Selittäkää ja kertokaa lapsettomalle, miksi pikkulapsiarki on niin raskasta kun on öitiys-tai isyyslomalla?

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin suurin osa ei sano arjen olevan raskasta, se on lapsettoman tulkinta, että kaikki. Toisekseen jos sanoo, että ei ole omaa aikaa tai mainitsemasi asiat muuttuvat, sen negaation sinne lisää lapseton hyvin usein. Moni tekee em. valinnan ihan itse ja on siihen tyytyväinen.

Mutta siis, jos se vauva-arki tuntuu haastavalta, liittyy se rytmittömyyteen, ennalta-arvaamattomuuteen, koko ajan tulee olla valmiina ja hälytystilassa, osa nukkuu huonosti, kaikki vähemmän kuin ennen lasta/lapsia ja elämänmuutos, vaikkqkin positiivinen sellainen, on aina prosessointia vaativa asia. Toiset löytää tasapainon ja rauhan, toiset ei.

Siis tuo totaalinen arvaamattomuus ja eläminen hälytystilassa kuvaa tilannetta hyvin! Vähän kun olisi koko ajan päivystämässä.

Voit kokeilla asiaa näin, laita 6 vuotta putkeen herätyskello keskellä yötä soimaan joku 2-10 kertaa per yö. Tämän jälkeen tee päiväkodissa tuplavuoroja esim. Klo. 08-22. Kokeile sitten miten hyvällä mallilla mielenterveys on. Huom! Ei viikonloppuna mitään vapaita. 

Pikkulapsiarki on persiistä, koska en vain pidä siitä. Ärsyttää sellainen räkäinen lahkeessa rääkyvä taapero, mutta tuo aina on pakollinen paha, jos haluaa ihanan pikku koululaisen, tai teini-ikäisen jonka kanssa voi tehdä jo asioita. Minusta taaperoaika oli tosi raskasta ja etenkin silloin, kun oli VAIN kotona. Se on niin tylsää ja turhauttavaa aikaa. Tylsällä en tarkoita sitä, ettei olisi tekemistä, vaan kun ei ole mitään älyllistä haastetta elämässä. 

 

Nyt kaikki lapset kouluikäisiä ja itse haastavissa johtotehtävissä, elämä on helppoa vaikkakin kiireistä. :D 

 

Ei olisi ollut raskasta, jos en olisi hoitanut samalla aikataulutettua harrasteprojektia. Yllättävän moni tekee varmaan samaa, opiskelee tms. Ja tuntuuhan se mukavalta kun saa tehdä vastapainoksi jotain älyllistä, mutta helposti aikataulut sitten jossain vaiheessa sakkaavat.

Eipä se raskasta ollut isyyslomailla ja hoitovapaalla olla. Olen tehnyt raskaitakin töitä elämässäni, tosin tykkäsin niistäkin.

Vaimo koki äitiyslomansa kuormittavana. Puhelimeni soi iltapäivällä viimeistään työmatkalla ja kotiin hoputtaminen alkoi. Kotona vastassa oli kuormittunut puoliso (ja itkevä lapsi). Kaikilla voimavaroja pikkulasten hoitoon ei samalla tavalla ole. Hyvä äiti hän silti on, lapset jo teini-ikäisiä.

Uppp

Upp

Vierailija kirjoitti:

Huono nukkuminen varmaan pahentaa tilannetta. Jos olisi edes ehjät ja pitkät yöunet, niin jaksaisi enemmän, mutta kun ei. Vaikka lapsi nukkuisi, niin itse nukkuu koiranunta ja kuuntelee pieniä rasahduksia.

Minulle raskainta oli alituinen vaatiminen. Koko ajan joku halusi minulta jotain.

Tämä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole raskasta vaan antoisaa ja auvoisaa aikaa jota kaipaa siinä vaiheessa kun lapset alkavat lähteä pesästä. 

Ihminen on onnellinen kun hänellä on jotain mitä rakastaa, mielekästä työtä ja ponnistelua tärkeäksi kokemansa asian suhteen ja jotain uutta tai odotettavaa. Pikkulapsiajassa toteutuvat nämä kaikki. 

Terveisin kolmen teini-ikäisen vanhempi

Tuo on ihan paskapuhetta että tulisi se kaipuu kaikilla pikkulapsiaikaan. Kyllä se jää hyvin vahvasti tunnemuistiin miten rankkaa on esimerkiksi uhmaikäisen, lattialle/pihalle/minne vain meritähdeksi heittäytyvän, huutoitkevän kanssa. Samaa skeidaa suollatte, kuin ne jotka väittävät että raskausmahaa tulee ikävä.

Jep

Lisääntyminen on valinta.

Kukaan ei pakota siihen.

Eiköhän kaikki keskity yhteen sanaan: jatkuva valittaminen mitä nykypäivänä on.. on se aitten töistä, työttömyydestä, somesta, vanhemmuudesta, isovanhemmista, lapsistaan mikään ei oo koskaan hyvin.. ilmeisesti odotetaan muiden ihmisten vain surkuttelevan valittajan elämää kun on niin rankkaa

Ei se ole. Ihanaa, kun ei tarvitse töissä käydä. Esikoisen kanssa etenkin ihanaa.

Haastavinta on olla mahdollisesti pätkäunien varassa ja kahden tai useamman tarpeiden huomioiminen ja arjensietokyky.

Vierailija kirjoitti:

Eipä se raskasta ollut isyyslomailla ja hoitovapaalla olla. Olen tehnyt raskaitakin töitä elämässäni, tosin tykkäsin niistäkin.

Vaimo koki äitiyslomansa kuormittavana. Puhelimeni soi iltapäivällä viimeistään työmatkalla ja kotiin hoputtaminen alkoi. Kotona vastassa oli kuormittunut puoliso (ja itkevä lapsi). Kaikilla voimavaroja pikkulasten hoitoon ei samalla tavalla ole. Hyvä äiti hän silti on, lapset jo teini-ikäisiä.

Juu, näin meillä mieskin koki alkuunsa, että helppoa on, mutta eipä ollut puhtaita vaatteita, ruokaa valmiina tms., vaan kaikki tällainen jäi minulle töiden jälkeen. Kun aloin tästä sanomaan, että olisi kyllä kiva, niin alkoi tekemäänkin, mutta eipäs saanut enää vedellä 2 tunnin päikkäreitä...

Lapsen hän hoiti kyllä hyvin, MUTTA eipä hän silloin kauheasti ehdotellut, että tulisi kotiin kaupan kautta, pesisi pyykkiä ja laittaisi ruokaa silloin, kun minä olin kotona. Jotenkin ajattelisin sen olevan ns. automaatio, että kotona oleva hoitaisi pääosin kotityöt sen lapsen lisäksi ja toki lapsi etusijalla. Ei tarkoita nyt mitään suursiivouksia tai jatkuvaa suorittamista, vaan se perus. 

No, ne ekat kuukaudet onkin aika iisiä, vaikka univajetta toki onkin... Mutta sitten, kun se lapsi alkaa liikkua ja tekemään muutakin kuin nukkumista ja syömistä, niin huhheijaa. Tähän päälle vielä kaikki hulinat sun muut.

No, pahin vaihe silti on tähän asti ollut se 2 vuoden ikä reilu 3-vuotiaaksi... Kunnon uhma ja tässä toki vielä työarki päälle. 

Meillä 2 lasta, molemmat jo koulussa ja nyt elämä on PALJON helpompaa ja lapset osaavat jo itse paljon ja osaavat käyttää järkeään. En kaipaa yhtään pikkulapsiaikaa.

Pikkulapsiaika on koettelemus. 

Vierailija kirjoitti:

Huono nukkuminen varmaan pahentaa tilannetta. Jos olisi edes ehjät ja pitkät yöunet, niin jaksaisi enemmän, mutta kun ei. Vaikka lapsi nukkuisi, niin itse nukkuu koiranunta ja kuuntelee pieniä rasahduksia.

Minulle raskainta oli alituinen vaatiminen. Koko ajan joku halusi minulta jotain.

Tämä

Nosto

Tää on joku suomalainen ilmiö. Jotenkin itsellänikin oli sama mielikuva pikkulapsiarjesta. Tuli yllätyksenä kun oma kaveripiiri täällä Keski-Euroopassa alkoi saamaan vauvoja niin kenenkään elämä ei luisunut kaaokseen? Täällä on perinteenä että käydään katsomassa vauvaperhettä ja järjestään kaikilla on ollut siisti koti, äidillä meikit naamassa, vieraat kestitetty. Jatkavat normaalia elämää, vauva jossain vaunuissa siinä sivussa. Kerran juuri (6 vko?) lapsen saanut pariskunta tuli vastaan lastenrattaineen toisen kaupungin juna-asemalla - olivat käyneet ulkona syömässä. Äidit menee töihin parin kuukauden äitiysloman jälkeen.

Vielä ei ole tullut vastaan perhettä joka olisi luisunut johonkin kaaokseen vain vauvan saannin takia.

Vierailija kirjoitti:

Tää on joku suomalainen ilmiö. Jotenkin itsellänikin oli sama mielikuva pikkulapsiarjesta. Tuli yllätyksenä kun oma kaveripiiri täällä Keski-Euroopassa alkoi saamaan vauvoja niin kenenkään elämä ei luisunut kaaokseen? Täällä on perinteenä että käydään katsomassa vauvaperhettä ja järjestään kaikilla on ollut siisti koti, äidillä meikit naamassa, vieraat kestitetty. Jatkavat normaalia elämää, vauva jossain vaunuissa siinä sivussa. Kerran juuri (6 vko?) lapsen saanut pariskunta tuli vastaan lastenrattaineen toisen kaupungin juna-asemalla - olivat käyneet ulkona syömässä. Äidit menee töihin parin kuukauden äitiysloman jälkeen.

Vielä ei ole tullut vastaan perhettä joka olisi luisunut johonkin kaaokseen vain vauvan saannin takia.

Eihän vauva-arki olekaan kovin kuormittavaa. Mutta sen jälkeen kyllä pääsee olemaan hermoromahduksen partaalla monet kerrat.

Tässähän näitä on tullut, mutta kertauksena: unen puute (pahin), ärtyisä, levoton, itkuinen, huonouninen vauva, yksinäisyys, parisuhdeongelmat, koko ajan oltava valmiustilassa / koko ajan joku vaatimassa jotain, imetys vie hirveästi aikaa, hormonit... Ihan kuin olisi hajonnut palasiksi ja siitä pikkuhiljaa alkanut koota itseään uudelleen. Ei enää koskaan.