on jatkuvasti kuunneltava haukkumisia 7 vuotta putkeen? Enkö voi jo tuossa vaiheessa todeta, että nyt riittää, minun ei tarvitse tuollaista sontaa kuunnella?

Minä en sentään tavannut ystävääni kaiken aikaa vaan itse asiassa aika harvoin. Mutta ymmärrän oikein hyvin niitä, joiden läheiset ovat sairastuneet masennukseen tai mielenterveysongelmiin. Ne puheet sairastuttavat myös itsensäkin. Jatkuva paha mieli, ahdistus, synkkyys. Miksi sitä pitäisi hampaat irvessä sietää loputtomiin? Ymmärrän, että aluksi kyllä. Läheisten tukena pitää olla ns. vastamäessä. Mutta kun sitä vastamäkeä vain on, niin eikö lopulta ole oikeus löytää asioita, jotka saavat iloiseksi? Miksi koko perheen pitäisi myrkyttyä, masentua, ahdistua?

En osaa sanoa, pystyisinko ap:n tilanteessa pysymään miehen tukena. Luultavasti en, kun en pystynyt pysymään ystävänikään tukena. En arvosta ap:n ratkaisua mutta ymmärrän, ymmärrän todella, että sitä on pelastettava itsensä jossakin vaiheessa eikä se ole väärin. Kyse on vähän niin kuin hukkumaisillaan olemisesta. Tiedät, että mies ei jaksa rantaan mutta sinulla on juuri sen verran voimia, että itse jaksaisit. Et jaksaisi kuitenkaan hinata miestä. Pelastatko itsesi vai hukutko mukana?

[/quote]

Näin puhuu empatiakyvytön, kylmäsydäminen ihminen.

Ja kaikki syöpäsairaatko ovat empaattisia ja lämminsydämisiä?

aloittaja on pelkkä kahdella jalalla kävelevä ihmispaska.

Jos ei jaksa henkisesti ja/tai fyysisesti, ei kestä "katsoa", olla läsnä 24h. kun "toinen" kuolee "silmien edessä" niin sille ei voi sitten mitään. Emme me ole kaikki "tehty" kestämään tuollaista, ja kun 90/100 arvelen, meistä täälläkin vähemmästäkin on eronnut, lähtenyt suhteesta kun ei "kestetty", ei voitu elää suhteessa enään. On vaikeaa edes kenenkään TÄÄLLÄ KUVITELLA kun meistä täällä vastaajista-kirjoittajista jos  kukaan ei ole oikeasti juuri tuollaista kokenut elämässään. Niinpä jokainen puhukoon VAIN mitä ITSE LUULISI tekevänsä tuossa tilanteessa. Koitin itse miettiä mitä tekisin, sanoisin, toivoisin jos minä olisin se kuolemansairas,.. sanoisinko, että älä jää tähän rakas minua katsomaan kun kuolen... vai mitä sanoisin, miten olisin. Mitä tekisin ja sanoisin, KESTÄISINKÖ ITSE olla siinä enään, jos rakkaani olisi tuossa tilanteessa. EN TIEDÄ, KUN EN OLE OLLUT TUOSSA KUMMASSAKAAN TILANTEESSA. Kauhean todella ikävää teille molemille, että noin kävi.