Voisitko olla sinkku loppuelämäsi?

En mielellään, mutta iha pakko olla, kun ei kellekkään kelpaa.

Olen pärjännyt 25-vuotta sinkkuna, pärjään loppuelämänikin.

Ja kyse ei ole siitä kuitenkaan pärjäänkö vai en, koska vaihtoehtoa ei ole. Mua ei kukaan mies ole huolinut, enkä ihmettele.

Sinkkuna ollut useamman vuoden. Hetkellinen pieni hairahdus oli tuossa vajaa 2v sitten. Näköjään tarvitsin sen tajutakseni, että parisuhde ei vaan sovi mulle. Liikaa vie energiaa. Liikaa säätöä. En ole valmis luopumaan mistään tehdäkseni tilaa suhteelle.

En kuitenkaan sano never. Mutta en ota stressiä. Muut ottavat sinkkunaolostani enemmän ja luulevat minun olevan yksinäinen ja onneton.

Voisin kai, jos pakko olisi. Mutta en haluaisi, ja olisin varmaan onneton. Kaipaan kumppanin rinnalleni pitkällä tähtäimellä, vaikka satunnainen sinkkuilukin on mukavaa.

Se varmaan riippuu mistä suunnasta katsoo. Erään onnettoman parisuhteen jälkeen huomasin todellakin, että olen onnellisempi sinkkuna. Siis yksin on parempi kuin huonossa parisuhteessa. Joskus sitä luontaisesti kaipaa partneria jonka kanssa jakaa asiat. Suhteeseen en kuitenkaan ryhdy pelkän yksinäisyyden takia tai pelkäen että jään yksin ikuisiksi ajoiksi. Toiseksi on niin vaikeaa juuri löytää rinnalle ihminen oikeanlaisilla arvoilla. Se on mahtavaa jos löytää oikean kumppanin naimisiin ja ei niin mahtavaa jos ei. Joillekin sopii parisuhde ja joillekin ei. Kukin on kypsä ajallaan avioliittoon. Tulee silloin kun on tullakseen. Jotkin todellakin ovat onnellisempia avioliitossa ja tiedän että jotkut ei niin onnellisia. Tulevaisuudesta vaikea sanoa kun muutan varmaan mielipiteeni kun sekoan rakastumisesta. Nyt sinkkuna on semmoinen elämäntilanne ettei mies sovi siihen..... tosin koskaan ei tiedä kuka se sieltä putkahtaa...

Ikää on jo 27 vuotta eikä vakavaa seurustelusuhdetta ole yhtäkään. Miehiä ja tapailusuhteita on ollut, mutta siinäpä se.

En tiedä osaisinko edes elää parisuhteessa. Välillä kuvittelen elämäni yksin, kunnes joku kaksilahkeinen tulee hetkeksi kuvioihin.

En haluaisi olla sinkku, mutta sellaisen miehen löytäminen joka kohtelisi ihmisarvoisesti ja kunnioittaisi näyttää olevan mahdoton tehtävä. Tähän ikään mennessä en sellaista miestä löytänyt ja nyt on miehistä jäljellä enää ne jämät, jotka ei naisille kelpaa.

Siltä tämä vaikuttaa, että sinkkuna loppuelämä. Olen myös luopunut melkeinkokonaan kaikista paheista ja aloittanut terveelliset elämäntavat. Rahaa on ok ja tulot kunnossa. En halua pelkkää fyysistä suhdetta, siitä ei ole minulle mitään lisäarvoa. Haluan suhteen jossa on aitoa välittämistä, tunteita ja minun pitää haluta naista myös henkisesti. Epäilen että liikaa vaadittu, joten  loppumatka yksin ja irtosuhteilla.

mies 40+

Olen nykyään alkanut kallistumaan sille kannalle, että kyllä voisin. Tuntuu olevan mahdotonta löytää miestä, jonka kanssa löytyisi kunnolla kemiaa ja joka olisi silti kunnollinen ja jonka kanssa jaksaisin viettää loppuelämäni. Juuri vähän aikaa sitten päivittelin ystävälle, että tällä hetkellä haluaisin miestä melkein eniten vain asumiskustannusten jakamiseen (Helsinki on kallis yksinasuvalle) enkä koe tuon olevan tarpeeksi hyvä syy, että vain sen vuoksi luopuisin vapaudestani.

-N28

 Helposti voisin olla sinkku loppu elämän.

Miinää. Työt vie kaiken ajan ja voimat. Sitten kun on hyvät kaverit ja perhe, ei sitä miestä tarvikaan.

Voisin olla, mikäli en löytäisi sopivaa kumppania. Sinkkuna oleminen sata kertaa parempi vaihtoehto kuin huonossa parisuhteessa, mistä ei seuraa mitään muuta kuin katkeroituminen. Sinkkuna ollessani en koskaan ole kokenut mitään pakottavaa tarvetta löytää mies, mutta kun hyvä mies osui kohdalle niin mikäs siinä. Nyt parisuhteessa, mutta koska parisuhde on alkanut maistua puulta, en aio vain jäädä suhteeseen siksi että kunhan olisi joku.

En. Olen löytänyt elämäni rakkauden enkä luopuisi tästä mistään hinnasta.

Voisin. Olen nyt parisuhteessa, mutta jos tämä päättyisi, tuskin alottaisin enää uutta. Mietiskellessäni elämää taaksepäin, totesin olleeni onnellisimmillani sinkkuna. Tunnen stressaantuvani parisuhteessa, ja pettämiskokemusten jälkeen jossain vaiheessa epäilyt alkavat kalvaa mieltä.

Minä olen yrittänyt seurustella viimeksi yli kymmenen vuotta sitten enkä ole koskaan päässyt niin pitkälle, että olisin asunut yhdessä miehen kanssa. Jo viikon reissu yhdessä on viimeistään osoittanut minulle, että en ole kimppakämppämateriaalia.

Tiedän, että aika monessa herää halu sanoa "katso peiliin", kun kerron ongelmani: vedän puoleeni sinkkumiehiä*, jotka poikkeuksetta odottavat minulta oikein kliseistä naisen roolia, siis haluavat saada itselleen vetävän näköisen rakastajattaren, joka pyykkää, puunaa, kokkaa, hoivaa ja muistaa myös kiillottaa miehen kruunua säännöllisesti. En tiedä, mikä juuri minussa näitä miehiä viehättää, koska minulla ei ole mitään taipumusta kodinhengettären tai hoivaajan hommiin. Voi olla niinkin, että koska olen aina pärjännyt omillani ja tehnyt aivan kaiken tarpeellisen itse ja oma-aloitteisesti, keskiverronkin parisuhteen roolijako vaikuttaa minusta ihan vääristyneeltä.

* ukkomiehet kelpuuttaisivat minut rakastajattareksi ja kruununkiillottajaksi, mutta noista muista tehtävistä he eivät niin välitä, koska niille on tekijä jo valmiina

Tiedän, että on olemassa valtava määrä miehiä, jotka eivät etsi naisesta perushoitajaa ja palvelijaa, mutta minusta kiinnostuvat vain ne, jotka etsivät. Eivätkä löydä.

Kiva miesystävä olisi kiva vaikka naapurina, mutta luulen kuitenkin viihtyväni edelleenkin sinkkuna, ilman mitään säätöjä ja kompromisseja. Vanha koira oppii uusia temppuja, mutta minä en. :)

Kyllä. Minulle ei ylipäätään sovi mitkään perinteiset parisuhde kuviot. Enkä halua enää ainuttakaan miestä saman katon alle kanssani kun tiedän jo mitä se on. Parisuhde ylipäätään aiheuttaa minulle vain turhaa stressiä, sellainen vain olen. Päätin jälleen erotessani että aion elää sinkkuna lopun elämääni, nautin siitä enemmän. :) Saatan olla jopa sitoutumiskammoinen, mutta yksinäni viihdyn muutenkin parhaiten.

No ei ole paljon vaihtoehtoja. Olen sosiaalisilta taidoiltani todella kömpelö johtuen sekä perusluonteesta, että kouluaikojen 12 vuoden kiusaamisesta ja syrjinnästä. Vuorovaikutuksellisuus ja ihmisten kanssa oleminen ei siis luonnistu kovin helposti, ja muutenkin olen ihmistyyppi josta ei nyt kovin paljon irtoa. Ei ole minun juttuni tunkea itseäni muottiin johon en sovellu. Mielummin olen oma itseni ja elän oman elämäni niin miten parhaaksi onnistuu.

Btw, miksi minä onnistuisin parisuhteessa, kun omat vanhemmatkaan eivät onnistuneet? Miksi minun mieheni ei pettäisi, jos kerran oma isänikin petti? Kyynisyys on parempi vaihtoehto, kuin tulla toisen kerran noin pahasti loukatuksi. Mielummin asetan elämälleni sellaisia haasteita, joilla on paremmat mahdollisuudet onnistua ja vaikuttaa itse lopputulokseen.
T. 79

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 08:55"]

Btw, miksi minä onnistuisin parisuhteessa, kun omat vanhemmatkaan eivät onnistuneet? Miksi minun mieheni ei pettäisi, jos kerran oma isänikin petti? Kyynisyys on parempi vaihtoehto, kuin tulla toisen kerran noin pahasti loukatuksi. Mielummin asetan elämälleni sellaisia haasteita, joilla on paremmat mahdollisuudet onnistua ja vaikuttaa itse lopputulokseen. T. 79

[/quote]

Sinulla on identiteetti haussa. Sinä et ole vanhempasi, ja he eivät ole koskaan sinä. Kai ymmärrät, että olette itsenäisiä, toisistaan autonomisia ratkaisuja tekeviä yksilöitä?

Tällä hetkellä verhoat kyvyttömyytesi elää omaa elämääsi kyynisyyden viitan alle.

[quote author="Vierailija" time="23.07.2014 klo 01:18"]Olen ollut jo 16 vuotta ja jatkuu lopun elämän. En enää haluaisi parisuhdetta, enkä varsinkaan ketään miestä samaan asuntoon. On niin paljon mukavampaa elämä yksin ollessa. Saa olla, mennä ja tulla miten itse haluaa. Ei tarvitse miettiä pikkuasioita kuten onko jalkakarvat ajeltu, rehottaako puska, tulikohan pieru. Saa olla oma luonnollinen itsensä. Vapaa.
[/quote]

Mulla on mies jonka kanssa olemme olleet 10v yhdessä. Piereskellä voin milloin haluan ja usein karvatkin rehottaa <3