Mikä tai kuka teki sinusta lopullisesti aikuisen?

Avioero. Vasta sen jälkeen aloin elää omilla ehdoillani. Täysin itse vastuussa elämästäni.

Syrjähyppy kolmen lapsen äitinä ja hyvän miehen vaimona. Mikään muu tapahtuma elämässäni ei ole saanut minua niin sekaisin. Silloin kävin niin pohjalla ja kaikki asiat piti selvittää perinpohjin. Jouduin lopultakin ottamaan vastuun tekemisistäni. Siihen asti elämä oli vain soljunut eteen päin kuin itsestään ja toisaalta tukeuduin/ripustauduin mieheeni pienissäkin asioissa. Kadun tapahtunutta ja tekojani, mutta jollakin tasolla se kasvatti minua ihmisenä.

Ps. Olemme edelleen yhdessä, eroa ei tullut. Suhteemme vain vahvistui. Tapahtuneesta on jo yli 10 v..

Veljeni vakava sairastuminen.

Luulen ettei mikään, eikä kukaan koskaan tee minusta täysin aikuista.

Olen 21-vuotias, enkä vielä osaa sanoa. En kai ole vielä lopullisesti aikuinen.

Äidin sairastuminen, kissan kuolema, ero poikaystävästä ja opiskelupaikatta jääminen kaikki muutaman kuukauden sisällä.

Ensimmäinen mieleeni noussut sana oli syöpä, mutta nyt kun mietin tarkemmin, niin käviköhän minulle toisin päin...

Olin lapsesta alkaen vakava, vastuuntuntoinen ja hyvin realistinen persoona. Kannoin elämänasenteeni pitkälle aikuisuuteen asti, ja sitten sairastuin syöpään. Sairastuminen oli kuin isku, joka sai minut tajuamaan miten itsekäs ja pelokas pieni ihminen oikeasti olinkaan, voimaton, typerä ja turhautunut. Vajosin kiukuttelevan teinin tasolle ja parantuessani näin maailman uteliaan ja hämmentyneen taaperon silmin.

Sairaus oli kasvukokemus, mutta kokemani kehitys kai vain tapahtui yllättävään suuntaan.

Ensimmäinen raskaus, joka valitettavasti meni kesken.. sen jälkeen on ollut koko ajatusmaailma ihan erilainen.

Rehellisyys. Anteeksianto ja anteeksisaaminen. Uskoontulo.

Toinen avioero.

Toistaiseksi ei mikään. Lapsi minulla jo on, mutta elämänhallinta hukassa, vaikka tavallani itsenäinen olenkin ollut jo hyvin nuoresta.

Olen neljäkymppinen lapseton lapsellinen mies. Kysymys herätti pohtimaan mitä aikuisuus on? Mielestäni aikuisuuden vastakohta ainakaan ei ole lapsellisuus vaan vastuuttomuus. Se, että kykenee toimimaan toistuvasti vastuullisesti, on sen konkretisoitumista, että ottaa vastuun teoistaan. Muistelisin että ainakin yksi tälläinen havainto oli työelämässä, kun tajusin miten suoraan omat ratkaisuni vaikuttavat yhteiseen tavoitteeseen ja lopulta kaikkien asianosaisten ihan elävän elämän hyvinvointiin. Kun paineenalaisessa tilanteessa huomaa tekevänsä tarvittaessa itselle näennäisesti epäedullisia ratkaisuja yhteiseksi hyväksi. Nuorenpana välttelin kaikkia mahdollisia esimiesluontoisia tehtäviä, koska en halunnut vastuuta muista. Sitten kun työtehtävät siihen ajoi, huomasin selviäväni - ja muidenkin selviävän. Se, miten se muutti omaa elämänkuvaa, oli varmaankin mulle yksi tälläinen aikuistumisen kokemus. Muuten olen iloisesti edelleen sitä mieltä että onnellinen aikuisuus on lapseksi kasvamista - itsestään ja velvoitteistaan vastaten.

M40

Isän kuolema.

En koskaan aikuistunut, minusta ei siihen ollut. Aikuisuudessa ei houkutellut mikään ja kun ei ollut pakko aikuistua, en sitä sitten tehnyt.

Hyppäsin nuoruudesta suoraan vanhuuteen ja se vanhuus alkoi vaihdevuosioireiden myötä - kai. Olen 50 v., en tunnte olevani aikuinen, en nuori, mutta en niin kauheasti vanhakaan. Ei tälle ole määrettä. Irtonainen? Irrallinen? Kiinnittymätön? Pilvipää? Kupla?

Synnyin nelikymppiseksi. Nyt vihdoin ikätoverit ovat samalla aaltopituudella.

[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 03:50"]Olen neljäkymppinen lapseton lapsellinen mies. Kysymys herätti pohtimaan mitä aikuisuus on? Mielestäni aikuisuuden vastakohta ainakaan ei ole lapsellisuus vaan vastuuttomuus. Se, että kykenee toimimaan toistuvasti vastuullisesti, on sen konkretisoitumista, että ottaa vastuun teoistaan. Muistelisin että ainakin yksi tälläinen havainto oli työelämässä, kun tajusin miten suoraan omat ratkaisuni vaikuttavat yhteiseen tavoitteeseen ja lopulta kaikkien asianosaisten ihan elävän elämän hyvinvointiin. Kun paineenalaisessa tilanteessa huomaa tekevänsä tarvittaessa itselle näennäisesti epäedullisia ratkaisuja yhteiseksi hyväksi. Nuorenpana välttelin kaikkia mahdollisia esimiesluontoisia tehtäviä, koska en halunnut vastuuta muista. Sitten kun työtehtävät siihen ajoi, huomasin selviäväni - ja muidenkin selviävän. Se, miten se muutti omaa elämänkuvaa, oli varmaankin mulle yksi tälläinen aikuistumisen kokemus. Muuten olen iloisesti edelleen sitä mieltä että onnellinen aikuisuus on lapseksi kasvamista - itsestään ja velvoitteistaan vastaten.

M40

[/quote]

Pinkki barbaari?

Yllättävä ero pitkästä parisuhteesta ja pienten lasten kanssa yksinjääminen täysin tyhjän päälle. Olin aikaisemmin jotenkin naiivi asoiden suhteen, mutta elämä on sittemmin kasvattanut.

[quote author="Vierailija" time="29.07.2014 klo 16:03"]Esikoinen. Mutta varmasti kaikenlaisia kehityshyppäyksiä tulee läpi elämän. 

[/quote]

Olen valmis kuolemaan elämänvalintojeni puolesta, eli kait olen jonkinlainen elämäntapafundamentalisti (ihan oma uskomuskenttä, ei jäsenkirjaa mihinkään suuntaan). Mutta onko fundamentalismi aikuisuutta, sillä aikuisuuden määritelmä yhdistyy varsin saumattomasti selviämisen käsitteeseen, ja selviämisessä on oleellista sopeutuminen...

Aika