Kuinka vanhoina ostitte ekan oman asunnon (pääkaupunkiseudulla)?

Itse olin 26v. ja mies 27v.

22-vuotiaana. Vuosi oli 1995 ja hinnat tosi alhaalla. Hyvä sijoitus siis.

25 olen nyt. Alkuvuodesta ostettiin omakotitalo ja mettää maalta. Taloiauppa tuli ihan yllättäen kun ihana paikka löytyi. Ei meillä ollut vielä mitään säästöjä.

Jokanen saa elää ihan omaan tahtiin eikä kannata miettiä että "tän ikäisenä pitäis tehä tätä ja tätä". Eli et oo liian vanha.

[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 23:22"]

Asp-säästäminen pitää aloittaa ennenkuin täyttää 31-vuotta, mutta säästää voi toki sen jälkeenkin normaalisti, kunhan ostaa asunnon alle 40-vuotiaana!

[/quote]

miksi pitää ostaa alle 40-v? 

23v, mutta eipä tästä oikeasti minulla ole kuin murto-osa vaikka papereissa lukee 50-50. Miehen perinnöillä ostettu perheasunto.

Rivari kolmio espoosta 21v.

Mies 34, minä 28, kun ostimme rivitalokolmion ensiasunnoksi. Nyt lapsia 3 ja ahdasta alkaa tulla vauvan kasvaessa. Lisää lainaa emme halua ja kotikin mieleinen hyvällä sijainnilla, tänne siis jäämme ;)

V. 2000 ostin ekan oman asuntoni, yksiö Espoossa. Ikää oli tuolloin 26 v. eikä mulla ollut latiakaan säästöjä. Tutusta pankista sain koko myyntisumman lainaa, mutta karmeilla lainaehdoilla (näin jälkikäteen ajateltuna - tosin esim. marginaalit oli tuohon aikaan korkealla muutenkin).

29-vuotiaana vuonna 2002 ostin Helsingistä pienen kaksion. Säästöjä oli juuri ja juuri sen verran etten tarvinnut henkilötakaajia.

28v ostin 35neliön yksiön.

millä te kaikki alle 25v ootte asuntoja ostaneet? Ihan töitä paiskimallako vai vanhempien perintöä? 

24 v. Espoo. Kävin töissä osan opiskeluaikaa ja kesät, säästin palkat ASPiin, asuin tuohon omaan asuntoon asti kotona. 

En asu pk-seudulla, mutta vastaanpa kuitenkin. Ostimme eksän kanssa omakotitalon Tampereelta, kun oltiin 24 ja 28. Minä olin valmistumassa ja vakityö oli tiedossa. Eksä oli jo valmistunut ja vakityössä. Omarahoitus oli säästetty (olin ollut jo pari vuotta työssä opintojen ohessa ja eksä pidempään) ja lisäksi kummankin vanhemmat antoi pesämunaa. Omarahoitus taisi olla tasan sen 15% ostohinnasta. Ja sitten se iloinen osuus... 4 vuotta vanha ja pienehkö (110m2) 4h+k omalla 1000m2 tontilla maksoi silloin noin 160 000 Euroa. Muutama vuosi on vierähtänyt. Jokainen Tampereella asuva tietää, ettei täältä saa edes pahinta röttelöä tuolla hinnalla enää.  Talo oli kuitenkin sievä puutalo, kivetetyt piha-alueet, kahden auton talli ja kivasti istutettu puutarha. Siitä lähtien on ollutkin helpompaa. Eron jälkeen kumpikin sai pesämunaa ja voittoa taas seuraavasta asunnosta jne.

Olen nyt yli 40-vuotias sälli, enkä ole ostanut vielä yhtään asuntoa pääkaupunkiseudulta. Muualta kylläkin, toinen on nyt menossa, ja valtavia vastoinkäymisiä on ollut elämä täynnä tämän taloyhtiön ja sen asukkaitten kanssa koko 12 vuotta. Olen siis lusinut tässä murheen alhossa nyt suunnilleen elinkautisen tuomion ajan.

Viimeinen ihanuus on ollut, kun sain yläkertaani pesänrakennusvimmaisen jätkän, joka osti aivan "vimpan päälle" remontoidun valoisan asunnon - siis yläpuoleltani - pari vuotta sitten ja repi kaiken heti ensi töikseen pois, jotta saa tehdä luukkunsa "oman maun mukkaan".

No, ei siinä sinänsä mitään, mutta kun kaiffari ei ollut viime syksynä vielä löytänyt tarpeeksi hienoa kynnystä paskohuussi-suihkuunsa ja otti eräänä viikonloppuyönä massiivisen suihkun, seurauksena oli yhtä massiivinen vesivahinko, kun vesi pääsi vyörymään hänen kynnyksettömästä huussistaan esteettömästi eteisen lattialle ja valui seinien ja välikaton kautta sieltä edelleen minun ja naapurini eteisiin. Asia sysättiin kännin syyksi, vaikka sitä se oli korkeintaan osittain. Remonttien seurauksena lähti liikkeelle ketjureaktio, josta on ollut seurauksena mm. äänieristyksen heikkeneminen. Nyt odotellaan, että terveystarkastajat tulevat takaisin kesälomiltaan ja ehtivät tulla paikalle tekemään melumittaukset. On syntynyt pallottelua siitä, kenen kuuluu tämä asia korvata: odottamista, byrokratiaa, kaikkien asioitten pysähtymistä, riitaa, isännöitsijä ei yleensä vastaa yhteydenottopyyntöihin nähdessään, että remonttiasunnosta soitetaan jne. Kyllä minä tässä hulluudessa enemmän tai vähemmän häviän.

Eikä tämä ole suinkaan ensimmäinen vastoinkäyminen tässä taloyhtiössä, joka sekin noin pääsääntöisesti yrittää laistaa kaikki velvollisuutensa. Vain vastike kelpaa.

Viime kesänä koko taloyhtiöömme vaihdettiin ikkunat. Hankkeen puuhamies ja taloyhtiön hallituksen jäsen jyräsi muut hallitusjäsenet ja järjesti urakan omille kavereilleen. Hän pyhästi vannoi remontin kestävän kaksi viikkoa, joskin toinen mokoma voidaan joutua odottamaan operaation aloittamista; ja "missään tapauksessa yhdessä asunnossa eivät työt kestä kuin päivän".

Viisi kuukautta meni, repaleisten ikkunanpuitteitten ja remonttitarpeiden keskellä eläessä. Lokakuun lopulla tuli vihdoin valmista. Ikkunafirma oli ahne haistapaskan firma, jonka alipalkkauksen ja epäinhimillisten työskentelyolosuhteitten vuoksi työmiehet vaihtuivat firmassa meidän taloyhtiömme operaation aikana kahteen kertaan.

Talvella lämpökamerafirma kävi kolmessa satunnaisesti valitussa asunnossa tekemässä mittauksia, ja kaikki mitatut ikkunat falskasivat puitteistaan. Yksikään ei ollut vahingossakaan oikein tehty.

Tänä kesänä koko ruljanssin on määrä mennä takuutyönä uusiksi. Nyt lähestytään heinäkuun puoltaväliä, eikä lurjusfirmasta ole näkynyt vilaustakaan koko kaupunginosassa vielä. Hankkeen takuumiehen vastaus ärtyneille naapureilleen on nyt: "Minä en ole mistään vastuussa mitenkään." Toisen hallitusjäsenen aika, jaksaminen ja kiinnostus eivät myöskään riitä asian hoitamiseen, koska hänelle on tärkeämpää inistä porrasnaapureidensa tupakanpoltosta.

Kaikki muukin on ollut koko 12 vuoden ajan samanlaista skeidaa. Kymmenen vuotta sitten tehdyt katot ovat vuotaneet jo monta vuotta. Erästä seitsemän vuotta sitten tapahtunutta vieläkin suurempaa vesivahinkoa ei kuivattu eikä korjattu lainkaan: läpimärät rakenteet peitettiin tyynesti uusilla pinnoitteilla. Temppu aiheutti myöhemmin terveyshattoja asukkaalle ja asunto määrättiin tilapäiseen asumiskieltoon sekä täydelliseen otsonointikäsittelyyn. Korvausvelvollisuudesta sittemmin vaihtuneelle omistajalle järjestettiin tietysti riita. Asia ei edennyt oikeuteen, vaan taloyhtiö perääntyi viime hetkellä. Korvausten lisäksi taloyhtiön maksettaviksi lankesivat 7000 € tarpeettomat asianajajakonsultaatiopalkkiot.

Viime taloyhtiökokouksessamme päätettiin, että erään vuotavan putken korjaaminen olisi liian kallista, joten asia jätettiin sikseen ja päätettiin jäädä odottelemaan seuraavaa vesivahinkoa, jotta vakuutusyhtiö sitten aikanaan kustantaisi senkin. Putki sijaitsee minun ankean koppini seinässä. Kierre jatkuu eikä loppu näy... En pääse tästä paskamestasta milloinkaan eroon. Vuodet kuluvat, elämä valuu käsistä hukkaan.

Jos pääsisin aikakoneella takaisin parinkymmenen vuoden ikään niin, että tämä elämänkokemus olisi minulla mukanani - ts. olisin siinä iässä viisaampi kuin olin silloin kun siinä iässä ensimmäistä kertaa olin - en ryhtyisi ikimaailmassa omistusasujaksi.

Tämä omistusasumisen autuus on opettanut minulle senkin, että Suomi ei ole toimiva eikä turvallinen yhteiskunta. Se on oikeusvaltion vastakohta: sattumanvarainen, hidas, byrokraattinen, sen kaikki sektorit (julkinen, yksityinen, pimeä jne.) yrittävät vedättää joka käänteessä. Urakoitsijat eivät halua ottaa vastaan töitä, jonka kuulee aina jo puhelimessakin: "Joo... no meill' on nyt täss' kahdeksan kuukauden jonot... soittele puolen vuoden kuluttua uudestaan." Ja puolen vuoden odottelun jälkeen sama levy pyörii paikallaan edelleen.

Tuskinpa edes Venäjällä yhteiskunnan eri sektorit työskentelevät näin huonolla moraalilla ja tuskinpa ne on koordinoitu näin huonosti yhteen kuin Suomessa. Aina puhutaan siitä, miten verotus karkoittaa parhaassa ja tuottavimmassa työiässä olevia elämän ruuhkavuosilaisia Suomesta, mutta miksi aina unohdetaan tämän byrokratian, yleisen välinpitämättömyyden, olemattoman työmoraalin, kaikkialle ja kaikkiin instansseihin yltävän lurjusmentaliteetin, vuosien odotteluaikojen yms. osuus maastamuuttoa inspiroivana tekijänä?

Suomessa ei ole olemassa mitään instanssia, virastoa tai valitusastetta, joka valvoisi taloyhtiöitten menettelyjä ja joka valvoisi asukkaitten oikeuksia taloyhtiöitten väärinkäytöksiä vastaan. Ainoa keino pitää puoliaan on oikeusprosessi.

Suomalaisilla ei ole pienintäkään varaa pilkata Venäjää, USA:ta tai esim. siestakulttuurin maita.

En tiedä, joko se yläkerran stailaajamies on löytänyt sen paskahuussinsa ovelle jaspispuisen kynnyksen, jossa on kultaisia kerubinkuvia timanttiupotuksin, sekä itse huusin oveen norsunluukahvan.

Älkää hyvät ihmiset ostako omia asuntoja ainakaan Suomesta.

T. Äijä, joka omistaa asunnon maanpäällisessä helvetissä.

28 v.

[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 22:56"]

Ja jos vielä suht tuoreita kokemuksia olisi :)

Olen 26-vuotiaana lähdössä opiskelemaan yliopistoon ja olen 31-vuotias, kun valmistun. Siitä menee vielä pari kolme vuotta oman ostoon aivan varmasti, parhaimmassakin tapauksessa. Olenko auttamattoman vanha tuolloin? Asp-tiliäkään ei yli 30-v. saa..

[/quote]

20-vuotiaana kun sain vakituisen hyvän työn. Nyt olen 36v ja asuntoa on vaihdettukin useampaan kertaan ja sijoitusasuntojakin pystytty hankkimaan. Tämä on mahdollistanut vielä lisäopiskelutkin. Mä en näe mitään järkeä vuokranmaksamisessa, jos työpaikka löytyy. 

36-vuotiaana, kun sain lapsen. Sitä ennen ei kiinnostanut. Nyt maksellut kämppää jo kohta 15 vuotta, enää 5 jäljellä. Moni ikäiseni on jo maksanut kämppänsä, mutta väliäkö sillä.

23 vuotiaana ostin 90 nelion asunnon.

Ostin 33-vuotiaana. Osittain omilla säästöillä ja osittain vanhemmat takasivat. Helsingissä on suhteellisen vaikeaa ostaa omaa asuntoa. Kuinka edes hyväpalkkainen saa 20 000-30 000 € säästöön, jos vuokraa joutuu maksamaan 600-700 € kuukaudessa. Säästin muutaman vuoden 100-400 €/kk eli vuodessa noin 3000 €. Kun noin kymppitonni oli kasassa, niin pyysin vanhempiani takaamaan loput. He onneksi takasivat osan lainastani, koska muuten säästäisin vieläkin. Jäi moni hauska asia kokematta (reissut, laskettelut, jne), kun ylimääräinen raha meni säästöön, mutta nyt on asunto. Kokonaan en olisi kehdannut vanhempia takaamaan lainaani.

Voit avata sen ASPin vaikka heti, säästää rahaa pikkuhiljaa ja ostaa asunnon vaikka 38-vuotiaana.