Onko normaalia että 60-vuotias nainen itkee isän perään joka kuoli 86-vuotiaana?

Itse olettaisin että pahinta on menettää iäkäs lähiomainen nuorena tai vanhana. Keski-iässä on mahdollisesti niin pajon muuta kiirettä, että pystyy rationaalisesti selittämään itselleen elämän normaalia kiertokulkua. Itse menetin reilu 20v iässä minulle hyvin läheisen isoäidin joka sairasti ALS-tautia viimeiset vuodet. Kovan sairauden vuoksi tiedostin kyllä surevani (itsekkäästi) omaa menetystäni, sillä isoäitini oli jo halukas luovuttamaan kärsittyään sairautta tarpeeksi. Itselleni se oli silti nuorelle miehelle kova menetys. Jos menettäisin toisen vanhemmistani nyt keski-iässä, niin parisuhde, lähiomaiset, ystävät ja erityisesti omat lapset helpottaisivat menetyksen tuskaa. Jos hyvällä onnella saisinkin pitää omat vanhempani niin pitkään että eläisivät suht terveinä yli 90v ikään, niin silloin itselläni, vanhana miehenä, olisi jo vähemmän sosiaalisia suhteita ja siksi tuska olisi varmaan kovempi kuin nyt. Ymmärrän hyvin miksi oman isäni vanhemmat kuolivat melkein perätysten vanhalla iällä (asuivat yhdessä), mutta isoäitini eli lastensa ja lastenlastensa kanssa, nauttien elämästään, vaikka varmasti surikin aika ajoin keski-iässä menettämäänsä puolisioa.

Isäni kuoli kun oli 56v, oli sairastanut viimeiset kymmenen vuotta, sinä aikana ehdittiin puhua, myös käytännön asioista. Olin myös ehtinyt ajatella miten elämässä selvitään kun isää ei enää ole. Isä ei siis kuollut yllättäen vaikka periaatteessa saappaat jalassa.

Isän kuollessa itkin, hautajaisissa itkin ja nauroin, meidän suvussa on tapana muistella vainajia ja heidän elämänsä hauskojakin juttuja, kakarana tehtyjä omenavarkauksia jne ei pönöttäviä saavutuksia.

Hirveästi en ole surrut isääni, kaivannut välillä, mutta en vaella hautausmaalla häntä muistelemassa, voin muistella kun lämminvesivaraaja temppuilee.

Vanhemman kuolema on luonnollista kun on lähes eläkeiässä jo itsekin, ei elämän tragedia. Enemmän olen itkenyt ja surrut serkkuani joka kuoli 32v, kahden pienen lapsen äiti, se oli tragedia ja lasten elämässä iso tyhjä paikka.

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli kun oli 56v, oli sairastanut viimeiset kymmenen vuotta, sinä aikana ehdittiin puhua, myös käytännön asioista. Olin myös ehtinyt ajatella miten elämässä selvitään kun isää ei enää ole. Isä ei siis kuollut yllättäen vaikka periaatteessa saappaat jalassa.

Isän kuollessa itkin, hautajaisissa itkin ja nauroin, meidän suvussa on tapana muistella vainajia ja heidän elämänsä hauskojakin juttuja, kakarana tehtyjä omenavarkauksia jne ei pönöttäviä saavutuksia.

Hirveästi en ole surrut isääni, kaivannut välillä, mutta en vaella hautausmaalla häntä muistelemassa, voin muistella kun lämminvesivaraaja temppuilee.

Vanhemman kuolema on luonnollista kun on lähes eläkeiässä jo itsekin, ei elämän tragedia. Enemmän olen itkenyt ja surrut serkkuani joka kuoli 32v, kahden pienen lapsen äiti, se oli tragedia ja lasten elämässä iso tyhjä paikka.

Siis minä olin 56v, ei isä, isä oli 80v

Surukin on niin erilaista. 

Itse olen lähinnä pohtinut sitä, että miksi oman koiran lopettaminen teki pahempaa, kuin mummin kuolema. Olen päätynyt siihen, että mummin kuoleman kanssa minulla ei ollut mitään tekemistä, mutta koiran lopetuksesta päätin itse. 

On ollut järkyttävää huomata, miten elämä vaan jatkuu ja maailma elää, vaikka itsellä on paha olo. Toivottavasti lasteni kautta edes joku jää kaipaamaan. 

Minun veljeni kuoli hyvin aggressiiviseen syöpään 36 vuotiaana. Häneltä jäi kaksi pientä lasta. 

Siitä on nyt aikaa muutama vuosi ja valitettavasti joudun suremaan ennen kaikkea sitä, että lasten äiti vie lapsetkin pois meidän elämästä. Hänellä on oikeus siihen ja varmasti itse kokee toimivansa oikein, mutta pahalta se tuntuu. 

Muiden sukulaisten tai lähimmäisten kuolemat eivät ole olleet niin pahoja. 

Vierailija kirjoitti:

Siis isä kuoli 2 vuotta sitten ja itkee yhä? No kyllä pitäisi päästä jo yli

Suru on raskas kun rakas läheinen poistuu. Pitkä ihmissuhde. Itselläni isä kuoli 12v sitten, ikävä on aina läsnä vaikka suru ei enää ole niin raastava.

Ihmisillä on erilaisia tunnesiteitä. Jotkut eivät pääse yli sitten millään läheistensä poismenoista. Mieliäkin on monia ja mielestä se on kiinni miten reagoi mihinkin.

Ja iäkkäällä ihmisellä pari vuotta on lyhkäsempi aika, kuin nuorella keski-ikäisellä. Aika kun on suhteuttaessa ikään.

Pitäisin hieman heikkomielisenä. Kumminkin 60-vuotiaalle luulisi olevan selvää, että 86-vuotias ei enää mahdollisesti kauaa elä.

Kyllähän sitä suree, siis vanhempansa menettämistä mutta suhtautumisia on niin monia.Olen ollut palvelutalossa töissä ja jotkut omaiset dramatisoi kun 100 vuotias kuolee vanhuuteen."Kun tämä on niin suuri tragedia"...Mikä, 100 vuotiaan kuolema...Jotkut suhtautuu asiallisesti että näin sen pitikin mennä.Mutta näinhän se on elämässä muutenkin.Joillekin kaikki on vaikeampaa kun toisille.

Ap, miten vanha sinä olet? 

Narsistivanhempien lapsena en ole kaivannut kuollutta isääni enkä tule myöskään kaipaamaan äitiäni. Sitä olen kaivannut, että miksi minulla ei ole voinut olla normaaleja vanhempia.

Vierailija kirjoitti:

On isiä, joiden kuolemaa surraan ja sitten on isiä, joita ei surra. Omaani suren.

Tämäpä juuri! Ne jotka eivät ymmärrä ap:n kysymystä ovat ilmeisesti siinä onnellisessa tilanteessa että heillä on rakastavat vanhemmat. Itselläni ei ole ja voisin hyvin kysyä samaa. Mietin välillä mitähän sitä tuntee kun vanhemmat joskus kuolevat. Veikkaan helpotusta…

Ja onneksi olkoon niille joilla on vanhempi jota kaivata. Minun kaipaukseni on siinä ettå miltåhän tuntuisi jos vanhempi rakastaisi!

No todellakin on normaalia surra vanhempansa kuolemaa vaikka vanhempi olisi elänyt pitkän elämän. 5 vuotta sitten isäni kuoli 82 vuotiaana. Suren ja kaipaan edelleen.

Miten iät liittyy tähän mitenkään? Surullista, jos sinulla ei ole ollut kumpaankaan vanhempaan niin hyvää ja syvää suhdetta, että surisit.

Ihmisistä on tullut ihan kipeitä, kun suru, menettäminen ja itkeminen nähdään epänormaalina.

Ap on 46 vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Ap on 46 vuotias.

Ihmettelen, että ihmettelet tuon ikäisenä tällaista asiaa.

T: 48- vuotias

Minulle ollaan joskus sanottu, että: "Älä itke! Olet jo iso poika."

Niin sanotusti minulta ollaan kielletty tunteet.

Ei saa itkeä, ei saa raivota/suuttua, ei saa hymyillä, en saa avata suutani jos koen vääryyttä.

Monelta taholta ollaan minua kielletty näitä.

"Minulle ollaan joskus sanottu, että: "Älä itke! Olet jo iso poika."

Niin sanotusti minulta ollaan kielletty tunteet.

Ei saa itkeä, ei saa raivota/suuttua, ei saa hymyillä, en saa avata suutani jos koen vääryyttä.

Monelta taholta ollaan minua kielletty näitä."

Toivottavasti olet jo niin iso poika, että uskot kun sanon sinulle: Kukaan, siis ei kukaan, ole oikeutettu kieltämään sinulta tunteitasi - mitään niistä. Sinulla on ihan samanlainen oikeus tuntea mitä tunnet kuin kaikilla muillakin. Älä anna enää kenenkään talloa sinua. Saat itkeä, suuttua, nauraa, olla vihainen jne. Tunteet ovat sallittuja, mutta se mitä niiden vallassa tekee onkin jo toinen asia.

Vierailija kirjoitti:

"Minulle ollaan joskus sanottu, että: "Älä itke! Olet jo iso poika."

Niin sanotusti minulta ollaan kielletty tunteet.

Ei saa itkeä, ei saa raivota/suuttua, ei saa hymyillä, en saa avata suutani jos koen vääryyttä.

Monelta taholta ollaan minua kielletty näitä."

Toivottavasti olet jo niin iso poika, että uskot kun sanon sinulle: Kukaan, siis ei kukaan, ole oikeutettu kieltämään sinulta tunteitasi - mitään niistä. Sinulla on ihan samanlainen oikeus tuntea mitä tunnet kuin kaikilla muillakin. Älä anna enää kenenkään talloa sinua. Saat itkeä, suuttua, nauraa, olla vihainen jne. Tunteet ovat sallittuja, mutta se mitä niiden vallassa tekee onkin jo toinen asia.

Omaa isää on vaikea uhmata. Myös kun joukolla luokkalaiset ovat käskyttämässä itseäni on kanssa vaikeaa. Toisille tunteet ovat sallittua, mutta toisille ei. Riippunee kai siitä miltä ihminen näyttää ulospäin.