Nykyinen ydinperhemalli joutaa museoon?

Linkki artikkeliin.

http://www.iltalehti.fi/viihde/2014073118531845_vi.shtml

Just, keski-iän kriiseilevä rupsahtanut näyttelijä ei taida olla paras henkilö puhumaan perhemalleista. Minä minä minä, paras perhemalli on se jossa sanotaan me eikä minä.

Samassa jutussa kertoo, miten päivän kohokohta on kun lapset tulevat sanomaan hyvät yöt ja sitten saa sitä elintärkeää OMAA AIKAA...siis mitä se on tehnyt sitä ENNEN, jos kerran lapsetkaan eivät siinä ole olleet?? :D

Miksi pitäisi museoida? Meillä se on toiminut loistavasti. yli 30 vuotta ollaan oltu yhdessä, niistä ensimmäiset 8 kaksistaan. 3 lasta ja kaikkien välit hyvät. Jopa lapset ovat kiitelleet, kun ollaan pysytty yhdessä, niin paljon perheitä on hajonnut esim. lasten ystäväpiireissä ja ikäviä tarinoita kuultu. Eikä minusta ole koskaan tuntunut väärältä ja kahlitsevalta. Rakastuminen on huumaa aina, totta kai jollain näyttelijällä sekin on vallan erityistä huumaa kun hän on tottunut katsomaan itseensä.

Kaikki eivät pysty siihen, se vaatii enemmän. Systeemi tukee eroamista, ydinperhettä ei edelleenkään tueta riittävästi.Enpä tunne ketään eroperhettä, jossa lapset voisivat paremmin, en ketään. Itse olen ollut aina orpo, joten joku tuntuma asioihin on!

Arvot palaavat ennalleen viimeistään seuraavan sodan jälkeen, jolloin on vain perhe ja yksin kadulla kävelevä nainen arvelluttava kummajainen!

Liputan perinteisen perheen puolesta mieluummin. En minä ainakaan edes teoreettisella tasolla kuviteltuna pidä saman sukupuolen kanssa elettyä yhteiselämää erityisen avoisena.

Toisten, itsekeskeisten, ei vain kannata perustaa perhettä.

Joutaa museoon kyllä, valitettavasti ennen pitkää.

Ydinperhettä voidaan ajatella kuviona: vanhemmat ovat kaksi eriväristä viivaa, jotka yhdistyvät toisiinsa yhdeksi vahvaksi viivaksi (tämä on siis hyvä parisuhde, tahto rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisessä, elinikäinen kumppanuus, kunnoitus, jne. ). Lapset ovat vakaan ja vahvan viivan päälle aseteltuja pieniä kuulia, jokainen oma värinsä (yksilöllisyys). Kun viiva keikkuu (parisuhteessa pahoja asioita, kuten petos, väkivalta, päihteet) tai murenee poikki (ero), pienet kuulat vierivät viivalta pois ja leviävät ties minne. Kuvio on hajonnut (perhe on rikki). 

Ja joojoo, joskus ero voi olla hyväkin asia myös lasten kannalta, jos viiva keikkuu rajusti ja arvaamattomasti puolelta toiselle, mutta idea ei ole nyt siinä. Pointti on se, että viiva on rakennettava vahvaksi ja kestäväksi. Näyttää kuitenkin siltä, että nykyään ihmiset pelkäävät sitoutua yhdeksi, mutta kaksiväriseksi viivaksi. 

En vaan ymmärrä syytä? Onko syynä se, että miehet pelkäävät sitoutua yhteen naiseen "Ethän säkään haluaisi kuukautta samaa ruokaa" -ajatustapaan nojaten? (Mä rakastan vertauskuvia. Jos verrataan sitoutumista samaan ainaiseen eiliseen makaronilaatikkoon, on ajatus vähän mälsä. Mutta ihminen voi valita monipuolisen annoksen lautaselleen. Sitä samaa annosta jaksaa.)

Vai onko se niin, että ihmiset malttamattomien lasten tavoin tarvitsevat jatkuvasti uutta ärsykettä, josta saada kiksejä, esim. vaihtuvat seksikumppanit? Pelätäänkö me vaivannäköä, jota vuosikymmenten avioliitto kaipaa? Onko meidän yksinkertaisesti helpompi vaihtaa partneria ja jatkaa eteenpäin kuin tunteeton kone? Olemmeko me omaksuneet "Vain minun onnellisuudellani on väliä!" -ajatuksen?

 Minä en väitä, etteikö ihminen saisi olla onnellinen. Kannattaa kuitenkin miettiä, millaista onnellisuutta haluamme. Lyhyen  tähtäimen onnellisuus (ruoka, seksi, ostaminen, materia) pitää uusia usein, sillä se ei kestä kauaa. Pitkäkestoista onnellisuutta (lasten kasvamisen näkeminen ja opastaminen, vanhemmuus, avioliitto, elinvoimainen kumppani, ihmisiin liittyvät asiat, mitä ikinä keksitte) pitää hoivata vuosia, mutta se kestää.

Älkääkä taas loukkaantuko. Lapset eivät välttämättä ole kaikille ehdoton onnentuoja ja ihminen tarvitsee ruokaa eikä seksikään ole ruma asia. Lyhyen tähtäimen onnellisuudelle ei kuitenkaan kannata perustaa elämää.

Ei kuulu museoida. Minulla on isä, äiti ja sisaruksia. Olemme kasvaneet sisarusten kanssa tasapainoisiksi ja pärjääviksi aikuisiksi, en ikinä vaihtaisi tätä mallia pois. 

Minusta ydinperhemalli on todellakin toimiva, ja haluan tarjota taman tuleville lapsilleni, jos niita ajallaan sattuu siunautumaan. Olen nyt siis avoliitossa elava parikymppinen lapseton.

En ymmarra, miten nykyiset sekaperheet voisivat palvella lasten etua. Eiko se ole hammentavaa, kun seilataan kahden kodin valia ja kaikkialla pyorii molempien vanhempien eksien, nyksien ja yhdenillanjuttujen lapsia? Ehka olen vanhanaikainen, mutta tuen todellakin vakaata ydinperhemallia, jossa lapsella on yksi selkea koti, taysipaivaiset sisarukset (vrt. jomman kumman edelliset yms. kiertolapset) ja kaksi vanhempaa. Tama siis ideaalina - eihan sita koskaan tieda kohtaako kuolema tai ero, mutta yleisia "mua panettaa, lahdenpa suhteesta" -eroja en lasten kustannuksella hyvaksy.

Selvennyksen vuoksi, mielipiteeni on rikkonaisen perheen lapselta. Isani petti, aiti haki avioeroa, isa teki itsemurhan ennen kuin paperit tulivat voimaan. Samanlaista en tule omille lapsilleni tarjoamaan!

homot ja lesbotki on hei vaa ihmisii! 

Hahah, niin on ne ihmisiä joo, mutta mikä argumentti toi on?! :D Se että joku on "vaan ihminen" ei tarkoita yhtään mitään

En usko että ydinperhemalli joutaa museoon, mutta se käsitys joutaa museoon, että kaikille ihmisille se olisi paras malli elää. Osalle, jopa suurimmalle osalle, se tulee aina olemaan, mutta on helpotus että nykyään ihmisille sallitaan erilaisetkin elämän- ja perhemallit. 

Itse esimerkiksi en voisi ikinä elää perinteisessä parisuhteessa jossa asutaan saman katon alla. Olen yrittänyt nuorena sosiaalisten normien paineessa. Ei toimi. Olen erakkoluonne ja viihdyn paremmin yksin. Enää en onneksi ole sen takia halveksittu "vanhapiika".

No eikai ydinperhe ole koskaan ollutkaan "absoluuttisesti hyvä" kaikille, senhän takia puolet avioliitoista päätyy eroon, että on valittu väärä puoliso ja/tai petytty elämään. Itselleni ydinperhe-elämä kuitenkin sopii ja se on ihanaa. Itse en kuitenkaan mollaa sinkkuelämää, vaikka siitä aikoinani halusin eroon - jotkut elävät yksin ja ovat onnellisia.

En paljon perustava päälleliimatun elämyskeskeisen näyttelijän keski-iän kriisissä tehtyjä "havaintoja", kun arki tuntui raskaalta(voivoi). Eli mielestäni ei jouda.

Lopettaisitte tuon virheellisen "puolet avioliitoista päättyy eroon" sillä se ei pidä paikkaansa. Prosentti on jotain 3x, ei 50. Se, että vuodessa solmittujen aviolilittojen ja erojen suhde on 2:1, ei tarkoita, että 50% avioliitoista päättyisi eroon. Eroon päätyneiden taustallahan on "avioliittomassaa" jopa 65-70 vuoden ajalta.

Juuri muuten joku perhetutkija sanoi että todellakaan puolet avioliitoista ei pääty eroon, se on vain jostain artikkelista alkanut harhaluulo.

Joku tuossa ylhäällä sanoi että kaikkien eroperheiden lapset voivat huonommin kuin ydinperheissä. Hah. Uskaltaisin väittää että tosi monessa eroperheessä, on sitten kahden kodin perheitä tai yhden vanhemman perheessä elää erittäin onnellisia lapsia. Niin meilläkin.

Eiköhän Minna parin vuoden etsikkoaikansa jälkeen palaa ruotuun. Nyt on ura tärkein, lapset on rasittavassa ja huomiota vaativassa iässä ja ex-miehellä myös monta rautaa tulessa. Epäsäännölliset työt, kotihommat ym. Tuntuu hyvältä, kun isi huolehtii lapset ja nuori tyttöystävä lipsuttaa illalla. Ah vapaus!

Jep jep.. mä kans allekirjoitan perheen, jossa vanhemmat saavat lapset kun ovat kestävässä ja terveessä suhteessa. Jo pelkkä perheen rikkoutuminen on musta tosi surullista mutta inhoan eniten sitä kun otetaan uusi puolivanhempi lapsille. Miettikää nyt, koti rikkoutuu, toinen muuttaa pois, ei enää näe isän ja äidin, miehen ja naisen sosiaalista kanssakäymistä ARJESSA, rampataan kahden kodin välillä, tulee uusi puoliso, joka "vie" äidin tai isän... lapsesta on inhoittavaa nähdä äidin esim. pussaavan miestä, joka ei ole isä.  

Minusta oli lapsena ihanaa kun oli tiivis biologinen perhe yhdessä, äiti ja isä, sekä sisarukseni. Toki olisin varmasti henkiin jäänyt jos olisivat eronneet, mutta kiitollinen olen vanhemmilleni, sillä pitkät parisuhteet eivät ole helppoja! Uskon, että vanhempien ero olisi jättänyt tietyissä ikävaiheissa jotain peruuttamatonta minuun. Nyt aikuisenakin se satuttaisi. Tällaiset elämänkriiseistä ja ikäkriiseistä johtuvat erot varsinkin kuulostavat kovin turhilta, sillä ei se uusi parisuhde tuo elämään sisältöä, onnea tai jännitystä enemmän kuin edellinenkään. Sellaiset asiat pitää hakea muualta kuin parisuhteesta; ei kukaan voi olla toisen onnen tae. Erikseen toki todella huonot suhteet, joissa on totaalista vihaa&väheksyntää, väkivaltaa, pettämistä tai päihderiippuvuutta.

Itse ainakin pidän ydinperhettä arvona johon aion pyrkiä, vaikka toki ymmärrän että joissain tapauksissa on parempi erota. Tiedän etten itsekään voi ennustaa sitä millaiseksi esim puoliso tulee muuttumaan, mutta itseäni voin säädellä. Minä olen vastuussa omista tekemisistä ja tunteistanikin, ei kukaan muu. Myös miehelle on kokenut yhdessäpysymisen tärkeäksi mikäli lapsia tekee, ja me ratkaisimme asian niin ettemme tehneet lapsia liian nopeaa, tai rynnänneet avioon samantien. Odotimme peräti kuusi vuotta ennen kuin koimme, että on sopiva aika lapsille. Toki se ei tulevia kriisejä miksikään muuta, mutta omassa ystäväpiirissä on ainakin useampi tapaus, että on tehty lapsia jo parin vuoden seurustelun jälkeen, ja sitten parin vuoden päästä huomattukin, että eihän toi toinen ookkaan se oikee mulle. Osalla johtuu varmasti puhtaasti siitä, että toista kohtaan ne tunteet katoavat täysin alkuhuuman jälkeen ja raskauden alkuinnostuksen jälkeen, osalla puolestaan siitä että parisuhteen normaali arjistuminen ja symbioosista purkautuminen (mikä omasta mielestä tapahtuu n.3-4v päästä) osuvat yhteen pikkulapsiajan kanssa. Sellaisesta pyörityksestä harva selviää.