Uusi parisuhde ei onnistu, lapset eivät hyväksy.

Vierailija kirjoitti:

Minunkin exälläni on uusperhe. Ei ole ollut lapsille helppo juttu. En aio heitä enää pakottaa toiseen uusperheeseen sopeutumaan, vaan me olemme nyt pysyvä yksikkö heidän lapsuutensa ajan, minä ja lapset. En pisä suurena uhrauksena, tai en oikeastaan uhrauksena ollenkaan. Meillä on hyvä näin. Miesjutut saavat pysyä tämän yksikön ulkopuolella.

Ap ei aikonut perustaa uusperhettä, hän haluaisi vain aikuisten parisuhteen.

Uusperheen hioutumiseen yhteen voi mennä jopa 20 vuotta. Luin tämän jostain. Antaisin tilanteelle aikaa. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Varsinkin 14v on jo niin iso, että pyytäisin perusteluja tuolle käytökselle. Miltä hänestä tuntuisi jos hän löytäisi lähivuosina seurustelukumppanin ja sinä äitinä suhtautuisit siihen nuivasti ja vihamielisesti, kieltäisit tapaamasta? Sinulla on oikeus seurustella ja olla siitä onnellinen, se olisi eri asia jos väkisin tuputtaisit uutta isäpuolta kotiinne asumaan.

Tilannehan on aivan eri. Eikä lapselle voi sälyttää vastuuntunnetta äitinsä onnellisuudesta tuolla tavalla ja aiheuttaa syyllisyyttä hänen omista tunteistaan. Äiti tehköön miesjutuistaan päätökset ihan itse ja elää sitten niiden seurausten kanssa, mutta lasta ei kohdella noin. Hänellä on oikeus tunteisiinsa myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minunkin exälläni on uusperhe. Ei ole ollut lapsille helppo juttu. En aio heitä enää pakottaa toiseen uusperheeseen sopeutumaan, vaan me olemme nyt pysyvä yksikkö heidän lapsuutensa ajan, minä ja lapset. En pisä suurena uhrauksena, tai en oikeastaan uhrauksena ollenkaan. Meillä on hyvä näin. Miesjutut saavat pysyä tämän yksikön ulkopuolella.

Mukava kuulla. Oletko tyytyväinen elämään, ajatteletko joskus että olisi parisuhde? Sitten kun lapset aikuisia? Minkä verran ovat isällään?

Olen tyytyväinen, elämme kiireistä ja onnellista ja hyvää ja aktiivista elämää. Lapset ovat isällään noin kolmanneksen ajasta. Minulle jää siis jonkin verran aikaa tapailla miehiäkin, jos joskus niin haluan. Toistaiseksi käytän vapaa-ajat harrastuksiin, ystäviin ja töihin. En haaveile yhteenmuutosta ainakaan todella pitkään aikaan, en ehkä koskaan. Se on nähty.

Minäkin olen pitkälti hyvin tyytyväinen, elämä on liiankin hektistä ja sidottua mutta toisaalta vapaata (itsellistä), työ, perhe, koti.. Hyviä asioita. Mielessä kuitenkin stressaa tämä, että olisi hyvä mies mutta tilanne kuormittaa kun ei ole aikaa nähdä eikä lapset hyväksy. Mietin, miten toimia. Mies harmitterkee kun on niin vaikeaa ja se kuormittaa minua, kuten lasten käytöstä ja kielteisyyskin. Sanovat että on jo ero koettu ja isän uusi nainen, ei meille enää mitään sellaista ja ollaan äiti vaan keskenämme. Ymmärrän heitä hyvin! Vaan ollako ikävuodet 40-50v täysin yksin, sekin mietityttää missä raja menee.

Vierailija kirjoitti:

Varsinkin 14v on jo niin iso, että pyytäisin perusteluja tuolle käytökselle. Miltä hänestä tuntuisi jos hän löytäisi lähivuosina seurustelukumppanin ja sinä äitinä suhtautuisit siihen nuivasti ja vihamielisesti, kieltäisit tapaamasta? Sinulla on oikeus seurustella ja olla siitä onnellinen, se olisi eri asia jos väkisin tuputtaisit uutta isäpuolta kotiinne asumaan.

Olen tästä samaa mieltä ja pidän tämän lapsen käytöstä jo suvaitsemattomana. Hän on pian täysikäinen, mutta käyttäytyy typerästi ja itsekkäästi. Ilmeisesti poikia nämä lapset, tytöt olisivat joustavampia.

Olethan ap kertonut lapsille, että et suunnittele mitään yhteenmuuttamista miehen kanssa? Rauhottaisiko se lapsia, että heidän ei tarvitse vastustaa kaikkea yhdessäoloa periaatteen vuoksi ja siksi ettette vaan yhtäkkiä menisi naimisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotiin en miestä väkisin tuokaan enkä uusperhettä laita pystyyn kun selvästikään lapset eivät halua. Ymmärrän lapsia erittäin hyvin. Samalla myös harmittaa, ettei ole mahdollisuutta aikuisen omaan elämään. Minulla ei ole tilaa yksin tapailla miestä, sillä koti ja lapset vie ajan työn ohella. Mietin, yritänkö turhaan tässä kun niin kuluttaa? Mies on ihana, vaan hän kätsii kun minulla ei ole aikaa. Lapset reagoivat aina jos yhdessä jotain, se tuntui vaikealta.

Aikuisen omaan elämään? Eikö aikuisen omaa elämää ole elämä lastesi kanssa? Jos parisuhteesi ei olisi purkautunut, niin sitähän se olisi 24/7 - lapsiperhe-elämää.

Jaa. Kyllä minulla ainakin on myös muunlaista omaa elämää kun lasten kanssa tehtävät jutut ja elämässäni on muutakin kuin lapsiin liittyviä asioita.

y. yksi ns. ydinperheessä asuva

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi miettiä kaikkia näitä asioita ennen kuin laitetaan eropaperit vetämään. Erolla on aina hintansa, kun on yhteisiä lapsia.

Joo, ei varmaan olekaan mietitty. Typerä kommentti. 

Ap:lle, minusta hienosti otat lasten tunteita ja mielipiteitä huomioon. Olen kuitenkin sitä mieltä että lapset eivät saa olla niitä, joilla on tässä asiassa jonkinlainen määräysvalta. Vähintäänkin saat tuoda uuden miesystäväsi kotiisi, siis kun ei edes yhteenmuutosta ole kyse.

 Se torjunta on usein myös testaamista. "Kestääkö tämä uusi ihminen minut vai hylkääkö, jos olen vaikea ja hankala". Kun vaiheen yli päästää + muiden tunteiden, niin lasten ja uuden kumppanin väleistä voi tulla oikeinkin hyvät. Toki se vaatii aina suurta aikuisuutta ja motivaatiota siltä uudelta kumppanilta ja harvalta sitä tietty löytyy. Siksi en itse ole omille lapsilleni vielä ketään esitellyt, koska en ole kenestäkään saanut sitä fiilistä, että oikeasti pystyisi olemaan minun vieressä majakkana niille mun lasten myrskyille. 

T. eroäiti ja itsekin erolapsi (ja hyvissä väleissä sekä "bonusisän" että "bonusäidin" kanssa)

Sanoisin että älä unohda itseäsi aivan kokonaan. Lapsilla on oikeus omaan mielipiteeseen ja omaan rauhaan kotonaan, mutta jos pidät miehestä niin älä luovuta. Lapsesi ovat tarpeeksi isoja, joten voit puhua heille suoraan ja keskustella siitä, että olet muutakin kuin vain äiti ja sinäkin kaipaat toisen aikuisen seuraa. Tavatkaa vaikka uuden miehen kanssa hänen luonaan tai treffailkaa muualla jos ei muuten.

Miten välttää ajatukset siitä, että ex viettää täysin elämää uuden puolison kanssa ja itsellä ei halutessaankaan mahdollisuutta sellaiseen ehkä kymmeneen vuoteen? Miten siis "ajatella" asia?

Pidä pääsi, lasten ei kuulu päättää tuollaisista asioista jos mies kerta kohtelee heitä asiallisesti.

Eroperheiden lapset osaa näppärästi vetää syyllisyysnarusta.

Jos he olisivat mustasukkaisia ydinperheen äidin vaikka harrastuksesta, tämä osaisi topakasti sanoa että äiti rakastaa mutta keskittyy nyt tähän juttuun, nähdään kohta, heippa.

Lapset luonnollisesti haluaisi että äidillä ei olisi mitään omia juttuja mutta se on ihan terveellinen kasvukokemus heille kun äiti ei olekaan pyöriteltävissä.

Älä luovuta. Sinulla on oikeus elää elämääsi eron jälkeenkin, ja oikeus olla muutakin kuin äiti. Sinulla on myös oikeus omiin tarpeisiin, eikä vain vastata lasten toiveisiin ja täyttää heidän tarpeensa. Varsinkin kun he eivät ole enää mitään pikkulapsia. Ei ole oikein, jos lapset saavat tällaisissa asioissa tahtonsa läpi. Heillä ei ole oikeutta estää äitiään hakeutumasta uuteen parisuhteeseen mikäli tämä sellaista kaipaa. Parisuhteella ja seksuaalisuudella on kuitenkin valtavan suuri merkitys hyvinvointiin ja yleiseen elämänlaatuun. 

Jos mies on kaikin puolin kunnollinen ja hän kunnioittaa lapsia ja hänellä on tahtotila saada homma toimimaan, niin lapset eivät ole kohtuullisia. On luonnollista, että he reagoivat tällaiseen muutokseen, mutta se ei saa jatkua loputtomiin. Myös lasten on tultava vastaan, jos toisella on hyvä tahto. 

Olisiko teidän mahdollista keskustella asiasta yhdessä, sinä, lapset ja lasten isä? Kuunnelkaa mitä lapsilla on sanottavana ja mitä pelkoja tai huolia heillä on. Pitäkää huolta, että he kokevat tulevansa kuulluiksi.  Tehkää selväksi, että vaikka kummallakin on uudet kumppanit, lapset ovat silti aivan erityisessä asemassa elämässänne, ja heidän ei tule pelätä. Jos välit ovat hyvät, sen jälkeen voisi järjestää tapaamisen, jossa kummankin vanhemmat uudet kumppanit ovat mukana, ja tekisitte jotain yhdessä. Kuulostaa myös siltä, että jonkinlaisesta perheterapiasta voisi olla apua. 

Up

Jaa että enpä taidakaan erota, koska voi olla etteivät lapset hyväksy mahdollista uutta sudetta.... Jäänpä sitten tähän paskasuhteeseen riitelemään tän lasten isän kanssa. Nii just.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi miettiä kaikkia näitä asioita ennen kuin laitetaan eropaperit vetämään. Erolla on aina hintansa, kun on yhteisiä lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen pitkälti hyvin tyytyväinen, elämä on liiankin hektistä ja sidottua mutta toisaalta vapaata (itsellistä), työ, perhe, koti.. Hyviä asioita. Mielessä kuitenkin stressaa tämä, että olisi hyvä mies mutta tilanne kuormittaa kun ei ole aikaa nähdä eikä lapset hyväksy. Mietin, miten toimia. Mies harmitterkee kun on niin vaikeaa ja se kuormittaa minua, kuten lasten käytöstä ja kielteisyyskin. Sanovat että on jo ero koettu ja isän uusi nainen, ei meille enää mitään sellaista ja ollaan äiti vaan keskenämme. Ymmärrän heitä hyvin! Vaan ollako ikävuodet 40-50v täysin yksin, sekin mietityttää missä raja menee.

Kun saa lapsia, se tarkoittaa kompromisseja la uhrauksia omaan elämään. Kun eroaa, tulee lisää kompromisseja ja uhrauksia. Kuulostaa että teillä menee mukavasti, hyvä ja arvoisesi mies jaksaa odottaa. Jos miehen taholta tulee syyllistävää viestiä, ei hän niin hyvä taida ollakaan.

Sinä olet teidän perheen aikuinen, lapsilla ei ole mitään äänioikeutta sinun parisuhteeseesi. Kuulostaa, että olet itse epävarma uudesta tilanteesta ja lapset hyödyntävät sitä surutta. Teini-ikäiset lapset ovat itsekkyyden huipentuma, ja se kuuluu asiaan. Omat tarpeet ja persoona osataan jo tuoda räiskyvästi esille, mutta siihen se jääkin. Tilanne vaatii sinulta ja mieheltäsi kärsivällisyyttä, avointa keskustelua lasten kanssa, mutta myös rajojen asettamista. Huono käytös ketään ihmistä kohtaan ei ole ok, ja sellaista ei tarvitse sietää. Juttele lasten kanssa heidän tunteistaan, peloistaan ja huolistaan, kuuntele ja keskustele. Tee myös selväksi, että miestä kohtaan on samat käytössäännöt voimassa kuin ketä tahansa muuta ihmistä kohtaan. Teini-ikä on varmasti haastavin mahdollinen ikävaihe esitellä uusi kumppani, mutta se on vain hyväksyttävä. Tämä opettaa teitä pariskuntana myös keskustelemaan vaikeistakin tunteista ja puhaltamaan yhteen hiileen. 

Vierailija kirjoitti:

Miten välttää ajatukset siitä, että ex viettää täysin elämää uuden puolison kanssa ja itsellä ei halutessaankaan mahdollisuutta sellaiseen ehkä kymmeneen vuoteen? Miten siis "ajatella" asia?

Minä en ajattele lainkaan exää ja hänen elämäänsä. En ole siitä kiinnostunut muuten kuin siinä mielessä, että hän kantaa sovitun vastuunsa yhteisistä lapsistamme. Iloitsen läheisemmästä suhteesta lapsiin.

Minä esittelin mieheni lapsilleni pari vuotta eron jälkeen. Vähitellen alettiin viettää aikaa yhdessä. Lapsille oli etenkin alussa tärkeää, että saivat paljon aikaa myös vain oman vanhemman kanssa, ja uuden kumppanin merkityksestä ja roolista perheessä on tärkeä keskustella paljon.

Minullakin etenkin vanhin poika vastusti alkuun, oli selvästi mustasukkainen uudesta miehestä perheessä ja jotenkin koki kai mieheni myös kilpailijaksi isälleen. Paljon on puhuttu ja nyt kun vuosia on vierinyt, poika saattaa jopa isällään ollessaan soittaa miehelleni, jos kaipaa neuvoa johonkin asiaan, jonka tietää mieheni osaavan parhaiten. Ovat nykyään läheisiä ja tärkeitä toisilleen vaikka kaikki ei aluksi mennytkään kuin strömsössä.

Auttaisiko ap exäsi asiassa eli voisiko hän jutella lapsille myös? Ikään kuin antaa luvan lapsille tutustua ja tykästyä uuteen kumppaniisi. Lapset ovat lojaaleja vanhemmilleen ja joskus tällainen ”lupa” toiselta vanhemmalta voi helpottaa lapsen ristiriitaista fiilistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotiin en miestä väkisin tuokaan enkä uusperhettä laita pystyyn kun selvästikään lapset eivät halua. Ymmärrän lapsia erittäin hyvin. Samalla myös harmittaa, ettei ole mahdollisuutta aikuisen omaan elämään. Minulla ei ole tilaa yksin tapailla miestä, sillä koti ja lapset vie ajan työn ohella. Mietin, yritänkö turhaan tässä kun niin kuluttaa? Mies on ihana, vaan hän kätsii kun minulla ei ole aikaa. Lapset reagoivat aina jos yhdessä jotain, se tuntui vaikealta.

Aikuisen omaan elämään? Eikö aikuisen omaa elämää ole elämä lastesi kanssa? Jos parisuhteesi ei olisi purkautunut, niin sitähän se olisi 24/7 - lapsiperhe-elämää.

Sillä erolla että eronnut huolehtii lapsista 24/7 yksin, kun lapset ovat hänen luonaan. Ymmärrän, että eronneiden ”lapsivapaa” saattaa herättää katkeruuden tunteita, mutta turha yrittää rivien välistä piikitellä ja vihjailla, että parisuhteen haluava eronnut ihminen olisi huono vanhempi.