Miksi et saanut liittoasi kestämään?

[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 12:23"]

[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 12:19"]Mies ei koskaan sytyttänyt.. heräsin asiaan vuosien haluttomuuden jälkeen.

[/quote]Miten tulit hänen kanssaan menneeksi naimisiin jos ei koskaan sytyttänyt?

[/quote]

Luulin tietäväni.. Liian pitkään yritin löytää sitä. Pahasti riitaisaksi meni avioliitto, lapset kärsivät, loputkin tunteet katosivat.

Liitto ei kestänyt, koska minä en jaksanut enää yrittää. Siinä oli kivet käännetty ja keinot kokeiltu.

Pariterapiassa hänellä vielä riitti ehdotuksia, miten minä voisin vielä enemmän panostaa suhteeseen, siinä oli hänen keinonsa jatkaa liittoa. Omiin tekemisiinsä hänellä ei ollut parannusehdotuksia, enkä minä nähnyt tarpeelliseksi niitä tarjoilla.

Yhdellä lauseella hän nollasi koko yhteisen elämämme, toisella lauseella mahdollisen tulevaisuuden. Kyllä siinä sydän kylmeni, meni palasiksi.... Miksi olin edes vaivautunut yrittämään niin kauan?

Kenties juuri siksi, että vaikka en vielä silloinkaan halunnut erota, se oli ainoa mahdollisuus, muita vaihtoehtoja ei enää ollut.

Käytettiin varmaankin liian vähän munaa ja sokuria.

[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 12:28"][quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 12:16"]

Eikö lapset olleet riittävä motivaatio pysyä yhdessä? Käänsitkö varmasti kaikki kivet?

[/quote]

Jos lapset ovat ainoa tai edes suurin motivaatio pysyä yhdessä, niin voi jösses perkule! Heikoilla ollaan, eivätkä lapsetkaan voi sellaisessa perheessä hyvin!

[/quote]

Siksi olisikin hyvä miettiä jo etukäteen onko tästä ihmisestä jakamaan vanhemmuus kanssani.

[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 12:40"]

[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 12:28"][quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 12:16"]

Eikö lapset olleet riittävä motivaatio pysyä yhdessä? Käänsitkö varmasti kaikki kivet?

[/quote]

Jos lapset ovat ainoa tai edes suurin motivaatio pysyä yhdessä, niin voi jösses perkule! Heikoilla ollaan, eivätkä lapsetkaan voi sellaisessa perheessä hyvin!

[/quote]

Siksi olisikin hyvä miettiä jo etukäteen onko tästä ihmisestä jakamaan vanhemmuus kanssani.

[/quote]

Ehdottomasti samaa mieltä. Aina se etukäteen miettiminen ei paljasta vuosien jälkeistä tilannetta...

Lapset eivät saa olla ainoa syy pysyä yhdessä. Kuten kirjoitin, lapset eivät voi hyvin kulissiperheessä. Luuletko oikeasti, että he haluavat vanhempien ehdoin tahdoin pysyvän yhdessa. Kannattaa lukea pari tutkimusta tai vaikkapa haastatella muutamaa teiniä, jotka ovat olleet vuosia kulissiavioliiton lapsia. Aika moni on eron jälkeen todennut, mikseivät vanhemmat eronneet jo aiemmin.

Henkisen kasvun osoittaa myös se, että lapsilleen haluaa tarjota parhaan mahdollisen lapsuuden. Sitä kulissiperhe ei aina ole. Minäkään en voi sille mitään, jos joku haluaa väkisin kasvattaa lapsensa huonon parisuhteen rinnalla. Vain eron kokenut pystyy kertomaan, oliko ero hyvä vai huono ratkaisu lastenkaan kannalta. Lähes kaikki tuntemani eronneet ovat jälkikäteen todenneet eron oleen lastenkin kannalta paras ratkaisu...

[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 12:31"]

Eikun just lapset ovat se syy yrittää. Lasten takia pitää kääntää joka kivi, kyllä, jokainen. Ei oma etu ole aina se kaikki kaikessa, aikuinen ihminen ymmärtää sen, henkisesti teini-ikäinen ei. Tietty minähän en voi sille mitään jos henkinen kasvu pysähtyy joillakin..

[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 12:28"]

[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 12:16"]

Eikö lapset olleet riittävä motivaatio pysyä yhdessä? Käänsitkö varmasti kaikki kivet?

[/quote]

Jos lapset ovat ainoa tai edes suurin motivaatio pysyä yhdessä, niin voi jösses perkule! Heikoilla ollaan, eivätkä lapsetkaan voi sellaisessa perheessä hyvin!

[/quote]

[/quote]

Kasvoimme erillemme. Ex-mieheni on ensirakkauteni ja aloimme seurustelemaan jo teineinä. Mies oli 19- vuotias, melkein 20, juuri ammattikoulusta päässyt ja minä 17-vuotias, kun esikoisemme syntyi. Menimme jo raskausaikanani naimisiin. Kaksi muuta lasta syntyi parin vuoden välein. Mies kävi töissä, minä hoidin lapsia kotona. Suoritin kotiäitivuosinani kesken jääneet lukio-opinnot aikuislukiossa ja kirjoitin ylioppilaaksi. Halusin lähteä opiskelemaan, mutta miehen mielestä se ei ollut hyvä idea. Nuorimmainenkin oli liian pieni hoitoon vietäväksi. Päätin odottaa siihen asti, että nuorimmainen täyttää 3 vuotta. 

Aloin jälleen puhua miehelle jatko-opinnoista, mutta miehen mielestä minun kannattaisi mennä mieluummin töihin. Enhän voinut olettaa, että mies yksin tienaisi ja elättäisi perhettä enää sen jälkeen, kun lapset olisivat koulussa ja päivähoidossa. Opintotuki oli kuulemma liian pieni, jotta voisin taloudellisesti osallistua yhtään mihinkään. Kerran sitten vanhempieni luona kyläillessäni tulin maininneeksi, että haluaisin olla muutakin kuin äiti, vaimo ja ylioppilas. Seuraavana päivänä äitini soitti ja kertoi, että he olivat isän kanssa päättäneet antaa minulle sellaisen summan ennakkoperintöä, että sillä rahalla pystyisin maksamaan puolet elämisestämme seuraavan viiden vuoden ajan. 

Hain ja pääsin kauppakorkeaan. Miehen mielestä opiskelu ei ollut edelleenkään hyvä asia. Siitäkään huolimatta, että maksoin joskus enemmänkin kuin puolet menoistamme. Vähitellen alkoi piikittely tyyliin "no millonkas susta maisteri tulee vai meinaatko oikein tohtoriksi ruveta?" tai "liike-elämässä kaikki on niin itseään täynnä olevia kusipäitä" tai "bisnesmaailma se on sellasta kierojen ihmisten hommaa". Tai sitten tyyliin "kuvitteletko jostain töitä saavasi, kun sulla on 3 lasta ja olet nainen? Alepan kassalle olisit päässyt ilman opiskeluakin". Mies alkoi tehdä kaikenlaista pientä kiusaa, kun yritin lukea tentteihin. Monena iltana oikein tahallaan kailotti kovaan ääneen nuorimmaisen sängyn vieressä, jotta lapsi heräsi itkemään äitiä. 

Uusia ystäviäni mies ei tietenkään hyväksynyt. "Kermaperseet" ja "herraskaiset" eivät kuuluneet hänen elämäänsä enkä voinut koskaan pyytää ystäviäni kylään. Pari kertaa yritin, mutta mies käyttäytyi kuin sika mm piereskelemällä kovaäänisesti kahvipöydässä. Leipomiani tuulihattujakin kommentoi jotenkin "Mitäs helvetin pierupullia nämäkin on?". Kaikenkaikkiaan käyttäytyi moukkamaisesti, joten lakkasin kutsumasta ystäviäni. Luonnollisestikaan mies ei suostunut jäämään lasten kanssa, jos halusin tavat ystäviäni kodin ulkopuolella. Onneksi vanhempani ottivat aina mielellään lapset hoitoon ja sain tavata ystäviäni ja verkostoitua. 

Opiskelun viimeisenä vuonna sain omalta alaltani työpaikan ja varsin pian etenin haastavampiin tehtäviin. Nautin työstäni, tienasin oikein hyvin, jaksoin lasten kanssa touhuta ja hullutella, minulla oli ystäviä ja sosiaalista elämää. Pääsimme vihdoinkin perheenä matkustelemaan ulkomaille,mutta enää se ei ollutkaan miehen unelmaa kuten vielä kotiäitivuosinani oli. Sitten miehen työpaikalla alkoi yt-neuvottelut ja mies sai lähteä monen muun työkaverinsa kanssa. Siitä alkoi oikeastaan parisuhteemme loppu. Mies oli katkera ja kateellinen. Muuttui ilkeäksi. Viimeinen niitti oli, kun hän juovuspäissään saapui työpaikalleni ja huusi kovaan ääneen "missä se saatanan hutsu on?" Laitoin seuraavana päivänä eropaperit vetämään. Nyt olen seurustellut vuoden verran mukavan miehen kanssa, jolla on samanlaiset toiveet elämästä ja tulevaisuudesta kuin minullakin. Exäkin on jälleen töissä ja uudessa parisuhteessa, josta hänellä on kaksi lasta. Ja kotona oleva vaimo. 

[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 12:16"]Eikö lapset olleet riittävä motivaatio pysyä yhdessä? Käänsitkö varmasti kaikki kivet?

[/quote]En halunnut. Mies olisi voinut peliriippuvaisena kääntää edes sen ensimmäisen kiven mutta ei nähnyt siihen tarvetta.

Seli seli, kumma että nämä selittelijät ovat itse eronneita. Selitellään syyllisyyttä pois. Joo ja tiedän mistä puhun. Olen kulissiperheen lapsi, vanhemmat erosivat ja KYLLÄ! Olen sitä mieltä, että ero oli virhe ja olisivat yrittäneet enemmän. Sitä tuskaa jonka ero aiheutti silloin, ja myöhemmin uusien kumppaneiden muodossa, ei voi kuvitella.

Mikä eukko! Jättää peliriippuvaisuuden takia miehen ja rikkoo perheensä! Ei hyvää päivää...

[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 13:11"]

[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 12:16"]Eikö lapset olleet riittävä motivaatio pysyä yhdessä? Käänsitkö varmasti kaikki kivet?

[/quote]En halunnut. Mies olisi voinut peliriippuvaisena kääntää edes sen ensimmäisen kiven mutta ei nähnyt siihen tarvetta.

[/quote]

28, olet ylimielinen. En arvosta sinua vähä vertaa, vaikka kuvitteletkin että olet kateuden väärti. Yksikään asia  viestissäsi ei olisi oikeuttanut sinua rikkomaan perhettäsi. Hyi, häpeä, oman edun tavoittelija. Onko kiva ostella pitsipikkareita stokmannilta uutta miestäsi ajatellen kun lapsesi voivat pahoin erosi takia?

Kasvoimme erillemme on maailman typerin repliikki. Ihan vaan tiedoksesi: olet koko ajan ollut erillinen yksilö puolisostasi. Tarkoitatko, että et tajunnut millaisen miehen kanssa menit naimisiin ja kun SINÄ aikuistuit, huomasit minkä paskan olet nainut ja pari kersaakin sen kanssa pykännyt.

Olimme yhdessä niin kauan kuin tuntui hyvältä. Ei pitkä liitto ole itseisarvo vaan onnellisuus.

Tällaiset ihmiset saavat ihoni kananlihalle. Nyky-yhteiskunnan hirviömäinen tuotos. Vain MINÄ ja MINUN onnellisuuteni ratkaisee. Sua pitäisi vähän käyttää navetan takana.

[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 13:27"]

Olimme yhdessä niin kauan kuin tuntui hyvältä. Ei pitkä liitto ole itseisarvo vaan onnellisuus.

[/quote]

Yritin kaikkeni, kerta kaikkiaan yritin. Yksi kaunis päivä mies hämmenteli jauhelihakastiketta ja jutustelutyyliin rauhallisella äänellä ilmoitti että tää oli muuten tässä, hän lähtee. Meni muutama viikko, lähti baariin eikä tullut takaisin kuin n. viikon päästä hakemaan tavaransa. Oli siinä kiva selitellä 5-vuotiaalle että mitä on tapahtunut ja miksi isi ei enää olekaan kotona.

Meidän suhteen tappoi arki ja toisistamme eksyminen. Oltiin väsyneitä ja riideltiin liikaa ja väärällä tavalla. Mies löysi sitten uuden ymmärtäjän työpaikaltaan.

Näin vuosia jälkikäteen, vaikka molemmat onkin jo uusissa parisuhteissa, suren joskus vieläkin sitä, ettei osattu vaalia meidän liittoa ja suhdetta. Tavallaan ero tuntuu vieläkin ihan turhalta ja lasten puolesta olen tosi pahoillani. Mutta kelloa kun ei saa käännettyä taaksepäin.

[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 13:27"]

Kasvoimme erillemme on maailman typerin repliikki. Ihan vaan tiedoksesi: olet koko ajan ollut erillinen yksilö puolisostasi. Tarkoitatko, että et tajunnut millaisen miehen kanssa menit naimisiin ja kun SINÄ aikuistuit, huomasit minkä paskan olet nainut ja pari kersaakin sen kanssa pykännyt.

[/quote]

Ei ex-mieheni mikään paska ollut. Olemme puhuneet eroomme johtaneista syistä myöhemmin ja exä kertoi, että olisi halunnut pitää sen herttaisen ja vähän naaivinkin tyttösen, joka riemusta kiljuen syöksyi miehen kaulaan aina, kun mies antoi rahaa esim kampaajalla käyntiin, uuteen käsilaukkuun tms hemmotteluun. Ja että ennakkoperinnön saatuani minulla olikin varaa maksaa ihan itse kampaajalla käyntini, käsilaukkuni ja muut haluamani asiat. Mies myös koki, että hänen asemansa perheessä muuttui eikä ollutkaan enää perheen pää. Mun puolestani hän olisi edelleenkin ovinut päättää, millainen auto ostetaan tai milloin on aika vaihtaa hienompaan televisioon. Nimittäin ei häntä kotiäitivuosinanikaan kiinnostanut lasten vaatteet tai kodin sisustus vaan niistä sain jo silloinkin yksin päättää.

Omille lapsilleni olen sanonut, että elkää menkö liian nuorena naimisiin älkääkä hankkiko liian nuorena lapsia. 16-vuotiaana umpirakastuneena voi todellakin kuvitella, että kaikki, mitä elämässä koskaan tulee haluamaan, on mies ja lapset. Kannattaa siis todellakin kasvaa ensin aikuiseksi ja vasta sen  jälkeen harkita perheen perustamista.

ja sille, joka puhui kateudesta: exä oli kateellinen minulle vain työpaikastani, ei muusta. Ja siitäkin vain työttömäksi jäätyään, ei aiemmin.

28

Up

Up

En enää jaksanut kannatella perhettä yksin. Vastuu ja velvollisuudet olivat minulla, oikeudet toisella. Edes lapsen takia ei milloinkaan suostunut yrittämään. Käytiin pariterapiat, keskusteltiin ja vatvottiin ja silti tilanne oli joka päivä sama. Pphjatonta vihaa ja katkeruutta toiselta puolen onnistumisistani ja jaksamisestani, eikä kannustamiseni ja tukeni kelvannut. Olin tilanteessa jossa valittavana oli oma ja samalla perheen täydellinen romahtaminen tai ero. Päädyin eroon. Olin varmaan itsekäs, eikä tämä ole mitään sarkasmia. Olin itsekäs kun en enää jaksanut -- en edes lapseni takia.