Maria Veitola: Huolen kalvama
Kommentit (25)
Mitwn ihmeessä teit tuollaisen suoran kuvalinkin? Onko tuo joku kaupalllinen mainos?
Tuli tippa silmään. Niin totta, niin totta.
Veitola on sellainen ylimielinen diiva ettei hänen juttunsa kiinnosta sitten pätkääkään.
[quote author="Vierailija" time="23.07.2014 klo 10:22"]
Mitwn ihmeessä teit tuollaisen suoran kuvalinkin? Onko tuo joku kaupalllinen mainos?
[/quote]
Kun kommentoi kolumnia, se tulee suoraan av:lle.
Niin tuttua, niin tuttua.! Itselläni varmasti pahensi asiaa se, että 2 viikkoa esikoisen syntymän jälkeen minulla todettiin syöpä. Koen, että se on vain vahvistanut tunteitani, suojelunhalua, pelkoa menettämisestä, pelkoa, että kuolen itse. Pelkoa, että tapahtuu jotain kamalaa.
Ja olen valtavan kiitollinen lapsista.
[quote author="Vierailija" time="23.07.2014 klo 21:46"]
Veitola on sellainen ylimielinen diiva ettei hänen juttunsa kiinnosta sitten pätkääkään.
[/quote]
Oletko tavannut ihmisen?
Kuvittele Veitola kun meidän perheessä sekä äiti että isä eli minä olemme (ehkä) ylihuolehtivia. Muistan ilolla omat vanhempani maatalossa jossa lapset huitelivat pitkin kyliä ja äidillä ei aina ollut harmaata aavistusta missä olimme. Ja hän ei huolehtinut turhia. Se olikin maaseutua. Koko kylä kasvatti lapsia ja vähän katseli perään. Täällä kaupungissa missä ei tunne joka torpan ihmisiä, niin pelot nousevat helpommin pintaan.
Hyvä kirjoitus. Pitää tässä nyt sanoa, että tykkään susta Maria Veitola! =) Olet niin aito itsesi (sitä tässä sen syvemmin analysoimatta)!
Varmasti ikä painaa, mitä enemmän mittarissa sitä monimutkaisemmiksi kaikki muuttuu... Englanniksi on myös hyvä sanonta: One child is no child, elikä vasta kakkosen ilmaantuessa sitä ymmärtää miten helppoa elämä yhden kanssa olikaan!
Kun katselin leikkaussalissa kun viisi ihmistä elvytti vastasyntynyttä ainokaistani, jokin sisälläni meni lopullisesti rikki. Anestesialääkäri otti kädestäni kiinni ja sanoi laittavansa vähän lisää rauhoittavaa tippaan.
Nyt kun katson 2-vuotiasta, ihmettelen miten hän voi olla niin täynnä elämää, joka hetki. Ja ymmärrän, että elämä ja kuolema ovat koko ajan läsnä, käsi kädessä.
Veitola tässä itse. Enpä usko, että olemme tavanneet. Jos olisimme, et puhuisi minusta noin rumasti.
Vähän neuroottiselta kyllä vaikuttaa. Muistan olleeni huolestunut siitä ettei vaan lapsi laittaisi suuhunsa mitään haitallista mitä lattialta tai maasta voi löytyä ja lapsen sairastaessa on myös ollut huolta mutta muuten en ole jaksanut stressata hirveästi.
Sen kyllä huomaa, että osa ei stressaa, kun alle kouluikäisiä on yksin ulkona ja rantojen läheisyydessa. Mutta joillekin ei kai yksi lapsi ole niin tärkeä, kun niitähän saa aina lisää.
[quote author="Vierailija" time="24.07.2014 klo 08:38"]
Sen kyllä huomaa, että osa ei stressaa, kun alle kouluikäisiä on yksin ulkona ja rantojen läheisyydessa. Mutta joillekin ei kai yksi lapsi ole niin tärkeä, kun niitähän saa aina lisää.
[/quote]
Ihanko alle 3-vuotiaita, joista tässä on puhe?
Tuo Veitolan kirjoitus on niin totta! Joka ikinen sana. Pelko, ettei näe lapsien kasvavan musertaa. Huoli siitä, että lapsi sairastuisi vakavasti saa ilmat pois keuhkoista.
Esikoisen ollessa ensimmäistä kertaa kaverin luona yksin leikkimässä, melkein hyperventiloin kotona. Soitin äidilleni, koska voin mennä tarkistamaan onko kaikki hyvin ja voinko (voinhan?!) mennä tarkistamaan tilanteen. Mainittakoon, että kaverin äiti oli kotona, esikoinen oli 5,5 ja matkaa kaverille noin 300 metriä. :-P Hiljalleen se helpotti, mutta huoli? Ei koskaan.
[quote author="Vierailija" time="24.07.2014 klo 08:48"]
Tuo Veitolan kirjoitus on niin totta! Joka ikinen sana. Pelko, ettei näe lapsien kasvavan musertaa. Huoli siitä, että lapsi sairastuisi vakavasti saa ilmat pois keuhkoista.
Esikoisen ollessa ensimmäistä kertaa kaverin luona yksin leikkimässä, melkein hyperventiloin kotona. Soitin äidilleni, koska voin mennä tarkistamaan onko kaikki hyvin ja voinko (voinhan?!) mennä tarkistamaan tilanteen. Mainittakoon, että kaverin äiti oli kotona, esikoinen oli 5,5 ja matkaa kaverille noin 300 metriä. :-P Hiljalleen se helpotti, mutta huoli? Ei koskaan.
[/quote]
No huh-huh! Pitäisköhän vähän rajoittaa, ethän sä voi laskea lastasi edes kouluun...
Tuttuja huolenaiheita.
Ensimmäisen lapsen sain 19 vuotiaana niin olin huolettomampi kuin saadessani toisen ollessani 39 vuotias. Nuorena ei ollut samanlainen kun kypsemmässä iässä.
Muistan hyvin kun toisen lapsen saatuani pelkäsin että joku vie hänet minulta. Kaupassa en uskaltanut kääntää selkää vaunuille, koko ajan piti olla katsekontakti vauvaan. Ensimmäisen aikaan oli tapana että vaunut jätetään kaupan ulkopuolelle kauppareissun ajaksi. Jos vauva itki oli sitä joku mummo vaunuja heijaamassa. Tämä oli yleinen toimintamalli.
Ajat muuttuivat 20 vuoden aikana, lapsien kidnappaamisesta uutisoitiin ja kaikki pahat uutiset oli heti nähtävissä netin kautta.
Lasten menettämisen pelko on äidille pahinta. Haluaa elää ja nähdä lasten kasvavan. Omasta kuolemasta ajattelen että se voi tapahtua milloin vain ja haluan kuolla ennemmin kuin lapseni.
Tämä teksti voisi olla kirjoittamani. Lapsia meillä on kolme: 7-vuotias, 5-vuotias ja 1-vuotias. Pelko on läsnä jokaisessa päivässä, mutta myös kiitollisuus. Kulkevat käsi kädessä. Ja yritän kovasti, ettei poikamme huomaa suurta huoltani, enkä rajoita poikia liikaa, vaan rohkaisen. Vanhemmat pojat leikkivät jo keskenään lähitienoon leikkikentällä, puhelin mukana. Myönnän: leikkipuisto on talomme vieressä ja sinne on näköyhteys. Mutta irti näistä murusista on joka tapauksessa jossain vaiheessa pienin askelin päästettävä. Onneksi olen tällä hetkellä kotona nuorimmaisen kanssa, niin esikoisen kouluunlähtö ei ota niin koville. On meillä edessä syksyllä. Ehkä se on helpompaa sitten seuraavan kanssa... Tsemppiä Maria sinulle!