Miten vanhemmuus todellisuudessa erosi siitä mitä kuvittelin sen olevan?

Yllätyin siitä, miten kaksi saman perheen lasta voi olla niin erilaisia keskenään. Toisen kanssa kaikesta väännetään ja tapellaan, toinen tottelee yleensä jo ekasta kerrasta eikä saa tuntikausia kestäviä raivareita kuten tämä sisaruksensa.

Sekin erosi kuvitelmistani, miten vaikea on saada ulkopuolista apua edes todelliseen tarpeeseen.

[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 22:17"]Itse olin valmistautunut siihen että elämä vauvan kanssa olisi raskasta, mutta olen nyt huomannut ainakin tämän esikoisen kohdalla sen oletuksen vääräksi. Luulin myös että tarvitsisin enemmän omaa aikaa, nyt olen tilanteessa että hoitajia olisi pilvin pimein mutta en osaa/ tunne tarvetta antaa lastani hoitoon. Ja varmasti jokainen tietää sen että sitä rakkauden määrää omaa lasta kohtaan ei voi mitenkään kuvitella ennen kuin sen oikeasti tuntee.

[/quote]

Täysin sama. Ja samalta on tuntunut toisenkin jälkeen. Edelleen joillekin vaikea ymmärtää ettei mun tarvitse erikseen saada lomaa lapsistani enkä koe elämää kahden pienen kanssa älyttömän raskaaksi vaikka se ei aina helppoa olekaan. Ymmärrän että jotkut tarvitsee omaakin aikaa ja miksi tarvitsevat, mutta miksi on niin vaikea ymmärtää että toiset ovat täysin tyytyväisiä näinkin.

Luulin että vauva-aika olisi kamalan raskasta, eipä ollutkaan (minulla). Lapsi nukkuin suht. hyvin, ei itkeskellyt juuri ikinä ja oli muutenkin ihana aurinkoinen hymytyttö. Ymmärrän kyllä että aina ei käy näin hyvä tuuri. Allergioita oli kyllä paljon (tämä kyllä yllätti) mutta niistä selvittiin. Eräs geeneissä kulkeva sairauskin löytyi ja siitä aiheutuva huoli oli kyllä jotain järkyttävää, mutta nyt sekin on helpottanut.

Eniten yllätti huono omatunto, kuinka se voikaan joka asiasta tulla!!! Pitäisi muistaa vaan olla armollisempi itselle. Yllätyin myös siitä että pidän enimmäkseen vain omasta lapsesta enkä juurikaan jaksa kuunnella toisten vaippakakkalässytyksiä.

Kun lapsen ollessa vauva kerroin että minulla ei ole yhtään rankkaa, vaan nautin joka hetkestä minut teilattiin että odotappas vaan sitä sun tätä, no, tyttö täyttää kohta 5v ja edelleen meillä on mukava pieni perhe ja en voisi olla onnellisempi. Meillä lapsen saaminen ei estänyt liikuntaharrastuksia etc, isä osallistuu perhe-elämään yhtä paljon kuin äitikin.

[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 11:53"]Luulin että vauva-aika olisi kamalan raskasta, eipä ollutkaan (minulla). Lapsi nukkuin suht. hyvin, ei itkeskellyt juuri ikinä ja oli muutenkin ihana aurinkoinen hymytyttö. Ymmärrän kyllä että aina ei käy näin hyvä tuuri. Allergioita oli kyllä paljon (tämä kyllä yllätti) mutta niistä selvittiin. Eräs geeneissä kulkeva sairauskin löytyi ja siitä aiheutuva huoli oli kyllä jotain järkyttävää, mutta nyt sekin on helpottanut.

Eniten yllätti huono omatunto, kuinka se voikaan joka asiasta tulla!!! Pitäisi muistaa vaan olla armollisempi itselle. Yllätyin myös siitä että pidän enimmäkseen vain omasta lapsesta enkä juurikaan jaksa kuunnella toisten vaippakakkalässytyksiä.

Kun lapsen ollessa vauva kerroin että minulla ei ole yhtään rankkaa, vaan nautin joka hetkestä minut teilattiin että odotappas vaan sitä sun tätä, no, tyttö täyttää kohta 5v ja edelleen meillä on mukava pieni perhe ja en voisi olla onnellisempi. Meillä lapsen saaminen ei estänyt liikuntaharrastuksia etc, isä osallistuu perhe-elämään yhtä paljon kuin äitikin.

[/quote]

Meillä aikalailla sama! Just tuo oli ja on ärsyttävää että kun menee hyvin niin joku on aina sanomassa "odotahan kun tulee ne hampaat, eipä nuku enää noin hyvin kun alkaa liikkumaan, kyllä se rupeaa väsyttämään kun olet vuoden lapsen kanssa vain kotona, varmasti niitä mahavaivoja tulee viimeistään kun siirrytte tavalliseen maitoon". Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Eräässä läheisessä yllätti se, miten paljon puuttuu meidän elämään. Raskausaikana sanoi, että minä en sitten halua neuvoa miten lapsi kasvatetaan. Mitenkäs kävi, aina keskustelu kääntyy "pikku vinkkeihin", minä tekisin tuon noin ja tämän näin. Lapsen pitäisi nukkua päiväunia pidemmissä pätkissä, joka päivä pitäisi käydä jossain. Lapsi pitäisi antaa hoitoon vähintään kerran viikossa, maitoa ei saisi ikinä antaa sängyssä. Milloin mikäkin on väärin tai kannattaisi tehdä eritavalla, mutta kuitenkin sanoo usein "parempaa äitiä en voisi kuvitella". Ristiriitaista, miksei sitten luota siihen että osaan kyllä hoitaa lapseni? Onko muilla samanlaisia kokemuksia?

Miten mikään sovittu ei pidä tosipaikan tullen. Vaikka kuinka keskustelimme ennen vauvaa asioista, ne eivät toteutuneet vauva-aikana. Toisen lapsen myötä yllätti emmekö olleet mitään oppineet esikoisen vauva-ajan myötä. Kaikista keskusteluista huolimatta tilanne on jälleen sama.

Mulle selvisi vasta lapsen synnyttyä, miksi joka paikassa on lapsen nukutusvinkkejä. Olin toki varautunut, että herättää öisin, mutten ollut tajunnut, ettei vauva tai edes taapero nukahda välttämättä niin, että laittaa vaan sänkyyn nukkumaan. Toinen asia oli elämän ennakoimattomuus. Olin ajatellut, että lapsista on työtä, ne itkee, valvottaa jne., mutta en ollut osannut varautua, että oikeasti elämä on sillä tavoin jonkun pikkuihmisen mielentiloista kiinni. En ollut tajunnut, että jos vauvan laittaa unille, niin uni ei välttämättä kestä vaikka 2 tuntia vaan se voi olla 15 minuuttia. Tai se, että nukut, kun vauvalle sopii. Syöt rauhassa, kun vauvalle sopii. Istut rauhassa pytyllä, kun vauvalle sopii jne. Kun olet lähdössä johonkin, niin aikaa täytyy varata enemmän, koska se kolme päivää odotettu maitokakka voikin tulla siinä eteisessä, kun vaatteet on puettu. Ennakoimattomuus elämässä yllätti, kaikki oli "herran huomassa".

Positiivinen yllätys oli, ettei esikoinen (eikä kuopuskaan) itkenyt juurikaan ylimääräistä. Olin lukenut etukäteen, että vauvat itkee tavallisesti pari tuntia päivässä jne. Sitten esikoinen ei itkenyt oikeastaan lainkaan, jos pääsi syliin ja sai huomiota. Saattoi mennä päiviä, ettei itke, kun ähinästä otin syliin ja sitten olikin tyytyväinen lapsi.

Ikää oli 28, kun esikoinen syntyi.

Näiden kommenttien perusteella lapsiperhearki kuulostaa juuri niin kamalalta kuin ajattelinkin. Mutta onneksi niitä pentuja ei ole pakko tehtailla :)

Eniten on yllättänyt se huoli. Se alkoi kyn lapsi alkoi itse liikkumaan kouluun kavereille ym. En osannut koskaan edes kuvitella sitä huolen ja stressin tunnetta kun lapsi ei vastaa puhelimeen enkä tarkkaan tiedä missä on. Muuten kaikki on mennyt mielestäni helposti.

[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 00:09"]

En osannut kuvitella miten ihanaa ja välillä hermoja raastavaa vanhemmuus voi olla, mutta kaikesta huolimatta Aina ajattelee ensin lapsen etua ja sitten vasta omaansa.

[/quote]

Ja sehän ei ole välttämättä lapsen etu, että äiti panee aina lapsen tarpeet omiensa edelle.

Yllätti se, että murrosikäiset ovat kaikkein hauskimpia ja helpompia, vaikka syövätkin kuin norsut.

Sinkkuna tykkäsin tehdä ruokaa, mutta perheellisenä siitä katosi kaikki harrastusfiilis enkä saa siitä enää mitään nautintoa. Yllätti sekin, että lasten ruokatottumukset eivät näytä riippuvan siitä, mitä heille on pienenä tarjottu: yhdelle kelpaa kaikki, toiselle vain tylsä mössö ja kolmannella taas omat suosikkinsa.

Pinnani palaa myös aika helposti. Vieraiden lasten kanssa on vaikeaa, kun heille ei saa sanoa mitään yhtä suoraan kuin omille.

Yllätys on sekin, että olen mennyt mukaan kulutuskulttuurin tarjoamiin lasten viihdytyskeinoihin, vaikka olisin halunnut heidän nauttivan itsetekemillään käpylehmillä leikkimisestä enemmän kuin mistään muusta ;)

Minä olin etukäteen huolissani siitä, että lapsellani olisi sama hitaasti lämpenevä temperamentti kuin itselläni, ja siitä tulisi samanlaista harmia elämässä. Eipä tullutkaan; lapsi on osannut ihanasti poimia geeninsä ja saanut monia vanhempiensa vahvuuksia välttäen esim. ujouden ja jotkut muut potentiaaliset taakat. Olen niin onnellinen hänen puolestaan! Se ei oikeastaan ole yllättänyt, että osaan olla paljon parempi äiti kuin omani oli, koska olin prosessoinut lapsuuden kokemuksiani ja omaa itseäni niin perusteellisesti nuorempana. Sellaisen pitäisi olla jollain lailla pakollista :-D. Kammottaa suoraan sanoen, miten alkeellisina raakileina (itsetuntemukseltaan ja tunnetaidoiltaan) jotkut ihmiset (vaikka kypsässäkin iässä) ryhtyvät vanhemmiksi.