Te erosta/kriisistä selvinneet, mikä on ollut kantava ajatus?

Olen ollut erosta joskus niin kipeä ja niin pohjalla, että olen vain hokenut: jonakin päivänä tämä ei enää koske ja että tästä selviää. Olin oikeassa, mutta pitkään se vei.

Erosta neljä vuotta, vieläkin sattuu, mutta elämään on tullut myös paljon iloa. Voimia sinulle, jonakin päivänä ei enää koske!

Olen parempi kuin hän. Ja yhtä hyvää kuin mua hän ei ikinä tule löytämään, mutta minä kyllä löydän paremman kuin hän. Oikeesti, sen eksät eivät käyneet töissä ja elivät tuilla. Mulla on ura ja oma kämppä. Olen myös hellä, iloinen ja kiltti ihminen. Kyllä se siitä vähitellen. Ei myös kannata jäädä kotiin suremaan, kavereiden luo vaikka ja muuta ajateltavaa niin olo kohenee. Aikansa kullakin.

Yksi tärkeä asia on antaa kaikkien tunteiden tulla. Se on ainoa keino päästä käsittelemään omia tuntojaan. Tunne on keino puuttua sen aiheuttajaan ja itsestään voi oppia paljon. 

Aika kuluu. Ensin menee yksi päivä. Sitten yksi viikko. Kuukausi. Vuosi. Mikään suru ei kestä ikuisesti samanlaisena. Kyllä se vielä helpottaa. 

Ero kannattaa käsitellä heti, kohdata tunteet rehellisesti ja myöntää myös omat virheensä. Ero tapahtuu AINA syystä. "HÄN ei ollut sen arvoinen, sillä suhde ei kestänyt. Joku toinen on varmasti sen kaiken arvoinen ja hänen kanssaan vaikeudet kohdataan yhdessä"

Hengitä.

Sillä mentiin pahimmat. Ei mulla mitään suurta suunnitelmaa ollut, piti vaan selvitä.

"Juuri nyt, tämä sekunti, on niin pieni hetki että voin vain olla ja hengähtää." Pitää myös vain keskittyä siihen hengähdykseen. Ei saa miettiä odottavia stressinaiheita, ei ne sekunnissa karkaa.

Toinen minkä opin: on pakko lopettaa itsensä kritisoiminen, sitä saa korvien ulkopuolelta ihan kylliksi. Armollisuutta itseä kohtaan.

Ihan alkuun mielessä oli, että pitää hengittää, syödä ja nukkua :)

Sittemmin olen ajatellut, että asioilla on taipumus järjestyä.

Ihan samaa sanon kuin muutkin: se auttaa, kun ei ajattele mennyttä eikä tulevaa vaan vain tätä hetkeä. Aika usein sentään pystyy sanomaan itselleen, että "Juuri nyt kaikki on hyvin." Ja jos ei pysty, niin voi ainakin sanoa että "Minä olen." Sitä ei voi kukaan minulta pois ottaa, omaa minuutta.

Mä prosessoin asiaa vaan paljon mielessäni ja luin kauheasti eroista. Musiikki auttoi myös todella paljon, monissa lempikappaleissani käsitellään teemoja joita ero sai pohtimaan, mm. yksinäisyys, rakkaus, jätetyksi tuleminen, tulevaisuus, elämä ylipäätään. Luulen että kantava ajatus oli elää päivä kerrallaan ja surra ja miettiä asioita läpi niin kauan kuin huvittaa. Avauduin myös läheisille ystävilleni erosta. Paljon mietin sitä mikä minussa on vikana, mutta ajan kanssa se kääntyi enemmän siihen ettei vika ihan oikeasti ollut minun, miehellä oli omat ongelmansa ja emme sopineet yhteen. N. puolen vuoden päästä tuntui jo ihan hyvältä ja keskityin sekä keskityn nytkin mukaviin asioihin. Mietin myös että olen selvinnyt muistakin vaikeuksista, miksei tästäkin. Ihan ensimmäisen eron jälkeen olin todella masentunut, tämän viimeisimmän kohdalla en niinkään mutta hyvin surullinen kyllä. Auttaa myös kun alat luomaan uutta tulevaisuutta itsellesi missä olet vain sinä. Miehiä ehkä tulee, ehkä ei, ehkä ne menee. Niiden varaan ei kannata laskea.

Mutta...jos et vielä ole eronnut, harkitse tarkkaan.  Ellei ole pakko erota (painavat syyt, kuten toistuvat pahoinpitelyt, pettäminen, alkoholismi) älä eroa! Avioeroprosessi on uskomattoman pitkä ja piinaavan raskas kokemus. Se koskee kovaa sekä henkisesti, että myös fyysisesti. Ihminen on ihan sairas kärsimyksissään ja yksikin päivä on uuvuttavan pitkä. Se tuottaa kovaa kipua myös kaikille läheisille: Lapsille, vanhemmille, isovanhemmille ja tietysti näille eroaville puolisoille itselleen.  Ajattelevatkohan eroavat parit sitä, kuinka moni ihminen kärsii, kenties lopun ikäänsä?

Ottakaa vastaan kaikki apu, ENNENKUIN eroatte! Suurin osa katuu eroaan, eikä koskaan löydä sitä "todellista onnea". Nykyiset uusioperheet ovat paljon haasteellisempi juttu, kuin oma ydinperhe.

Tämä siis, jos ei ole PAKKO erota (em. painavat syyt)

Jos taas kipuilet jo voimassa olevaa eroa, hae itsellesi ammattiapua. Voimakkaaseen ahdistukseen saa myös lääkkeitä, mutta älä syö niitä liikaa! Äläkä missään tapauksessa ala "lääkitä" itseäsi alkoholilla. Se on viheliäisin keino ja johtaa vääjäämättömästi tuhoon.

Elä niin terveellisesti, kuin suinkin pystyt. Ruoka, ulkoilu ja puhtaus. Sitten kun alat jaksaa hengitellä paremmin hakeudu ihmisten ilmoille. Ei kapakoihin, vaan johonkin oikeasti hyvään seuraan. Aika auttaa, mutta useimmilla tuskallisen hitaasti.

Voimia Sinulle! 

"Joskus on parempi myöntää haukanneensa kasan paskaa, kuin jatkaa sen mussuttamista" Kas näin, pätee muuten kusipäistä toipumiseen!

P.S. Tuohon omaan kirjoitukseeni "ruoka, ulkoilu, puhtaus", lisään uni. Itselläni auttoi nukkuminen. Nukuin noin ½ vuotta putkeen. Siitä ajasta en muista kuin veden juonnit ja wc:ssä käynnit.Todennäköisesti olen jotain syönytkin, muuten en olisi hengissä. Laihduin 43 kiloiseksi. Ruokaa ei todellakaan tehnyt mieli. Sairauslomani oli luonnollisesti pitkä, mutta selviydyin. Muistan kuitenkin sen tuskan ja itsesyytökset (olin itse syypää eroon), jotka minulla oli valveilla ollessani. Sellaista en toivo kenellekään. 

Jos olet taipuvainen hengellisyyteen, rukoile, pyydä esirukousta. On auttanut monia, vaikka eivät ihan uskovaisia olisikaan!

Älä jää kiltisti kuuntelemaan haukkumista, syyttelyä ja huutoa, jos sellaista joudut sietämään, vaan keskity sen sijaan vain jaksamaan arjessa, itsesi ja lasten vuoksi.

Mä jätin mieheni joka jäi toisen kerran kiinni sivusuhteesta. Mies ei halunnut erota ja käänsi sen vuoksi koko eromme ihan päälaelleen, se joka teki väärin olinkin minä, koska laitoin eron vireille ja siten 'hajotin perheemme'. Samaa mieltä olivat hänen äitinsä ja siskonsa. Kuuntelin nimittelyä ja herjoja monen vuoden ajan. Mies löysi nopeasti uuden naisen, itse olen vielä lähes kymmenen vuoden päästä yksin. Silti olen entiselle anopille 'itsekäs ämmä' ja 'lutka'. Enää en kuuntelisi kaikkea, enkä yrittäisi saada miehen sukulaisia ymmärtämään mitä oikeasti tapahtui. Ilman sitä olisin päässyt erosta paljon nopeammin yli!

Ajattelin, että mä näytän sille, saatana. Paras kosto on elää hyvin.

Aikaa se vei, mutta nosti pohjalta pinnalle. Minulla on sellainen vittumainen läpi harmaan kiven -luonne. 

Eikös yleensä ennen eroa ole kriisi ja ero ratkaisee kriisin ja elämä maistuu taas ja askel kevenee.

Näin ainakin minulla.

Minulle taas ei sovi koston ajatukset ollenkaan. Sitten, kun huomasin jo toivovani exälleni pelkkää hyvää, olin viimein itsekin toipunut erostani! :)

Suosittelen hyviä ja valoisia ajatuksia itselleni ja muille - jos suinkin mahdollista!

Eroa harkitsevien tai jo kriisissä olevien ei todellakaan tarvitse kuunnella sukulaisten haukkuja. Omia lapsia sensijaan tarvitsee kuunnella ja ymmärtää sitäkin enemmän!

Voimaa antava ajatukseni on ollut ARMOLLISUUS. Mutta vasta tuskan kautta se avautui minulle.

[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 19:34"]

"Joskus on parempi myöntää haukanneensa kasan paskaa, kuin jatkaa sen mussuttamista" Kas näin, pätee muuten kusipäistä toipumiseen!

[/quote]

Jos ken on nainut kasan paskaa, pyöriköön hän vaan itse siinä paskassaan! On nääs aika paska itsekin !!! :D