Lue keskustelun säännöt.
Mt-ongelmia. Mitä ihmettä teen itseni kanssa?
26.07.2014 |
Apua on hankala saada. Olen monta vuotta käynyt juttelemassa ja se onkin auttanut, mutta nyt on taas paha tilanne ja tuntuu toivottomalta. Eilenkin valvoin yön aivan sekavana ja väittelin itseni kanssa. Tuijotin naamaani peilistä ja yritin jotenkin käsittää, että se on mun naama, mutta välillä se jotenkin muuttui todella pelottavaksi siellä peilissä, vääristyi pelottavaksi. Mulla on tavallaan sellainen ääni, toinen persoona, mutta siis en kuule mitään oikeastaan. Tunnistan vain, mitkä ajatukset kuuluu mulle, ja mitä sille toiselle. Se on turhautunut ja vihainen mulle, koska elämä on ollut sekaisin, ja riitelin sen kanssa yöllä ihan tosissani sellaiseen Klonkku-tyyliin. Itkin ja halusin kuolla, se toinenkin halusi kuolla.
Mulla on tosi vaikea tilanne, mutta ei voimia muuttaa mitään ainakaan juuri nyt. Keskittymiskyky ei riitä mihinkään. Kaikki jää levälleen, ja kun koitan siivota, sotkua tulee enemmän kun en vaan pysty keskittymään. Olen ihan muualla. Mun pitäisi hoitaa asioita, mutten pysty keskittymään.
Pahin ongelma on se, että joskus mulle tulee tosi voimakas halu vain kuolla. Luovuttaa vihdoinkin. Tässä maailmassa ei tunnu olevan enää mitään, mitä haluaisin. Ei kerta kaikkiaan mitään tavoittelemisen arvoista. Varmaan aika hullua, mutta nimenomaan se, että mun kissa jäisi yksin ja ikävöisi mua todella kovasti, on toiminut sellaisena pelastusrenkaana niinä hetkinä. Hoen vain itselleni, etten saa lähteä ennen sitä kissaa. Mä olen sille liian tärkeä.
Mitä hittoa teen? Kuinka hullulta kuulostan? En enää tiedä. En ole ollut työkykyinen pariin vuoteen tämän takia, enkä tapaa ihmisiä enää juuri koskaan. Perspektiivi alkaa vääristyä. Koitan aloittaa uusia asioita ja elää, mutta sitten en vaan pysty, vaikka kuinka haluaisin. Pelkään, että tämä päättyy vielä huonosti. Musta piti tulla jotain muuta kuin paskan keskellä elävä sekopää huolehdittava.
Niin että mitä hittoa tässä pitäisi tehdä?
Kommentit (32)
Luin tuota kuvaustasi ja mulla on vaan jotenkin ikävä sitä aikaa kun tuo sekavuus ja ahdistus oli osa jokapäiväistä elämää..... En tiedä kuinka selittäisin. Nyt kun mulla menee paremmin, multa vaaditaan niin paljon enkä tunne kestäväni työelämää. Saan huolehdittua itsestäni mutta syvyydestä edelleen kumpuaa tuo epätoivo ja se on tosiaan niinkuin joku bassovärinä maan alta. Nytkin kun istun yksin ulkona pahan riidan jälkeen " rauhoittumassa " ja yritän juoda itseäni humalaan, en pysty edes itkeä mutta kaipaan niin takaisin tuota alkukantaista tuskaa joka oikeasti vaan ottais mut ja saisin vajota taas pois. En ole enää itsetuhoinen, tai en jätä näkyviä jälkiä, enkä voikaan koska mulla on perhe. Mutta tahtoisin joskus taas. Olen ikään kuin masentumassa uudestaan, siltä tuntuu, vaikka terapeuttini mielestä olen parantunut hyvin. En osaa auttaa sua. Mutta ymmärrän kyllä, ja olen pahoillani. Vihaan itsekin tätä elämää josta ei saa otetta, mikään ei tee onnelliseksi. Joskus oikeasti tahtoisin vain viiltää ohimot auki ja repiä kasvot irti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
24 lisää:
Lääkityksen lopettaminen kyllä aiheuttaa sen että tunteita ja muistoja alkaa palata mieleen, mikä onkin hyvä asia, mutta vain jos sulla on turvallinen paikka käsitellä näitä esiinnousevia tunteita ja muistoja pätevän psykoterapeutin kanssa ja silloinkin vähitellen niitä otetaan käsiteltäviksi eikä kaikkea kerralla. Jos kaikki torjutut tunteet ja muistot vyöryvät yhtäkkiä mieleen ja niiden kanssa on yksin niin psyyken sietokyky voi ylittyä ja laukaista masennuksen, voimakkaan ahdistuksen jne. Siitä tuo itsetuhoisuutesi varmaan kertookin, eli jatka lääkitystä toistaiseksi.
[quote author="Vierailija" time="26.07.2014 klo 20:15"]
Voi ap, lämmin halaus. Onko sinun elämässäsi ketään ihmistä, joka tarjoaisi sinulle kosketuspintaa 'normaaliin arkeen' ja jonka huolenpitoon voisit luottaa? Jos sellaista ei ole, yritä vielä hukkuvan tapaan päästä pinnalle, älä vajoa vielä syvyyksiin. Ainoa keino helpottaa mitään on hankkiutua vahvemmin hoidon/ lääkityksen/ tukitoimien/ vertaistoiminnan/ ystävätoiminnan tms. piiriin.
Ja ihana, että sinulla on kissasi. Te olette toisillenne tärkeät. Minulla on täällä nytkin jaloissani pari koiraa, jotka ikävöivät kuollutta omistajaansa.
[/quote]
Kiitos. :) Mulla ei ole oikein ihmisiä. Vain tuo kissa, joskin se on loistava terapeutti ja myös opettaja. Vein juuri sen ulkoilemaan, ja se tykkäsi kovasti. Se arvostaa aina selvästi sitä kun sen kanssa puuhailee jotakin. Sekin on selvästi ollut musta huolissaan kyllä.
Koitan kellua pinnalla. Varmaan kärsivällisyys on tässä se tärkein juttu.
ap
[quote author="Vierailija" time="26.07.2014 klo 20:34"]
Oletko saanut aiemmin mitään diagnoosia? Tilanteesi ja oireilusi perusteella mielestäni voisit ihan hyvin hakeutua päivystykseen! Traumatausta on hankala ja pitkä taakka ihmiselle kantaa, mutta tehokas terapia taitaa olla ainut tehokas tapa käsitellä menneisyydestä nouseva ahdistus! Googletappa dissosiaatio, koetko mitään yhtäläisyyttä! Muista, että syyllisyys tilanteessasi on turhaa, sinä olet arvokas, vaikka kohdallesi on osunut oksettavia ihmisiä jotka ovat sinua kaltoinkohdelleet!! Voimia <3
[/quote]
Mulla on diagnosoitu kaikenlaista, neurologisia juttuja ja sitten esim. kaksisuuntainen mielialahäiriö. Olen tutustunut tuohon dissosiaatioon, ja olen sen kanssa varmaan elänytkin. Luulen, että mulla on myös jonkinlainen kompleksi postraumaattinen stressihäiriö. Mut on jossain tutkimuksissa todettu traumatisoituneeksi, mutten muista sen tarkemmin, miten sitä tutkittiin.
Olen kuitenkin ihan viime aikoina alkanut ensimmäisen kerran elämässäni alkanut tuntea vihaa oikein kunnolla. Ennen en oikein tiennyt, mitä se edes tarkoittaa. Se oli aina niin kiellettyä ennen. Nyt olen ollut vihainen kaikesta, mitä on tapahtunut. Tätä on ollut vaikea käsitellä, mutta tuo viha on ehkä hyväkin. Ehkä se meinaa, että alan tajuamaan jotain.
ap
[quote author="Vierailija" time="26.07.2014 klo 20:49"]
Mitkä diagnoosit sulla on? Kuulostaa ihan vakavalta dissosiaatiohäiriöltä (määrittämätön dissosiaatiohäiriö, dissosiatiivinen identiteettihäiriö) johon sopisi myös traumataustasi. Tällaisen häiriön hoitaminen vaatii psykoterapiaa (keskusteluapu ei riitä) ja lääkityksellä voidaan hoitaa vain seurannaisoireita kuten ahdistusta ja masennusta.
Sinuna varaisin mahdollisimman pian ajan psykiatrille ja jatkaisin lääkityksen käyttöä heti. Voit pyytää dissosiaatio-oireiden testausta jos sellaista ei vielä ole tehty, oikea diagnoosi on tärkeä jotta hoito olisi asianmukainen (traumapsykoterapia).
Tarvittaessa mene päivystykseen heti.
[/quote]
Mulla ei ole diagnosoitu mitään dissosiaatioon liittyvää, mutta tiedän tosiaan suht varmasti kärsiväni sen suuntaisista jutuista. Tuntuu, että mussa on hajonnut jotain jossain todella syvällä, ja juuri pelkkä se oireiden hoitaminen ei riitä. Mä olen puhunut dissosiaatiosta, mutta mua ei ole koskaan testattu. Pitäisi ehkä tosiaan pyytää siitä.
Mä päätin, että soitan heti maanantaina sinne, missä olen hoidossa. Tästä ei tule mitään, mutta varmaan selviän viikonlopusta hengissä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.07.2014 klo 20:54"]
Luin tuota kuvaustasi ja mulla on vaan jotenkin ikävä sitä aikaa kun tuo sekavuus ja ahdistus oli osa jokapäiväistä elämää..... En tiedä kuinka selittäisin. Nyt kun mulla menee paremmin, multa vaaditaan niin paljon enkä tunne kestäväni työelämää. Saan huolehdittua itsestäni mutta syvyydestä edelleen kumpuaa tuo epätoivo ja se on tosiaan niinkuin joku bassovärinä maan alta. Nytkin kun istun yksin ulkona pahan riidan jälkeen " rauhoittumassa " ja yritän juoda itseäni humalaan, en pysty edes itkeä mutta kaipaan niin takaisin tuota alkukantaista tuskaa joka oikeasti vaan ottais mut ja saisin vajota taas pois. En ole enää itsetuhoinen, tai en jätä näkyviä jälkiä, enkä voikaan koska mulla on perhe. Mutta tahtoisin joskus taas. Olen ikään kuin masentumassa uudestaan, siltä tuntuu, vaikka terapeuttini mielestä olen parantunut hyvin. En osaa auttaa sua. Mutta ymmärrän kyllä, ja olen pahoillani. Vihaan itsekin tätä elämää josta ei saa otetta, mikään ei tee onnelliseksi. Joskus oikeasti tahtoisin vain viiltää ohimot auki ja repiä kasvot irti.
[/quote]
Ehkä sullakin se on hiipimässä takaisin. Koitetaan pitää itsestämme huolta. Voi olla, että joistain jutuista ei vaan koskaan parane täysin.
ap
Se vihantunteen tunteminen onkin tervettä, kun sitä vihaa on pitkään torjunut ja padonnut sisälle. Mutta jos se kaikki sieltä vyöryy kerralla, niin se ei johda hyvään lopputulokseen. Voi ajatella niin että se viha on joskus ollut niin suurta että psyyke ei ole sitä kestänyt vaan se on torjuttu täysin, niin vaikka psyyke nyt olisi eheämpi, koko elämän aikana kertynyt padottu ja purkautuva viha saattaa johtaa siihen ettei sitä kykene hallitsemaan vaan se sitten ottaa vallan etkä enää kykene hallitsemaan omaa käytöstäsi. Se on pitkä prosessi että käsittelee ne muistot jotka siihen vihaan liittyvät, eikä siihen ole oikotienä se että päästää sen vihan valloilleen ilman tätä asioiden käsittelyä psykoterapiassa.
24
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.07.2014 klo 21:11"]
Mulla ei ole diagnosoitu mitään dissosiaatioon liittyvää, mutta tiedän tosiaan suht varmasti kärsiväni sen suuntaisista jutuista. Tuntuu, että mussa on hajonnut jotain jossain todella syvällä, ja juuri pelkkä se oireiden hoitaminen ei riitä. Mä olen puhunut dissosiaatiosta, mutta mua ei ole koskaan testattu. Pitäisi ehkä tosiaan pyytää siitä.
Mä päätin, että soitan heti maanantaina sinne, missä olen hoidossa. Tästä ei tule mitään, mutta varmaan selviän viikonlopusta hengissä.
ap
[/quote]
Hyvä päätös, että olet yhteydessä hoitotahoon maanantaina. Ja jos vaan tuntuu, että et jaksa siihen asti, niin muistathan päivystyksen. Tsemppiä!
[quote author="Vierailija" time="26.07.2014 klo 19:43"]
Tää mua aina jaksaa ihmetyttää. Tässä maassa kaikki on valmiina ja silti ihmisillä on ongelmia enemmän kuin missään muualla. Mene vaikka vapaaehtoistöihin niin saat elämääsi mielekkyyttä. Eikö se, että sadat ihmiset - lapsetkin - ovat juuri kuolleet sodan jaloissa tai lento-onnettomuuksissa, saa sinua yhtään miettimään kuinka onnekas olet kun saat elää? Ja sinua vielä elätetään yhteiskunnan turvin. Jossain muualla saisit olla kerjäämässä vesitilkan eteen tuntikausia polttavassa paahteessa.
[/quote]
Skarppaa nyt vähän.
Olen lukenut, että sodan keskellä hyvässä ja rakastavassa perheessä eläneet lapset ovat psykologisessa mielessä itse asiassa keskimäärin vähemmän traumatisoituneita, kuin hyvinvointivaltion hyväksikäytetyt, laiminlyödyt lapset.
Ja olenpa aivan varma, että olisit itsekin aika sekaisin, jos sinua olisi hyväksikäytetty ja laiminlyöty lapsuutesi ajan.
Muista myös, että se, mitä kirjoitat anonyymina nettiin, on aivan yhtä lailla sinua itseäsi, kuin se, mitä sanot kasvotusten ihmisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, kuulostat hyvältä, viisaalta, kokeneelta ja asioista aidosti ymmärtävältä ihmiseltä. Sekä hieman äidiltäni. Toivotan sinulle hurjasti voimia, olen varma että elämällä on sinulle vielä paljon annettavaa.
Mitkä diagnoosit sulla on? Kuulostaa ihan vakavalta dissosiaatiohäiriöltä (määrittämätön dissosiaatiohäiriö, dissosiatiivinen identiteettihäiriö) johon sopisi myös traumataustasi. Tällaisen häiriön hoitaminen vaatii psykoterapiaa (keskusteluapu ei riitä) ja lääkityksellä voidaan hoitaa vain seurannaisoireita kuten ahdistusta ja masennusta.
Sinuna varaisin mahdollisimman pian ajan psykiatrille ja jatkaisin lääkityksen käyttöä heti. Voit pyytää dissosiaatio-oireiden testausta jos sellaista ei vielä ole tehty, oikea diagnoosi on tärkeä jotta hoito olisi asianmukainen (traumapsykoterapia).
Tarvittaessa mene päivystykseen heti.