Te joiden vanhemmat riitelivät jatkuvasti; millaisia aikuisia teistä tuli?

Tunnen ihmisen, jonka vanhemmat riitelivät päivittäin vuosikymmeniä. Kädet korvilla oli tuttuni lapsena iltaisin yrittänyt nukahtaa. Hänen oma parisuhde-elämänsä on ollut olematonta, vaikka hän olisi halunnut löytää kumppanin. Liekö seurausta kotiperheen tilanteesta jossain määrin.

Exäni oli estynyt, myös makuuhuoneessa. Pelkäsi usein että minäkin suutun verisesti ja lyön ja paiskon tavaroita. Kertoi että usein lapsena saattoi mennä sänkynsä alle tai vaatekomeroon piiloon, kädet korvillaan.

Musta tuli aika hiljainen tyyppi. En koe olevani ujo, mutta en vain välitä tuoda mielipiteitäni tai ajatuksiani usein esiin kun oppimani perusoletus on se että ne teilataan samantien. Skannaan koko ajan ympäristöä ja pyrin lukemaan ja ennakoimaan ihmisiä ja tilanteita. En tunne oloani rennoksi ja mukavaksi kovin temperamenttisten ihmisten seurassa. Olen heti varuillani, jos joku alkaa osoittaa aggressiivisuuden merkkejä. Parisuhteessa yritän ajatella viimeiseen asti että asiat riitelee, ei ihmiset, ja yritän löytää syyt sille miksi toinen osapuoli ajattelee kuten ajattelee jotta ristiriitatilanteen voisi hoitaa mahdollisimman objektiivisesti, rauhallisesti ja hyvässä hengessä. Inhoan tahallista draaman hakua, ns. tuulella käyviä ihmisiä ja ihmisiä jotka eivät edes yritä ajatella asioita toisen osapuolen näkökulmasta. Viihdyn parhaiten yksin tai 1-2 ihmisen seurassa, koska isot sosiaaliset tilanteet tuntuu kuormittavilta juuri sen takia että automaattisesti skannaan ympäristöä koko ajan.

Yksi mikä harmittaa paljon on se, etten oikein osaa "heittää läppää" vaikka pidänkin itseäni ihan huumorintajuisena ihmisenä. Meillä oli kotona aika ahdistava ilmapiiri ja isä saattoi ruveta huutamaan, jos äidin kanssa vitsailtiin jostakin. En ole osannut pelätä että musta tulisi samanlainen kuin isästä mutta muilta osin yritän koko ajan työstää itseäni siihen että osaisin olla porukassakin rennosti oma itseni pelkäämättä alitajuisesti koko ajan, että mistä nousee seuraava paskamyrsky.

Riitely ahdistaa ja välttelen sitä viimeiseen asti. En oikein osaa sanoa ei ja siksi olen tilanteissa, joissa en halua olla. Löysin ihan hyvän parisuhteen vaikka tässäkin on omat ongelmansa.

Ei oikeastaan muutoin, mutta nuoruudessa olin ylikriittinen parisuhteissa ja lopetin mitättömistä syistä sellaisia, jotka olisivat saattaneet olla onnellisia. Vaadittiin perspektiiviä näkemään, etteivät kaikki parisuhteet ole kuin vanhempieni. 

Pari ensimmäistä parisuhdetta pilasin noudattamalla samanlaista oppimaani ihmissuhdemallia. Vasta nyt 5-kymppisenä pystyn näkemään sen kaiken myrkyllisyyden. En halua koskaan riidellä enää ja olen estynyt, varuillani, ja yksinäinen.

Miettikää ihmiset tarkkaan, onko fiksua lapsille antaa tuollainen myrkyllinen malli ihmissuhteista!

Mulla on häijy ja väheksyvä isä ja marttyyriäiti. Absolutisteja, riitelivät alati. Naimisissa ovat edelleen, nyt omaishoitajuuskuvio. En sekaannu, karma hoitaa, tai hoiti jo.

Olen itse aikuisen lapsen äiti, toista kertaa naimisissa, tällä kertaa onnellisesti. Kotoa sain mukaani sysipaskan parisuhteen mallin, ja niillä eväillä (huono itsetunto, ei käsitystä normaalista alkoholinkulutuksesta) valitsin ensimmäisen puolisoni täysin väärin.

Olen allerginen sovinismille ja stereotyyppiselle naislaatikolle, ja sellaiseen minua yritettiin ekassa liitossa mahduttaa. Tässä ikäluokassa ei harvinaista. Noin muuten olen nyt paljon myöhemmin jo ihan ok, jouluja en välitä viettää. Lapsuudenkodissa ne olivat aina yhtä itkua ja hammastenkiristelyä.

vela

äiti vinkuu lasten lapsia mutta jää saamatta. Miettikööt itse syytä.

Olin rauhallinen ja välttelin riitoja viimeiseen asti. Kunnes perheydyin ja muutuin samanlaiseksi huutavaksi kilahtelijaksi kuin isäni oli lapsuudessani. Olen karmea puoliso ja huono äiti. Tuntuu erittäin pahalta.

En ole itse riidellyt ja onneksi kumppanit on olleet samanlaisia. Erimielisyyksistä toki keskustellaan, mutta ääntä ei koroteta ja yritetään pysyä asiassa eikä kaivella vanhoja.

Meillä vanhempien riitely meni aina lopulta väkivallaksi. Ensin viikko tapeltiin huutamalla, nälvimällä ja mykkäkoululla ja sitten viikonloppuna alettiin juomaan ja riehumaan. Niille broidin kanssa sitten soiteltiin vuoroin poliisia ja lanssia.

Minusta kasvoi ihan normaali, ok pärjäävä aikuinen. Olen hankkinut koulutukset, hyvän työn ja kivan asuinpaikan. Olen pidetty ja tiedän itsekin olevani useimmiten sosiaalisesti kyvykäs. Kumppanin kanssa riidellessä valitettavasti nuo taidot katoavat tyystin. Riita syntyi helposti ja toteutin täysin vanhempieni mallia, poissulkien väkivallan. 

Jossain kohtaa tajusin tämän ja aloin ymmärtää käytöstäni. Onneksi mies oli pitkämielinen ja tukenani, nykyään riitelemme äärimmäisen harvoin ja yhteiselo on leppoisaa. Olen tehnyt valtavasti itseni eteen ja todellakin oppinut, ettei riitaa tarvitaan läheskään aina kahta.

Esim lomareissut oli ainaista riitelyä.

Ja viikonloput.

Huomasin kauhukseni viime kesänä reissussa että " haen" samanlaista riitaa mieheni kanssa.

Siis että oltaisiin " eri puolilla" ja oikein toisiaan vastaan.

Oli lohdullista huomata että ei mies halua riidellä yhtään mistään vaan ihan hyvillä mielin on mukana ja " samalla puolella" kanssani.

Ihan älytöntä ja samalla karmeaa oli huomata itsessäni tällainen ajatusmalli.

En keksi mistä muualta se juontaisi kuin lapsuudesta:(

Mun mies on varmaan lapsuudessa ja nuoruudessa joutunut tappelua kuuntelemaan. Ei ole siitä kyllä puhunut koskaan. Mutta jos me tappelemme / olemme eri mieltä asioista, mies lähtee korvat luimussa iltapesulle ja sänkyyn nukkumaan. Ei nuku, mutta makaa liikkumattomana siellä peiton alla. Varmaan joku lapsuuden trauma ja tapa toimia kun aikuiset tappelee. 

Ahdistunut, masentunut ja ylikäveltävä kynnysmatto joka pelkää konflikteja ja ihmisiä. On tähän varmasti moni muukin asia vaikuttanut.

Mieheni kanssa riitelin alkuun paljon, mutta parisuhteen vakiinnuttua riitely jäi. Lasteni kanssa en ole riidellyt tai huutanut heille koskaan (ovat jo täysi-ikäisiä).

Olen kuitenkin suht kovaääninen ihan normaalistikin ja välillä saatan sanoa asioista tiukasti ja painokkaasti. Käytän ääntä ja eri sävyjä aika vivahteikkaasti, myös innostuessani.

Nykyään saatan raivostua kerran viidessä vuodessa, niin että huudan. Ja kun huudan, niin huudan. Yritän hillitä itseni, mutta se on vaikeaa. Sisältö on sellaista, jonka takana voin seistä. Eli en sano mitään peruuttamatonta tai tarkoituksellisesti halua loukata. Lähinnä yritän saada toisen ymmärtämään että olen tosissani ja mielipidettäni tai toivettani ei voi ohittaa ja olen neuvoton/osaamaton tekemään sitä muuten kuin reagoimalla voimakkaasti. Ja tällöin kyseessä on minulle oikeasti tärkeä asia, eikä tällaisia kovin montaa ole (lähinnä lapset tai älytön stressi/kuormitus, joka katkaisee kamelin selän).

Suuttuessani olen sitä mieltä että kohde on ansainnut ryöpytyksen. Kyseessä ei ole myöskään yksittäinen tilanne itsessään, vaan toistuvat ongelmat, joista jossain vaiheessa tulee mitta täyteen. En pelkää konflikteja, en pakene vaan ”taistelen”.

Juu ei fiksuinta toimintaa minulta aina ja en osaa täysin hillitä itseäni. Välillä tuntuu että sopisin paremmin äänen käyttöni ja eleideni, sekä temperamenttini puolesta eteläiseen Eurooppaan kuin tänne pohjolan perukoille tyynien suomalaisten joukkoon.

Välttelen kaikkia konflikteja viimeiseen asti, joustan aivan mitä tahansa kunhan vastapuoli vaan ei suutu. Olen muutenkin tuntosarvet tutkalla kaikissa sosiaalisissa tilanteissa ja huolehdin yleisestä tunneilmapiiristä ihan liikaa. Lisäksi pyydän anteeksi vähän turhan hanakasti, ja usein myös täysin turhasta. Kerään siis kaikki syyt itselleni, että vastapuoli olisi tyytyväinen ja riitaa ei tulisi.

Parisuhde-elämäni on ollut olematonta. Haluan olla täysin rauhassa muilta, enkä kotiini ainakaan tule koskaan ketään ottamaan. Pyhät pyrin olemaan töissä, koska vihaan kaikkia jouluja ja juhannuksia, joista on jäänyt pelkkä negatiivinen muisto lapsuudesta. Etenkin jouluaatto oli sellainen itkupotkuraivarihelvetti, että aloin pelätä sitä joka vuosi jo lokakuussa.

Mun neuvo kaikille toisiaan inhoaville pareille on se, että erotkaa heti. Etenkin, jos teillä on lapsia.

Sama kuin parilla yllä, välttelen kaikkia konflikteja kaikin mahdollisin keinoin. Vanhemmillani riitelyä seurasi mykkäkoulu, minkä vuoksi tulen itse nykyään vähän hysteeriseksi, jos oma puoliso murjottaa.

Yksi syy sille, että minulla ei ole lapsia on juuri nämä huonot ihmissuhdemallit…

Sinkku, ei lapsia, ikää 46v.

En ole koskaan edes asunut yhdessä seurustellessa, enkä edes osaa kuvitella että haluaisin sitä.

Ja välttelen kaikkia mahdollisia riitoja

aina varuillaan, kotonakin yksin ollessa.

Ikisinkku

No, riidanaloittaja oli yleensä äitini ilman sen kummempaa syytä, joten se varmaan on ainakin yksi syy siihen miksi en ole etsinyt kumppania, pelkään että minusta tulee samanlainen.

En osaa oikein ilmaista tunteitani. Konfliktitilanteissa voin mennä lukkoon. Jos joku ärsyttää minua ja tiuskaisen, minulle tulee suunnattoman huono omatunto.