Minulla ei ole kavereita.

Ei minullakaan, eikä ole koskaan ollut. Minulle se ei ole ollenkaan surullista, ei enää. Joskus teini-iässä ja parikymppisenä oli kyllä. Mutta nyt nelikymppisenä olen tyytyväinen erakko.

Minä olen 20v. yhden lapsen äiti. On minulla mies ja hänhän on tavallaan paras kaverini. Mutta olisi silti mukava saada oikeita naispuolista juttuseuraa.ap

Ei minullakaan. Olen tottunut siihen ja joskus harvoin kun tulee oltua ihmisten kanssa niin huomaan että muiden jutut ei kiinnosta yhtään :D tai sitten olen tavannut vääränlaisia ihmisiä?

harvassa ovat he joiden seurasta nauttisin.

mies minulla kyllä on ja hänen seuransa on mitä parhainta! 

Surullista se on vain silloin, jos itse koet niin, mutta et aiokaan tehdä asialle mitään.

Sama ongelma minullakin.

Parempi yksin kuin huonossa seurassa

Ei minullakaan. Perheen ja työkavereiden jälkeen paras ystäväni on kanadalainen nettituttu, jonka olen tavannut livenä vain kerran. Mutta en ole surullinen.

Ei ole minullakaan, eikä ole miestä. Onhan siihen toki tottunut että aina on jäänyt ulkopuoliseksi eikä kukaan ole halunnut ystävystyä kanssani paremmin, enkä enää kyllä keski-ikäisenä ja tässä terveydentilassa jaksaisikaan sitä kaikkea mitä se ystävyyden ylläpitäminen ilmeisesti vaatisi.

Kyllä se surullinen ajatus on. Mutta tuskin se kävisi edes mielessä jos minulla olisi puoliso ja vaikkapa työyhteisö tai tiiviit välit niihin vähiin sukulaisiin joita on olemassa. Mutta kun ei ole.

Minulla myös sama juttu. Muutimme perheen kanssa uudelle paikkakunnalle ja aika yksinäistä on. Olisi mukava saada aikuista juttuseuraa välillä..

Musta tuo on tosi yleistä. Siitä ei vaan koskaan puhuta! Esim. mun äidillä ei koskaan ole ollut kavereita. Ei se niin harvinaista ole.

Mullakaan ei ole kavereita. Yliopistossa oli vielä kavereita, mutta ollaan kaikki muutettu eri puolelle Suomea ja yhteyttä ei ole tullut pidettyä. Mulla on mies ja lapsi. Olen tällä hetkellä kotona lapsen kanssa. Sisaruksia on molemmilla ja heitä tavataan säännöllisesti.