Oletteko te muut nähneet miehenne itkevän?

Olen nähnyt mieheni itkevän liikutuksesta. Sitä ennen tai sen jälkeen en ole nähnyt itkevän, mutta muistan tuota hyvin lämmöllä. En tiennyt, että hän(kin) kokisi asioita niin suurella onnellisuudella, että voisi liikuttua niistä.

Isäni olen nähnyt itkevän kerran surusta, kun äitini oli hänelle riidan aikana epäreilu. Omastanikin mielestä äitini oli siinä tilanteessa kohtuuton ja muistan, kuinka kun sanoin isälle suljetun työhuoneen oven taakse, että hän teki mielestäni ihan oikein ja äiti oli kohtuuton, niin hän tuli työhuoneesta halaamaan ja sanomaan kiitos sekä oli selvästi itkenyt tilannetta.

Ex itki esikoisen pitkän ja vaikean synnytyksen jälkeen, helpotuksesta, oletan. Pyyhki silmiään myös toisen lapsemme synnytyksessä.

Kyynelehti vuolaasti isoisänsä hautajaisissa, koki hänet läheiseksi.

Itse itken useimmiten vitutuksesta kuin surusta tai liikutuksesta. Tähän liittyy usein myös väsymystila.

Ainoa mies, jonka koskaan olen nähnyt itkevän, on aikuinen lapseni. Jännästi sitä vaan saa itsensä oikeassa hätätilanteessa  toimimaan kylmän rauhallisesti ja viileän loogisesti tosiasioihin perustuen. Minä en romahtanut enkä itkenyt.  

Vierailija kirjoitti:

Totta kai olen nähnyt mieheni itkevän. Mutta silloin on kyllä asiat todella huonosti. Hän ei esimerkiksi itke liikutuksesta tai väsymyksestä, kuten itse joskus. Olen lukenut transseksuaalien kertovan, että kun alkaa syödä mieshormoneja, itkeminen käy vaikeammaksi. Samat tunteet miehillä kuitenkin on, itkevät tai eivät.

"Transseksuaalien" särähti korvaan. Hehän eivät ole transseksuaaleja vaan transsukupuolisia.

Itken joskus kun vaimo tankkaa masentunutta elämänkatsomustaan riittävän suuren annoksen jaettavaksi.

Vaimon suru vaihtuu häpeäksi ja vihaksi. Lyö lyötyä, ihmistä joka tahtoo auttaa mutta joka ei itse halua masentua ja sillä välillä itken, ilmaisen surua.

Suomalaisen miehen ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää itkeä naisen läsnäollessa. Siitä saa kärsiä tai muistaa. On varmaan erilaisia suhteitakin, mutta tämän olen minä oppinut. Valitettavasti

Vierailija kirjoitti:

Olen. Hän joskus itkee kun hänelle tulee isäänsä ikävä. Hänen isänsä kuoli kun mieheni oli 20-vuotias 10 vuotta sitten. Olen nähnyt isäni ja veljeni itkevän myös. Enemmän ihmettelen sitä jos mies ei itke.

Mun mielestä myös sellaiset miehet, jotka ei (muka) itke on erikoisia. Jossain vaiheessa sitä alkaa ihmetellä mitä muuta tunneskaalasta puuttuu kuin suru.

Vierailija kirjoitti:

Itken joskus kun vaimo tankkaa masentunutta elämänkatsomustaan riittävän suuren annoksen jaettavaksi.

Vaimon suru vaihtuu häpeäksi ja vihaksi. Lyö lyötyä, ihmistä joka tahtoo auttaa mutta joka ei itse halua masentua ja sillä välillä itken, ilmaisen surua.

Suomalaisen miehen ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää itkeä naisen läsnäollessa. Siitä saa kärsiä tai muistaa. On varmaan erilaisia suhteitakin, mutta tämän olen minä oppinut. Valitettavasti

Sulla on vaan ilkeä vaimo. Kyllä vaimon pitää kestää miehensä itku ihan samalla tavalla kuin äidin pitää kestää aikuisenkin poikansa itku. Itku on ihan luonnollinen asia vauvasta vaariin.

Mä en pidä itkeviä miehiä mitenkään erikoisina, koska oma isäni on ollut aina herkkä itkemään, ja iän myötä se on vaan lisääntynyt. Nykyisen mieheni en ole nähnyt ikinä itkevän, mutta olemme olleet yhdessä vasta 3 vuotta, eikä oikein mitään sellaista ole sinä aikana tapahtunut, että olisin olettanutkaan hänen itkevän.

Mun mies itkee enemmän kuin minä, ei kuitenkaan usein. Itsessä varmasti jotain vikaa kun en osaa itkeä enää.

Vierailija kirjoitti:

Itken joskus kun vaimo tankkaa masentunutta elämänkatsomustaan riittävän suuren annoksen jaettavaksi.

Vaimon suru vaihtuu häpeäksi ja vihaksi. Lyö lyötyä, ihmistä joka tahtoo auttaa mutta joka ei itse halua masentua ja sillä välillä itken, ilmaisen surua.

Suomalaisen miehen ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää itkeä naisen läsnäollessa. Siitä saa kärsiä tai muistaa. On varmaan erilaisia suhteitakin, mutta tämän olen minä oppinut. Valitettavasti

Ei vissiin naisenkaan. Ex sanoi aina että "mitä helvettiä sä siinä itket" ja että "itkeminen on kiristämistä". En itkeskele enää ja välillä haluaisin itkeä, ei vaan onnistu tuon jälkeen.

Mieheni ovat itkeneet suhteen päättyessä. Eivät muuten. Nykyinen varmaan joskus jostain herkistyessään ihan pienesti pyyhkäsee silmiään ja sanoo, että onpa liikuttavaa.

Kirjassaan My Enemy, My Love (1992) Judith Levine tuo esiin, miten miesv iha johtaa miesten kohtuuttoman yleistävään leimaamiseen lapsiksi, mammanpojiksi, pettäjiksi, hylkääjiksi, hyväksikäyttäjiksi, pedoiksi, perversseiksi ja tappajiksi.

Charlotte Haysin mukaan "radikaalifeminismin miesvastaisuus on suodattunut laajalti kulttuurimme...tämä asenne on niin läpitunkeva, että tuskin enää huomaamme sitä."

Itkin viimeksi lapsena alle 10v. Sen jälkeen kaksi kertaa on tullut kyynel silmään. Toinen oli lapsen syntymä ja toinen jossa useampi tippa silmässä oli kun Suomi vihdoin pääsi arvokisoihin futiksessa. Olisi kiva itkeä mutta en taida osata herkistyä.

Olen nähnyt itkevän, ollaan sentään yli 30 vuotta oltu yhdessä. Mies ei pelkää näyttää tunteitaan, ja hyvä niin. Minkään tunnekylmän äijänkörilään kanssa en ikinä olisi naimisiin mennytkään.

Voisin itkeä, mutta pienenä itkiessäni vanhemmat ja isovanhemmat tekivät selväksi, että miehet eivät itke, joten opin pikkuhiljaa hautaamaan negatiiviset tunteeni sisälle.

Olen nähnyt, montakin kertaa.