Haluatko kysyä, miltä se masennus ihan oikeasti tuntuu?

64, on hienoa että olet saanut avun jeesuksesta. Jotenkin vain säästää aina korvaan nämä "jeesus auttaa jos aidosti uskot ja haluat". Menee samaan kastiin sen kanssa miten syövän saa itse "taistelemassa" voitettua. Se on tosihyvin, ja hienoa että auttaa, mutta kun se ei ole niin yksinkertaista.

Tosin ei ne lääkkeetkään autuaaksi tee. Ota nyt sitten tästä sairaudesta selvää...

Terapia, lääkkeet ja usko siihen että elämä kantaa?

Jahas

Jahas

Nääh, tiedän itsekkin miltä se tuntuu. 11-vuotiaana diagnisoitiin masennus, 13-vuotiaana (erittäin) syvä masennus psykoottisin piirtein ja nyt lääkärit koittaa saaha mulle astetta rankemman diagnoosin päälle.

Unilääkkeiden kanssa nukun, ilman niitä en. Vähän vahvemmat rauhoittavat estää minua viiltämästä ranteita auki heti, jos joku itselleni tuntematon henkilö sattuisikin katsomaan minua sekunnin liian pitkään.

t. n17

Masennushan ei tunnu miltään, koska masennus tarkoittaa sitä, ettei tunne mitään tai tuntee hyvin heikosti. Motivaatio tulee tunteista, mitä kovempi tunnetila sitä kovempi motivaatio.

Masennuksessa motivaatio tehdä mitään loppuu, koska tunteet katoavat. Järki leikkaa kuten ennenkin, mutta se ei pahemmin auta. Mistään ei saa iloa, mutta fyysiset kivut tuntee kuten ennenkin, joten välttelee kaikkea rasittavaa ja on vaikea saada mistään iloa. Jää sänkyyn makaamaan, koska tekemättömyys tuntuu samalta kuin asioiden tekeminen, paitsi vähemmän rasittavalta.

Tylsistyy, kun mistään ei saa iloa ja sen vuoksi nukuttaa entistä enemmän. Tekee mieli vain nukkua, koska hereillä olosta ei saa mitään.

Ap, Miten haluaisit läheisten kohtelevan sinua?

Moni täällä sanoo ettei masentuneena tunne "mitään"? Miten voitte olla esim parisuhteessa tai lastenne kanssa, eikö heidänkään kanssa tunne mitään?

[quote author="Vierailija" time="24.06.2014 klo 21:50"]

No miltä se sitten tuntuu?

Tuntuuko se erilaiselta kuin ihmisen normaalisti tuntema suru ja ahdistus ja epätoivo? Tuntuuko se erilaiselta kuin se, kun kuulee lapsensa olevan vakavasti sairas ja maailmalta putosi pohja? Kun ei enää näe valoa, sattuu sydämeen kuin puukkoja siihen iskettäisi ja naamalla olisi hengittämisen estävä raato. Kun jokainen aamu alkaa raskaana, jokainen päivä jatkuu raskaana, jokainen ilta päättyy raskaana?

Siltäkö se tuntuu, vai pahemmalta?

Ei minulla ole varaa "masentua", minun lapseni tarvitsee minua. En voi vain maata ja itkeä, minun täytyy hoitaa kaikki asiat vaikka olo on kuin helvetistä. 

Miltä sinun masennuksesi tuntuu?

[/quote]

En ole ap, mutta vastaan silti. Sepä se, kun masennuksella ja sinun kuvailemasi kaltaisella tilanteella on se usein sellainen ero, että masennukselle on usein vaikea keksiä selkeitä syitä ja ihmismielelle sellainen tietämättömyys on vieläkin hankalampaa käsitellä kuin johonkin tiettyyn asiaan purettu suru ja ahdistus. Masentunut ihminen ei välttämättä keksi toivottomalle ololleen mitään kunnollista syytä ja tuntuu, ettei tilanteesta ole poispääsyä. On vain epätoivoa. Surua on helpompi käsitellä, jos sen syy on tiedossa ja taustalla on kuitenkin se "elämä jatkuu" -ajatus ja toivo ja lopulta tilanteen hyväksyminen. Masentunut ei välttämättä koe minkäänlaisia selvitymisajatuksia, jotka kuuluvat normaalisti ihmisen oman minäkuvan puolustuskeinoihin. Voit vaan kuvitella mitä se tekee psyykelle, jos ei pysty käsittelemään sitä ahdistusta ja lohduttomuutta.

Aloittaja rakas, minunkin silmiini vaikutat epävakaalta, tulee vanha poikaystävä mieleen. Hänestä on kai kuoriutumassa viisikymppisenä aika lämmin ja myötätuntoinen ihminen, vaikka vielä muutama vuosi sitten oli tuota dramatiikkaa, jonka vallassa sinä vielä olet syvästi. Mutta se dramaattisuus on ollut lievenemään päin jo kauan, ja jossain vaiheessa hän saattoi jättää alkoholin ja masennuslääkkeetkin. Meditointi kuulemma tekee hänelle hyvää. 

Suunnilleen jokainen mt-oireinen tekee kuolemaa häpeästä, kunnes oivaltaa olevansa lopultakin yksi tapaus monesta samankaltaisesta. Kun perehdyt asioihin lisää, alat oivaltaa, että kaikkeen on syynsä, ja kykenet ottamaan etäisyyttä niihin kiduttaviin huonoudentunteisiin ja saat myös etäisyyttä oireiluihin - ne eivät enää ole sitä syvintä ydinminää.

Se on myös hyvä ymmärtää heti alkuun, että vaikka olo välillä pahenee, kokonaissuunta voi silti olla paraneva. Vähitellen ne alhot mataloituvat ja kapenevat ja ilo lisääntyy. Saatat ehkä opettaa itsesi kokemaan kiitollisuutta siitä noususuuntaisuudesta ja näkemään seuraavan tyrskyn ylikin. Joten se pitkä matka ei välttämättä ole niin kamala kuin miltä se nyt väkisinkin näyttää.

[quote author="Vierailija" time="24.06.2014 klo 22:48"]

Moni täällä sanoo ettei masentuneena tunne "mitään"? Miten voitte olla esim parisuhteessa tai lastenne kanssa, eikö heidänkään kanssa tunne mitään?

[/quote] Tottumuksestahan sitä on edelleen heidän kanssaan. Toivoo, että jossain vaiheessa masennus helpottaa ja alkaa tuntemaan taas jotain. Tietysti yleensä masennus ei ihan 100% poista tunteita, vaan laimentaa niitä paljon. Mitä syvempi masennus sitä vähemmän tuntee mitään. Masentuneet tekevät itsemurhia, koska elämästä ei saa mitään ilman tunteita; kaikki asiat näyttävät vain velvollisuuksilta ja rasitteilta ilman palkintoa.

En halua, mutta kommentoin asiaa läheltä seuranneena. Miehelläni diagnosoitiin vaikea masennus viitisen vuotta sitten. Se puhkesi toisen vakavan sairauden jälkimaininkina. Täytyy sanoa, että sanonta "kärsimys jalostaa" ei todellakaan pidä paikkaansa, vaan keljut luonteenpiirteet voivat oikein ryöpsähtää esiin, kun mieli on totaalisesti alamaissa :/ Ja tämän saa sitten lähipiiri karvaasti kokea. Kuten myös sen, että masentunut voi syyttää masennuksestaan lähimpiään, vaikka nämä olisivat tehneet kaikkensa antaakseen piristäviä, uusia ajatuksia ja kivaa tekemistä.

Mieheni haukkui minut pystyyn niin monet kerrat, oli pisteliäs, ivallinen, ylimielinen... Niin monta kertaa ajattelin, että nyt se itketti mua viimeisen kerran... mutta silti jäin suhteeseemme velvollisuudentunnosta ja siitä ajatuksesta, että kun on naimisiin menty, niin nämä nyt ovat niitä vastoinkäymisiä, vaikkakin rajumpia kuin monilla muilla. Mutta sitten! Mieheni lääkitystä oli vaihdettu/säädetty ainakin viisi kertaa, ja lopulta viimeisenä oljenkortena muutaman kuukausi sitten tarjottiin sähköhoitoa. Eli aikamoisen radikaalia, nukutuksessa annettavaa aivotällihoitoa. Se auttoi!! Tuntuu kuin olisin saanut takaisin sen ihmisen, jonka kanssa aloin treffailla ja jonka kanssa sitten menin naimisiinkin :) Keskustelutaito ja -tahto ovat palanneet. Hänellä ei enää ole tarvetta syyllistää mua siitä, miten pahalta hänestä on tuntunut - hän ymmärtää, että se ei tosiaan ole mun vikani.

Tsemppiä paljon sulle Ap - en ehdi nyt lukea koko ketjua, mutta tuli mieleen, että onko sulle kokeiltu sitä sähköhoitoa? Se kuulemma toimii 70%:lle masentuneista. Haittapuolena on lähimuistin katkokset - mieheni ei muista läheskään kaikkia asioita parilta kuukaudelta ennen hoitojaksoa ja sen ajalta. Hoitsut suosittelivat jo edeltäkäsin, että esim. pankkikorttinumerot kannattaa kirjoittaa ylös, koska ne voivat unohtua hoidon seurauksena, mutta mieheni muistin häiriöt ovat kyllä olleet hieman laaja-alaisempia, kun taas nämä numerot ovat säilyneet mielessä.

En halua, koska tiedän että se vaihtelee, ihmisestä ja ajankohdasta toiseen.

Minulla on masennusdiagnoosi muiden mielenterveysongelmien lisäksi, ja olen eläkkeellä. Minä en koe itseäni masentuneeksi, mutta oireiden mukaan olen diagnoosin saanut. Kärsin mm. unettomuudesta, jaksamattomuudesta ja keskittymiskyvyn puutteesta. 

Minäkin joskus mietin että jaksanko elää pitkään, mutta se johtuu vain siitä etten nytkään kykene huolehtimaan itsestäni, edes päivittäin ruokkimaan, enkä tavallaan tiedä mitä järkeä elämässä on jos tulevaisuudessa jaksan vielä vähemmän.

Kyllä minulla on tunteita, enkä tunne itseäni mitenkään alakuloiseksi niin kauan kuin on rahaa ruokaan ja laskuihin. Olen ollut siinä tilanteessa ettei ole ollut, ja silloin olen miettinyt että teenkö pikaisen ratkaisun.

[quote author="Vierailija" time="24.06.2014 klo 22:05"]

--

No kuule, minun on aika vaikea tuntea sympatiaa sellaisia ihmisiä kohtaan, joilla ei oikeasti ole mitään surtavaa. Kun nyt vain "masentaa". Jokaista hitto soikoon masentaa joskus, mutta ei siihen tarvitse sortua ja jäädä siihen makaamaan. En ymmärrä, anteeksi vain. En ollut tuo edellinen kirjoittaja.

[/quote]

Milläs arvioit, kenellä on surtavaa ja kenellä ei? Ihmettelen, minkä takia joillakin ihmisillä on tarve arvottaa oma kärsimyksensä aina korkeimmalle sijalle. Pelkääkö siinä tulleensa kipuineen vähätellyksi, jos tunnustaa jonkun muunkin kärsimyksen? Vai että joutuisi olemaan korvana jonkun toisen huolille, kun ei jaksa omiakaan kantaa?
Miksi sinä haluat vähätellä muiden kokemia asioita omasi rinnalla? Mitä voitat sillä?

Ihan hiljan sain kuulla ihan näitä samoja sanoja: "Jokaista masentaa joskus". "Se pitää vain kestää". "Minulla sentäs...". Niitä on aika rankkaa kuunnella, kun pahimmillaan on maannut toista tuntia lattialla lamaantuneena kylpypyyhkeisillään eikä pysty tekemään arkisia askareitaan, ei ole saanut kunnolla nukuttua pitkiin aikoihin eikä kestä pienintäkään vastoinkäymistä. Ja samalla sekä toivoo että pelkää kuolemaa. 

Voisin jatkaa, mutten koe tarpeelliseksi. Minusta on typerää kilpailla sillä, kuka on kärsinyt eniten. 

8, suuri kiitos linkittämästäsi tekstistä. Itse olen epävakaa, enkä ole pitkään aikaan lukenut mitään aiheesta. Jotenkin helpotti oloa ja itseymmärrys kasvoi.

[quote author="Vierailija" time="24.06.2014 klo 22:31"]

Pitkän linkin laittanut Palstamamma taputtaa sinua ystävällisesti olkapäälle. En voi ketään diagnosoida, mutta jos tunnistit itsesi noin voimakkaasti, voisit mennä hakemaan apua ammattilaisilta, Voisit sanoa, että tunnistit itsesi niin täydellisesti eräästä asialinkistä, että voisiko tähän asiaan perehtyä.

Mikä parasta, niin hoitoa ja toipumista on luvassa. Paranet vielä :)

[/quote]

Olet ihana ihminen! :) Oikeasti. Onpa kiva kun joskus harvoin sinunlaisiinkin törmää :)

Lääkitys vasta alkoi, niin en oikein tiedä. Mutta mun on pakko sanoa kyllä, että kuvittelin ihan aidosti ja oikeasti olevani niin niin NIIN monen ajatuksen kassa yksin, että tää toi mulle Sinä Ihana Linkittäjä äärimmäisen paljon helpotusta! Kun hoenhan mä vaan, että olen vaan ihminen, mutta kun saa vertaistukea jonkun hyväksitodettujen merkitysten kautta ni aina parempi. Kiiitti! Paljon. :)

ap

[quote author="Vierailija" time="24.06.2014 klo 23:10"]

8, suuri kiitos linkittämästäsi tekstistä. Itse olen epävakaa, enkä ole pitkään aikaan lukenut mitään aiheesta. Jotenkin helpotti oloa ja itseymmärrys kasvoi.

[/quote]

Älä muuta sano. Tuntuu aivan ällistyttävältä lukea itsestään. Ihana tää joka tämän keksi, hyvää psykologista silmää. :)

Voimia SINÄ! :)

Ap

Minusta on aina jotenkin hassua tai kummastuttavaa paremminkin, kun joku kysyy miltä se tyhjyys tuntuu, tai miten parisuhde jne toimii masentuneena. Siis ihan semmoista vilpitöntä ihmetystä koen, koska minä en enää muista, että tämä ei olekaan ihmisen perusolotila. Ettei kaikista tunnu samalta.

Onpa ollut avartavaa, ihan oikeasti. Täältä näköjään löytyy ihaniakin naisia, minua enemmän tietäviä (tosiaan ikää plakkarissa se 23-v. :), tsemppaavia, fiksuja ja ajattelevia. Tuntuu oudolta, mikseivät kaikki halua samaa?

Kaikki olisi niin paljon helpompaa sillä tavalla.

Kiitos vielä!! Mielessäni kyllä mietin.

T: Tästä täysin tietämätön TÄYSIN epävakaa persoonalllisuushäiriöinen

PS. Eihän se ole sama kuin joku maanis-depressiivisyys?

Minulla masennus tuntuu siltä että minullaon matoja aivoissa, pääs sisällä kutiaa enkä coi raapia, en pääse niistä eroon, minua ahdistaa ja tuskin jaksan hengittää, haluan vain huutaa ja raivota ja mennä piiloon ja nukkua eikä liikkua ikinä enää, en halua syödä, en halua puhua, suihkussa jos jaksan käydä voin jäädä oyyhkeen kanssa lattialle märkänä nukkumaan koska ei jaksa liikkua.

Arvoton olo, miks muka masentaa kun ei ole asiat mitenkään hullusti, ulospäin yrittää näyttää normaalilta, yrittää hymtillä, ei saa näyttää muille mitä pään sisällä liikkuu.

Jatkuvia ajatuksia kuolemasta, kuka tarvitsee tällaista laiskaa raivoavaa sekopäätä. En halua kuolla, silti mietin päivittäin miten täältä lähtisin, miten se näyttäisi onnettomuudelta jotta muut eivät ikinä kuvittelisi että tekoni johtuisi heistä.

Vaikka tämä musta, sankka sumupaska tuskin koskaan poistuu elämästäni, on jotenkin lohdullisempi olo kun tietää, että tässäkin ketjussa on ollut mukana ihmisiä, jotka ovat kuvanneet sanoin täysin tuntemukseni. Minä en enää osaa pukea sanoiksi, mitä tämä on. Päämäärätöntä ja pimeää vaan. -53-