Miten vanhemmuus todellisuudessa erosi siitä mitä kuvittelin sen olevan?

[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 23:06"]

Siitä miten hirveän sitovia lapset ovat, vaikka en kuvitellutkaan, että pääsisin menemään ja tulemaan paljon tai ettei mikään muuttuisi. 

Vasta lasten tultua huomasin, miten hirveän paljon tarvitsen omaa aikaa (kotonakin, olla vain itsekseni) ja se on ihan kortilla. 

Samoin luulin, että jos lasta kohdellaan aina reilusti hän on lojaali takaisin. Ei se ihan niin mennyt. Samoin sekin yllätti, miten hirveästi omat tramat ja muut pyrkivät tietoisuuteen, kun omat lapset alkavat tulla siihen ikään, jossa minun yksin minua hoitanut ja alati raivoava äitini alkoi olla todella hankala vanhempi. 

En voi sanoa, että nauttisin vanhemmuudesta kauhean paljon. Luulin, että "kaikkihan siitä nyt nauttii".

[/quote]

Mikä sai sinut tekemään esikoisen jälkeen lisää lapsia?

Se ylpeyden määrä kun lapsi oppii jotain uutta jne. Ei ikinä ole tullut niin pakahduttavaa fiilistä. Lapsen ensiaskeleet oli jotain aivan ihanaa

En osannut kuvitella miten ihanaa ja välillä hermoja raastavaa vanhemmuus voi olla, mutta kaikesta huolimatta Aina ajattelee ensin lapsen etua ja sitten vasta omaansa.

Ei oikeastaan mikään. Ehkä se, miten hauskaa lasten kanssa on. Ja no, se raastava riittämättömyyden tunne kun toinen syntyi, kun pelkästään esikoisen kanssa koin olevani maailman ehtiväisin ja huomaavaisin äiti.

Olisin ehkä jättänyt lapset tekemättä, jos olisin tiennyt millainen jatkuva huoli syntyy niiden terveydestä ja tulevaisuudesta. Esikoinen sai lonkkaluksaatio diagnoosin 3 päivän ikäisenä. Murehdin pitkään, oppiiko lapseni kävelemään. Toinen lapseni syntyi pienikokoisena, jonka vuoksi hänestä ei saatu kuulovastetta kummastakaan korvasta synnäriltä lähdettäessä. Ensimmäiset kolme viikkoa murehdin sitä, onko lapseni kuuro. Lasten saaminen saa pelkäämään jopa omaa kuolemaa.

En tajunnut, miten paljon huolta, surua ja huonoa omaatuntoa voi tuntea omien lasten takia. Luulin, että vauva-aika olisi vaikeaa, mutta se meni ihanasti. Mutta tämä kouluikä... Jatkuvaa huolta ja murhetta.

Osasin varautua väsymykseen, sotkuun ja kiukutteluun. Yllätyksenä minullekin tuli se huolen määrä. Tuntuu, että koskaan ei voi olla enää vapaa, aina on huoli miten lapsi selviää.

Sitäkään en ajatellut, että lapsen kautta olen sidottu ihmisiin joiden kanssa en muuten olisi missään nimessä tekemisissä.

Että vauva-aika on muutakin kuin univelkaa ja puklunhajua. Sain yleensä aina nukkua pitkät yöunet yhdellä syötöllä ja vauva ei puklaillutkaan kovin paljon.

Miten pienestä menee hermo. Kun kymmenettä kertaa siivoaa ruokia lattialta, tekee mieli kirkua.

Tunteet nousee seuraavaan potenssiin, niin hyvässä kuin huonossa. Toki enemmän hyvässä, ja vihakin laantuu hetkessä.

Että kasvatusperiaatteiden noudattaminen on kamalan hankalaa. Kun tekisi mieli antaa aina periksi, antaa katsoa telkkaria, syödä sokeria, kiivetä pöydälle eikä jankuttaa samaa asiaa miljoona kertaa. Vanhempana olo vaatii kunnollista itsekuria.

Osasin varautua siihen että jokapäiväinen pitkä ja kuuma aamusuihku jää pois.

aina jollain on jotain asiaa, ovi vedetään auki ammollee, niin että kylmä ilma suorastaan hyökkää kylppäriin.

Se että tunnen olevani kuin eläintarhan apina,

kun lapset katsovat mitä ruumiinosaa milloinkin pesen.

ja Se että edes sheivaus ei onnistu ilman valvovaa silmää. Siksi olenkin usein pidemmällä sängellä, en vain halua yleisöä kaikkiin tekemisiini.

se että joutuisin juoksemaan shampoot päässä katsomaan milloin mitäkin haaveria tai selvittämään riitoja yllätti.

wc käynnit ovat toinen.

ovea ei edes kannata yrittää laittaa kiinni.

itsellä aika paha laskeuma jota pitää sormella avittaa isommalla hädällä.

sekin on sellainen mitä mielummin tekisin ihan yksin.

ehkäpä juuri se yksityisyyden totaalinen puuttuminen oli jotai sellaista,

mitä en ajatellut ennen lapsia.

ovat vielä pieniä ja Uskon että viimeistään heidän ollessa teini iässä saan taas vessan oven kiinni. ;)

23 vuotiaana en ollut ehtinyt kehitellä vanhemmuudesta mitään ihmeellisiä kuvitelmia, vaan otin asiat vastaan sellaisina kuin ne tulivat.

42v ja lapset alkaa olla aikuisia :) Hyvin on mennyt, enkä ole katunut mitään.

nostan ylöspäin, mielenkiintoisia vastauksia.

Ei ollut niin raskasta eikä ankeaa kuin olin ajatellut. Lapsettomana kaikkien lapsiperheiden elämä näytti olevan kurjaa ja riidantäytteistä, itsellä onkin ollut elämä paljon hauskempaa kuin aiemmin.

Yllätti myös naisen ja miehen roolit, vaikka mitä on sovittu ja juteltu aiemmin.

Yllätti se, että lapsi ripustautuu minuun äitiin ja huutelee heti perään.

Se, että kun lapset ovat alakouluikäisiä, myös mies taantuu samanlaiseksi. En tarkoita siis sitä, etteikö lasten kanssa saisi leikkiä aikuisetkin, mutta se, että minulla oli ykskaks kolmaskin huolehdittava. Ei puhettakaan, että mies olisi huolehtinut lapsista vuorollaan niinkuin vastuuntuntoinen aikuinen. Ei, omat tarpeet ja harrastukset olivat tärkeimmät. Nyt yh, ja lapset ovat jo aikuistumassa. Miehestä ei varmaan olisi ollut siihen.

[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 23:04"]Että jotkut vauvat ei oikeesti nuku. Koko päivän hereillä, yöllä sitten nukkuu, siis ihan vastasyntyneestä asti. On mahdotonta ymmärtää etukäteen, millainen on vauva joka ei myöskään hereillä ollessaan hetkeäkään suostu olemaan sitterissä, vaan vaatii koko ajan syliä ja kanniskelua. Jos vaikka istuu vauva sylissä, alkaa huuto. Kuvittelin kovasti, että hoitaisin vauvan ja kodin yhtä aikaa, mutta isommat hommat on aina jätettävä siihen kun mies tulee kotiin, jotta hän voi olla vauvan kanssa. Tuo ei viihdy edes rintarepussa. Vaunuja inhoaa, huutaa niissä vaan suoraa huutoa.

[/quote]

Meillä esikoinen oli tuollainen. Keskimmäinen taas helppo. Lapset ja vauvat myös voivat olla niin erilaisia, että yleispätevää käyttöohjetta ei ole. Tsemppiä, tuo on tosi raskasta, mutta loppuu aikanaan! Tosin meillä tuo seurallinen esikoinen oli seurallinen myös taaperona ja vaati että häntä leikitetään koko ajan.

Yllätti se, että kadotin oman itseni. Olin vain äiti. Olin täysin kiinni lapsissa, mies aina töissä tai omissa menoissaan, ei tukiverkkoja. Miten upeaa oli joskus päästä yksin saunaan ja olla vain ilman että joku tarvitsee minulta jotain. Nyt lapset jo lähes aikuisia ja edelleen parasta elämässäni. Ja kyllä se oma itse sieltä pikkulapsielämän kaaoksestakin lopulta löytyi. Ja sanomattakin on selvää, että mies on nykyään ex.

Lapsi on ihanampi kuin olisin nuorempana osannut arvata!

Yllätyin siitä, että ainoan lapsen kanssa pitää leikkiä ja keksiä tekemistä, ja siitä etten pidä leikkimisestä.

[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 12:41"]

Näiden kommenttien perusteella lapsiperhearki kuulostaa juuri niin kamalalta kuin ajattelinkin. Mutta onneksi niitä pentuja ei ole pakko tehtailla :)

[/quote]

[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 17:42"]

Yllätyin siitä, että ainoan lapsen kanssa pitää leikkiä ja keksiä tekemistä, ja siitä etten pidä leikkimisestä.

[/quote]

... nykyvanhempi tuntee huonoa omaatuntoa siitä, ettei pidä leikkimisestä, varsinkin kun muutakin pitäisi ehtiä tekemään. Vielä 50 v. sitten vanhemmilla ei yksinkertaisesti ollut aikaa leikkiin, vaan isommat sisarukset tai talon vanhukset leikittivät pienempiä. Kyllä ennen oli paremmin.

T: yksi leikkimistä kartteleva äiree

Yllätyin oikeastaan vain ja ainoastaan siitä, että kaikki eivät koekaan sitä kuuluisaa äidinrakkautta. Rakastan kyllä lastani, mutta en mitenkään pakahduttavan paljon. Ja aloin rakastamaan häntä vasta kun hän oli n.7kk. Sitä ennen hoidin vain velvollisuudesta. Kaikkialla toitotetaan, että kyllä viimeistään sitten sydän heltyy kun lapsen saa syliin. No ei heltynyt, alussa lapsi tuntui jonkun toisen omalta, kuin se olisi ollut vain hoidossa. Ei ollut mitään "yhteyttä". En osannut olla huolissaan hänestä, enkä ylpeä uusista asioista mitä hän oppi. Vaikka lapsi oli toivottu alunperin.Että älkää ainakaan sanoko kenellekään joka on aborttia tekemässä, että kyllä sä sitä rakastat kun se syntyy. Kaikki vain eivät tunne äidinrakkautta, vaikka lapsi olisi suunniteltu ja toivottu.