Huusitko kivusta synnytyksessä?

Pahin vaihe oli 1½ runtia kestänyt ns välivaihe, kun kohdunsuu oli täysin auki, mutta ponnistaa en saanut, koska vauva oli huonossa asennossa. Se oli sellaista tuskaa, etten pystynyt muuta kuin murisemalla huutamaan. Tuntui että koko perse räjähtää. Enkä todellakaan olisi pystynyt olemaan hiljaa, vaikka kuka olisi tullut komentamaan. Se oli jotain eläimellistä ääntä, kun olin pyörtymisen rajoilla koko ajan ja ääni vain purkautui kurkusta ulos. Sitten kun vihdoin sain kätilöltä luvan alkaa ponnistaa, kivusta tuli jotenkin siedettävämpää kun pystyi tekemään jotain. Vauva oli ulkona sitten kymmenessä minuutissa. Eppari tehtiin jossain vaiheessa, mutta sitä en edes huomannut itse. Kaiken sen tuskan jälkeen oli outoa, miten kivut lakkasivat ihan täysin välittömästi, kun sain vauvan ponnistettua ulos.

[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 17:35"]

Kuka miinustelee ihmisten kokemuksia. En voi ymmärtää.

[/quote]

Jaa, taas näitä et voi ymmärtää kun et ole kokenut - mammoja. Väität, ettei lapseton kätilö voi tietää mitään synnyttämisestä vai?

Huusin lähinnä pelosta ponnistus vaiheessa, se ei oikeastaan sattunut mutta olin jotenkin peloissani kun tiesin että nyt täytyy oikeasti synnyttää, molemmilla kerroilla sama juttu. Mutta en karjunut huusin lähinnä eiiiii ei eei eeiiii ja sitten ponnistin ja taas eei eei eeeiiii ja ponnistun ja niin ne molemmat oli kahdella ponnistuksella ulkona. Ekalla kerralla epiduraali tokalla ainostaan ilokaasu, kivussa ponnistys vaiheessa ei eroa.

Eka synnytys meni huutamatta, vaikka oli paljon toista vaikeampi. Toisen kohdalla ääntelin sitä matalaa 'aaaaaa' -hyminää supistusten aikana, ja äänen voimakkuus kasvoi kivun kasvamisen myötä. Pystyin helposti olemaan ääntelemättä/huutamatta tahtoessani, mutta tuo ääntely teki supistukset oikeasti tosi paljon siedettävämmäksi. Ponnistusvaihe tuli yllättäen pian sairaalaan saapumisen jälkeen (yllättäen, koska kivut oli vasta samaa luokkaa kuin esikoisella synnytyksen alussa, niin luulin, että tässä synnytetään vielä monta tuntia), ja siinä kohtaa tuli kiljuttua muutama vertahyytävä kiljaisu. Ei niinkään kivusta, vaan panikoitumisesta. Vauva lähti tulemaan ulos niin vauhdilla, että en enää kunnolla tajunnut mitä tapahtuu, enkä enää hallinnut omaa kehoani vaan se teki mitä tahtoi (ponnisti, vaikka lupaa kätilöltä ei ollut, huoneessa ei sillä hetkellä edes ollut kätilöä.. onneksi tuli pian paikalle).

Kyllä. Huusin ekalla kerralla kuin eläin koko yön. Olin silloin vielä melkein lapsonen itsekin, enkä osannut varautua niin koviin kipuihin. Toisella kerralla enemmän vaan puhinaa ja pienempää  huutoa aina "tarvittaessa". Kolmannella kerralla synnytys käynnistettiin. Vaikka se kesti vain 4½ h, oli se hyvin tuskallinen. Pureskelin lakanan täyteen reikiä ja kyllä siinä huutojakin kajahteli ilmoille. Kaikki olivat vaivan arvoisia huutoja !!! :D

Huuda sinäkin jos huudattaa. Tulet pärjäämään hienosti ja muistat kirjoitukseni :)

Huusin. Oli erittäin nopea syöksysynnytys, iso lapsi eikä mitään kivunlievitystä, olin aivan "pihalla" kun asiat etenivät sitä vauhtia. En itse tiedostanut miten kovaa ja korkealta huusin, mutta jälkeenpäin lääkäri kommentoi, että aivan ymmärrettävää että tuossa tilanteessa lähti melko paljon ääntäkin. :-) Oli koko osasto raikunut. Loppu hyvin, kaikki hyvin, eikä asialla ole jälkeenpäin(kään) edes väliä.

En ole kuulemma huutanut yhdessäkään kolmesta synnytyksestä, joista kaksi luomuna. Muistan sen järkyttävän tuskan avautumisen lopussa, mutta se on niin kauheaa että ei kai siinä pysty edes huutamaan. Ponnistaminen on oikeastaan ollut helpotus sen kauhun jälkeen, että en ole huutanut vaikka sattuuhan sekin järkyttävästi kun pää tulee ulos. Olen keskittynyt niin tiukasti hengittämään ja rentoutumaan että kai sitten olen turvautunut niihin huutamisen sijaan. 

Yhtä asiaa olen ihmetellyt, miksi silmiä ei saa sulkea ponnistaessa?

Avautumisvaiheessa ulisin ja ulvoin, mutta äänenvoimakkuus ei normaalipuhetta kovemmaksi noussut. (Kätilö sittemmin puhui synnytyslaulusta, mies luolanaismörinästä. Ota tästä nyt selvää.) Ponnistusvaiheessa olen huutanut kaikkien kolmen kohdalla, kun pää on syntynyt.

En huutanut. Irvistelin ponnistusvaiheessa ja tuhisin perkelettä :D

Huusin ponnistaessa saatanaa :D. Hävettää vieläkin. Mutta synnytin yli nelikiloisen vauvan ilman kipulääkitystä ja kätilöt eivät antaneet aluksi vaihtaa ponnistusasentoa (olin selällään). Minulla on selkövaivoja ollut koko elämäni ja selällä ollessa vauvan puskiessa ulos ja supistuksen tullessa tunne oli niin hirveä, että halusin kuolla siihen paikkaan. Kyljellä ei sattunut niin paljon. Se kun pää on kaikkein kireimmillään tulossa, se on aivan kamala tunne. Kun se ohi niin helpottaa. Mutta sekunnit tuntui tunneilta.

Kätilöt muuttuivat muuten todella tylyiksi tuossa ponnistusvaiheessa, se tuntui jälkiläteen pahalta. Tunsin itseni huonoksi synnyttäjäksi kun itkin ponnistusvaiheessa :(

Hymisin aina pahimman kivun kohdalla, mutten huutanut

Huusin ja itkin. Ponnistusvaihe kesti puol tuntii ja sattu ihan saatanasti. Supistukset kesti melkein kolme päivää 10min välein. Välillä oli puolentunnin taukoja ja nukuin kipupiikin voimalla. Sain epiduraalin ja ilokaasua. episiotomia tehtiin. Terve tyttö tuli ja kaikki kivut unohtu samantein :)

Olen seitsemän synnyttänyt ilman puudutuksia, enkä ole huutanut, mutta en myöskään ole ollut hirveän kipeä.. ekassa synnytyksessä olin ihan avautumisvaiheen lopussa aika kipeä, mutta enemmän se kipu lamaannutti.. ei siis tuntunu, että pitäis huutaa.. varmaan olisin ennemmin vaikeroinu ku kiljunu tai huutanu suoraa huutoa, mutta rehellisyyden nimissä kipu kyllä unohtu, ku kätilö sano, että voi alkaa ponnistaa. Pääsin siis hommiin, sitten kyllä jo vaikeroinkin ääneen, ku synnytyksen jälkeen paikkailtiin välilihan leikkaushaavaa ja siitä sisään päin tullutta repeämää. Siis ku vuotoa tuli aika reilusti ja lääkäri tukki jotain paperia sisään, että näki haavan, että pysty ompelemaan. 

Mutta kivun kokemus on ihan aina yksilöllinen ja se purkautuu yksilöllisesti. Toinen kokee, että huutaminen auttaa, toinen haluaa keskittyä hiljaa. Tärkeintä on kuunnella itseään ja tietenkin paikalla olevaa henkilökuntaa, joiden tehtävänä on avustaa vauva ulos. 

Mutta synnyttäminen kaikestaan on todella hämmästyttävä prosessi. Ja vaikka olen jo kokenut synnyttäjä, niin olen kuitenkin aina uudelleen ihmetellyt, miten kaikki on suunniteltu fiksusti. Se on ihmeellisen ihana tilanne, kun saa oman pienen syliin ja siinä vaiheessa ei kyllä lasketa pisteitä siitä oliko hiljaa ja synnyttikö luomuna. Tärkeää on vain se, että on saanut jotain maailman ihmeellisintä ja ihaninta syliinsä.

Rohkein mielin vaan synnyttämään. Kivun kokeminen on yksilöllistä, kannattaa pyytää kivunlievitystä oman tarpeen mukaan ja keskittyä siihen tilanteeseen. Se on niin ainutkertaista (minäkin monisynnyttäjänä olen kokenut jokaisen synnytyksen ainutkertaisena...). Sillä ei oo väliä, huutaako vai ei. Eikä lopulta silläkään synnyttääkö alateitse vai sektiolla, palkinto on aina ihmeellinen ja ihana :) Onnea matkaan!

Supistukset ei missään vaiheessa ollut niin kamalia että huutaa olisi pitänyt, vaikka luomuna synnytinkin, mutta se ponnistaminen.. Jos kätilö ei olisi ollut yksi veepää, niin olisin potkinu sitä ja kiljunut ponnistusvaiheessa.

Minua hävetti kun huusin jossain vaiheessa äitiä, ja muistin sen vasta monta kuukautta myöhemmin. Ei ole ollut tapana äitiä huutaa apuun sen jälkeen kun olin pikkulapsi. Kun muistin sen niin ensimmäisenä nolostuin että mies on kuullut sen ja seuraavaksi että kätilö tai lääkäri mahdollisesti myös. No, tekevälle sattuu, samapa tuo vaikka henkilökunta ajattelisi mitä.

Ekalla kerralla en huutanut vaikka se kesti ikuisuuden ja repesin pahasti. Oli silti helpompaa kuin toinen synnytys, ei hajuakaan miksi. En tiedä oliko se nyt toisessakaan huutamista, mutta sattui supistuksissa niin loputtoman paljon ja tauotta että ulisin. Ponnistusvaihe oli siihen verrattuna helppoa.

En hetkäkään usko että lapseton kätilö ei tietäisi kuinka erilaisia eri synnytykset ovat samallakin naisella, se on pelkkä ilkeämielinen trolli ellei nyt sitten ole juuri uransa alussa oleva kätilö jolla ei ole vielä kokemusta.

[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 21:12"]

Huusin. Oli erittäin nopea syöksysynnytys, iso lapsi eikä mitään kivunlievitystä, olin aivan "pihalla" kun asiat etenivät sitä vauhtia. En itse tiedostanut miten kovaa ja korkealta huusin, mutta jälkeenpäin lääkäri kommentoi, että aivan ymmärrettävää että tuossa tilanteessa lähti melko paljon ääntäkin. :-) Oli koko osasto raikunut. Loppu hyvin, kaikki hyvin, eikä asialla ole jälkeenpäin(kään) edes väliä.

[/quote]

Mä en ainakaan haluaisi synnytyspelkoisena, että joku kirkuu siinä viereisessä huoneessa. Menisin varmaan vielä enemmän paniikkiin...

[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 21:44"]

Supistukset ei missään vaiheessa ollut niin kamalia että huutaa olisi pitänyt, vaikka luomuna synnytinkin, mutta se ponnistaminen.. Jos kätilö ei olisi ollut yksi veepää, niin olisin potkinu sitä ja kiljunut ponnistusvaiheessa.

[/quote]

Eli mukavaa kätilöä olisit potkinut? Reilua ;)

Minulla kolme lasta. Ilokaasun avulla synnytetty kaikki.  En ole huutanut/karjunut. Ähissyt, voivotellut ja kironnut kyllä olen. Varsinkin ponnistusvaiheessa, se hetki ennenkuin pää syntyy on jotain todella tuskaista, silloin kyllä pari kirosanaa on päässyt.

En huutanut missään vaiheessa, mutta ennen saliin pääsyä ja sinne tullessa kyllä itkin kivusta ja väsymyksestä. Salissa sain ilokaasua enkä siksi huutanut tai itkenyt supistuksen tullessa, kun keskityin siihen kaasun imemiseen. Epiduraali vei kivut pois. Ponnistus kesti vartin, en huutanut vaan öhisin kun ponnistin aivan täysiä. 2,7 kg vauva aiheutti 2.asteen repeämät siinä rytäkässä. Synnytys oli käynnistetty ja lapsi syntyi kuudentena käynnistyspäivänä, mulla oli ollut supistuksia jo monta päivää. En ehkä olisi itkenyt ja ulvonut niin paljon, jos supistuksia olisi tarvinnut kestää vaan se yksi päivä. Jäi kyllä mieleen, eikä kipu ole unohtunut. Jännä kyllä että kipu loppui heti kun vauva oli ulkona, ja kävelin omin jaloin osastolle vaikka mut tuotiin sinne pyörätuolilla.