Te joiden vanhemmat riitelivät jatkuvasti; millaisia aikuisia teistä tuli?

Hiljainen ja syjäänvetäytyvä minusta tuli, pysyttelen aina taka-alalla.

Meillä oli pirttihirmu äitinä joka huusi kaikesta, isänikin lamaantui ainaisesta huutamisesta, ei meillä lapsilla minulla varsinkaan ollut hyvää lapsuutta, syvät jäljet jäi.

Vältän viimeiseen asti riitoja lähimpien ihmisten kanssa.

Ahdistun helposti.

Viihdyn parhaiten yksin. En jaksa ihmisten seuraa.

Otin opikseni riidoista, en juokse vieraissa. Siinä suurin syy vanhempieni riitoihin. En ymmärrä vieläkään miksi äiti ei jättänyt pettäjäisääni. Oma parisuhde/perhe on hyvä, kaikesta pystyy keskustelemaan, myös vaikeista ja epämiellyttävistä asioista.

Vältän riitoja viimeiseen asti. Kun suututtaa nielen kiukkuni, en uskalla ilmaista negatiivisia tunteitani. Sitten jälkeenpäin vatvon asioita mielessäni ja keksin mitä hirveimpiä loukkauksia ja ilkeilyjä. Jos kuulen riitelyn ääniä, ahdistun valtavasti ja koen sen ihan fyysisenä pahoinvointina.

Kaikki ihmissuhteeni ovat päättyneet minun tahdostani, olen mieluummin kävellyt tieheni kuin riidellyt. Pisin suhteeni kesti 10 vuotta.

Kuuntelin kotona vanhempieni jatkuvaa riitelyä 20-vuotiaaksi saakka.

Kiitos hyvästä pohdinnasta. Vanhempani olivat aika riitaisia. Lapsena muistan pelänneeni, yritin olla näkymätön, etten pahentaisi tilanteita, mieli oli usein maassa, sillä kuulin ja ymmärsin aiheet. Tilanteet katkeroittivat, olin sekä peloissani, surullinen, katkera ja vihainen. Väitän, että jälkiä on jäänyt, yhä vielä, kun käyn vanhempiani tervehtimässä, tulee tämä mieleeni, mutta en ota asioita esille, se ei tunnu hyvältä, ilmatila ei ole raikas ja välitön. On vaikuttanut aikuiselämääni enempi kuin oletin, olen aika herkästi syttyvää tyyppiä. Tällaisia tuntemuksia!