Lue keskustelun säännöt.
Helvetin kova ollu tää mun elämänkoulu...
22.06.2014 |
Synnyin ensinnäkin perheeseen jossa vanhemmat vaan riiteli. Olivat välinpitämättömiä mua kohtaan. Äidille puhkesi sairauksia stressin takia. Ukki ja mummo olivat taas älyttömän tiukkia ja kurittivat joskus mua väkivalloinkin. Mut aina pakotettiin pitkän aikaa menemään sinne. Mulla ei ollut sisaruksia, ei serkkuja, ei läheisiä välejä oikeen kehenkään sukulaisiin ja suku oli muutenkin aika pieni ja monilla kans jotain omia ongelmia: alkoholismia, mt-ongelmia. Mun yksi kummeistakin kuoli kun olin 6-vuotias, alkoholismiin, lääkkeiden sekakäyttöön, kukaan ei myöskään koskaan tiedä oliks se itsemurha koska hän oli hyvin yksinäinen. Olin semmonen vähän nolo, outo, nössö, herkkä äidin ja isän pikku prinsessa. Sit mua kiusattiin koulussa 5-9luokilla, mikä hajotti mut totaallisesti. En usko et mä ikinä tuun olee "täysin" ehjä... Ehkä ehjä jollain uudella tavalla, mutta jäljet ovat jääneet. Monesti olen miettinyt minkälainen mä olisin jos olisin syntynyt ehjään ja onnelliseen perheeseen. Ainut hyvä puoli tässä on että mä en oo enää se nolo, outo, nössö ja niin herkkä äidin ja isän pikku prinsessa. Mutta vaatiko se todella näin kovan elämänkoulun mun kohdalla kasvaa "cooliksi" ja sosiaalisesti taidokkaaksi ja ovelaksi? Onko jotkut jo ihan syntyessään sitä?
Kommentit (56)
Surullista, ettet saanut nähdä vanhempien välistä rakkautta, mutta muuten täytyy sanoa, että elämä on vasta aluillaan. Vielä ehtii tapahtua todellisia haasteitakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 13:18"]Ikävä sanoa, mutta tässä maassa tuo on aika normaalia... Ne ikävät kokemukset on sitten jo ihan jotain muuta.
[/quote]
Niin mitkä ikävät kokemukset? Eikö nuo olleet sitten tarpeeksi ikäviä? Tuun koko loppuelämän varmaan elämään aina tietynlaisen ahdistuksen kanssa ja joskus mua ahdistaa ihan normaalit ja hölmötkin asiat... Aina täytyy nykyään ajatella sitä mitä oikeasti tahtoo, mikä tuntuu hyvältä ja välittää itsestään, ettei enää ajautuisi sille tielle mikä joskus tuhosi sut. Kun mä menin jo ala-asteen ekalle luokalle sain kokea olevani aina jotenkin ei haluttu, vähän nolo ja outo, sit kun mulle rupes pukkaamaan murrosikä päälle mulla oli todella kova halu tavotella suosiota. Mutta ei mulla ollut todellisia prioriteettejä siihen ja olin liian epäkypsä, niin se homma meni todella plörinäksi ja noloksi. Mistä kiusaaminen sitten vähitellen alkoi. En osannut tai tahtonut, en minä tiedä... Muissakaan asioissa toimia aina niin kun olisi pitänyt, en jaksanut jostain syystä aina välittää, ajattelin että ei mulle tästä nyt kuitenkaan mitään pahaa seuraa jos mä pikkusen mokaan. Mut sit kun mokailin ja "väärissä" piireissä niin se vaan lisäsi sitä kiusaamista.
Mä olin aina se naiivi, kiltti, pikku tyttö, joka luuli tietävänsä kaikesta kaiken ja että olisi ollut kypsä ja valmis kaikesta kaikkeen mutta ei ollutkaan. Ja tykkäsi pahoista pojista, mutta pahat pojat vaan nauroivat hänelle kun hän oli niin "nolo"...
Se, että "elää aina tietynlaisen ahdistuksen kanssa" ja että välillä ahdistavat "hölmötkin asiat" on täysin normaalia. Sinulla saattaa olla epärealistinen käsitys muiden ihmisten seesteisyydestä. Ahdistuminen, stressaantuminen, nolostuminen ja muut ikävät tunteet ovat hyvin tavallisia. Sillä lailla meidän mielemme vain toimii.
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 13:19"]Surullista, ettet saanut nähdä vanhempien välistä rakkautta, mutta muuten täytyy sanoa, että elämä on vasta aluillaan. Vielä ehtii tapahtua todellisia haasteitakin.
[/quote]
No mitä ne todelliset haasteet sitten ovat? Mietin vain miten paljon minusta olisi voinut tulla erillainen jos olisin syntynyt normaaliin, tavalliseen, rakastavaiseen perheeseen jossa äiti ja isä selvästi rakastavat toisiaan ja näyttävät sen kanssa ulospäin pussailemalla ja muilla kosketuksilla, sanoilla ja puheilla? Enkä puhu noissa kosketuksissa nyt seksistä, vaan esim. Että laittaa käden toisen olkapäälle kun puhuu tälle, laittaa käden toisen käden päälle, halaa... Ja että käyttäisivät edes vihkisormuksia kerta naimisissa ovat ja nukkuisivat samassa sängyssä! Ja et mul ois ollu sisaruksia joiden kans kasvaa, isä joskus sanoi et mä olisin aika erillainen jos mulla ois ollu siskoja ja veljiä...? Voiko se pitää paikkaansa? Isällä oli 3 sisarusta. Ja mä olisin halunnut et myös mua ois hellitty ja pussailtu pienenä. Isompana vaikka halattu. Emmä tiedä pelkäänkö mä ja tunnenko muilta ihmisiltä ja vastakkaiselta sukupuolelta tulevan fyysisen kontaktin tämän takia kiusallisena... Toisaalta mä haluun sitä, mut toisaalta koen et mä oon vitun nolo, ruma, heikko itsetuntoinen.
Oot vielä vissiin kovin nuori. Paljon hyvääkin voi ehtiä tapahtumaan. Monella meistä on jos jonkinlaisia huonoja kokemuksia - sun omiasi vähättelemättä - ja yleensä niistä mennään yli jollain tavalla. Ja aina on joku, jolla on ollut vielä vaikeampaa.
Tulee vielä hetki kun huomaat, että "sosiaalinen taidokkuus ja oveluus" on jotain, mistä kasvaa yli, kun tulee todella aikuiseksi. Useimmiten näin käy niilläkin, jotka ovat jonkinlaisen suojakuoren kasvattaneet. Se on nuoruuden epävarmuutta. Kuka hyvänsä voi ottaa manipuloivan asenteen, yleensä se ei pitkällä viiveellä johda hyvään lopputulokseen. Tsemppiä sulle kasvu-urakkaasi, kymmenen vuoden päästä moni asia on toisin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 13:37"]Se, että "elää aina tietynlaisen ahdistuksen kanssa" ja että välillä ahdistavat "hölmötkin asiat" on täysin normaalia. Sinulla saattaa olla epärealistinen käsitys muiden ihmisten seesteisyydestä. Ahdistuminen, stressaantuminen, nolostuminen ja muut ikävät tunteet ovat hyvin tavallisia. Sillä lailla meidän mielemme vain toimii.
[/quote]
Seesteisyys? Mut mä kun saatan ahdistuu kato ihan ihme asioista... Esim. Toisten ihmisten kirjotusasusta ja se ei musta oo normaalia. Se ahdistus rajottaa välillä aika paljon normaaliakin elämää.
Ja ennen mä olin sellanen raukka joka ressas lähes ihan kaikkea. Musta puuttui sellanen kovuus sisältä!. Minkä oon nyt vaan saanu kärsimällä... Mut ne kärsimyksetkin hajotti mut niin perkeleesti, et enää ei tiedä kumpi ois ollu parempi vaihtoehto: elää naiivina, vähän tyhmänä ja nolona. Vai elää hajonneena ja ahdistushäiriön saaneena, mut että on kuitenkin kovuutta jo sisällä, osaa olla ovela, juonikas, peloton, sosiaalisesti taidokas ja pahat pojatkin tykkää. Sanoppa se.
Miksi noita taitoja ei saanut heti syntyessään? Ja saako edes jotkut?
Älä KOSKAAN aliarvioi omaa kykyäsi selviytyä ja kukoistaa vaikeistakin kokemuksista huolimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 13:43"]Oot vielä vissiin kovin nuori. Paljon hyvääkin voi ehtiä tapahtumaan. Monella meistä on jos jonkinlaisia huonoja kokemuksia - sun omiasi vähättelemättä - ja yleensä niistä mennään yli jollain tavalla. Ja aina on joku, jolla on ollut vielä vaikeampaa.
Tulee vielä hetki kun huomaat, että "sosiaalinen taidokkuus ja oveluus" on jotain, mistä kasvaa yli, kun tulee todella aikuiseksi. Useimmiten näin käy niilläkin, jotka ovat jonkinlaisen suojakuoren kasvattaneet. Se on nuoruuden epävarmuutta. Kuka hyvänsä voi ottaa manipuloivan asenteen, yleensä se ei pitkällä viiveellä johda hyvään lopputulokseen. Tsemppiä sulle kasvu-urakkaasi, kymmenen vuoden päästä moni asia on toisin :)
[/quote]
Musta sosiaaliset taidot ja oveluus on hyviä puolia aina,mitkä tuun pitämään itessäni. Niitä tarvii vielä 40-vuotiaanakin. Usko tai älä. Mut tää ei tarkota sitä että olen toisia kohtaan ilkeä, vaan et osaan pelata korttini tietyissä tilanteissa oikein! Olematta mikään helvetin nolo.
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 13:52"]Älä KOSKAAN aliarvioi omaa kykyäsi selviytyä ja kukoistaa vaikeistakin kokemuksista huolimatta.
[/quote]
Sori mutta näin on tullut tehtyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 13:51"]
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 13:37"]Se, että "elää aina tietynlaisen ahdistuksen kanssa" ja että välillä ahdistavat "hölmötkin asiat" on täysin normaalia. Sinulla saattaa olla epärealistinen käsitys muiden ihmisten seesteisyydestä. Ahdistuminen, stressaantuminen, nolostuminen ja muut ikävät tunteet ovat hyvin tavallisia. Sillä lailla meidän mielemme vain toimii.
[/quote]
Seesteisyys? Mut mä kun saatan ahdistuu kato ihan ihme asioista... Esim. Toisten ihmisten kirjotusasusta ja se ei musta oo normaalia. Se ahdistus rajottaa välillä aika paljon normaaliakin elämää.
Ja ennen mä olin sellanen raukka joka ressas lähes ihan kaikkea. Musta puuttui sellanen kovuus sisältä!. Minkä oon nyt vaan saanu kärsimällä... Mut ne kärsimyksetkin hajotti mut niin perkeleesti, et enää ei tiedä kumpi ois ollu parempi vaihtoehto: elää naiivina, vähän tyhmänä ja nolona. Vai elää hajonneena ja ahdistushäiriön saaneena, mut että on kuitenkin kovuutta jo sisällä, osaa olla ovela, juonikas, peloton, sosiaalisesti taidokas ja pahat pojatkin tykkää. Sanoppa se.
Miksi noita taitoja ei saanut heti syntyessään? Ja saako edes jotkut?
[/quote]
No mä vastaan. Ihmisen on paras elää naiivina ja vähän nolona. Vähän tyhmäkin saa olla, jos siltä tuntuu. Tärkeintä on, että on toisille hyvä ja rehellinen, vaan sillä tavoin saa sitä samaa takaisin. Joskus tulee turpaan, se kuuluu elämään, mutta ei mitään, eteenpäin vaan samalla lempeällä asenteella. Jokainen saa vasten naamaansa kerran jos toisenkin elämässään.
Todellisuudessa me vanhemmat ihmiset nähdään ihan hyvin sut siellä takaa, vaikka miten olisit peloton, uskalias ja kova. Ihan hyvin nähdään, meistä moni on käyttänyt samaa kaavaa nuorena, kun elämä on vähän kolhinut. Ja noi pahat pojat, ne on sun protestisi elämälle, mutta valitettavasti se enimmäkseen tuottaa vain lisää kolhuja.
Ja se kuka sai nuo ihailemasi ominaisuudet syntyessään, ei ole mikään kadehdittava. Ei sellaista ihmistä kukaan oikeasti halua lähelleen. Sellainen ihminen on yleensä kertakäyttökamaa, koska sellainen kuluttaa enemmän kuin antaa. Ja ihminen, jolta ei mitään saa, on raskas ystävä tai rakastettu. Että anna vaan kaikki mitä sulla on tunteissa annettavaa, ennemmin tai myöhemmin saat sen takaisin korkojen kera. Ei kannata pelätä.
Mä olen varmaan jeesusteleva mummo, mutta oispa ollut hyvä, jos joku olisi mulle nämä asiat kertonut ääneen kun angstasin samojen kysymysten äärellä!
7
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 14:00"][quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 13:51"]
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 13:37"]Se, että "elää aina tietynlaisen ahdistuksen kanssa" ja että välillä ahdistavat "hölmötkin asiat" on täysin normaalia. Sinulla saattaa olla epärealistinen käsitys muiden ihmisten seesteisyydestä. Ahdistuminen, stressaantuminen, nolostuminen ja muut ikävät tunteet ovat hyvin tavallisia. Sillä lailla meidän mielemme vain toimii.
[/quote]
Seesteisyys? Mut mä kun saatan ahdistuu kato ihan ihme asioista... Esim. Toisten ihmisten kirjotusasusta ja se ei musta oo normaalia. Se ahdistus rajottaa välillä aika paljon normaaliakin elämää.
Ja ennen mä olin sellanen raukka joka ressas lähes ihan kaikkea. Musta puuttui sellanen kovuus sisältä!. Minkä oon nyt vaan saanu kärsimällä... Mut ne kärsimyksetkin hajotti mut niin perkeleesti, et enää ei tiedä kumpi ois ollu parempi vaihtoehto: elää naiivina, vähän tyhmänä ja nolona. Vai elää hajonneena ja ahdistushäiriön saaneena, mut että on kuitenkin kovuutta jo sisällä, osaa olla ovela, juonikas, peloton, sosiaalisesti taidokas ja pahat pojatkin tykkää. Sanoppa se.
Miksi noita taitoja ei saanut heti syntyessään? Ja saako edes jotkut?
[/quote]
No mä vastaan. Ihmisen on paras elää naiivina ja vähän nolona. Vähän tyhmäkin saa olla, jos siltä tuntuu. Tärkeintä on, että on toisille hyvä ja rehellinen, vaan sillä tavoin saa sitä samaa takaisin. Joskus tulee turpaan, se kuuluu elämään, mutta ei mitään, eteenpäin vaan samalla lempeällä asenteella. Jokainen saa vasten naamaansa kerran jos toisenkin elämässään.
Todellisuudessa me vanhemmat ihmiset nähdään ihan hyvin sut siellä takaa, vaikka miten olisit peloton, uskalias ja kova. Ihan hyvin nähdään, meistä moni on käyttänyt samaa kaavaa nuorena, kun elämä on vähän kolhinut. Ja noi pahat pojat, ne on sun protestisi elämälle, mutta valitettavasti se enimmäkseen tuottaa vain lisää kolhuja.
Ja se kuka sai nuo ihailemasi ominaisuudet syntyessään, ei ole mikään kadehdittava. Ei sellaista ihmistä kukaan oikeasti halua lähelleen. Sellainen ihminen on yleensä kertakäyttökamaa, koska sellainen kuluttaa enemmän kuin antaa. Ja ihminen, jolta ei mitään saa, on raskas ystävä tai rakastettu. Että anna vaan kaikki mitä sulla on tunteissa annettavaa, ennemmin tai myöhemmin saat sen takaisin korkojen kera. Ei kannata pelätä.
Mä olen varmaan jeesusteleva mummo, mutta oispa ollut hyvä, jos joku olisi mulle nämä asiat kertonut ääneen kun angstasin samojen kysymysten äärellä!
7
[/quote]
Mä olen koittanut olla myös ihmisille hyvä ja kiltti. Silti olen saanut niskaani vaan paljon paskaa.
Ja sillon kun tosiaan olin ns. Hyväntahtoinen hölmö, vaikka on mussa ollut se kierokin puoli, niin silti sain paskaa niskaani... Jos en ulkopuolelta, niin jo hei kotoa lähtien!
Joten mikä siinä on?
Joskus olen jopa miettinyt, rankaiseeko jumala minua jostain?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tätäkö se tarkoittaa se "elämän kova koulu"? Riiteleviä vanhempia, koulukiusaamista ja ikäviä muistoja ikävuosilta 3-15? Tiedän, kaikki on subjektiivista, mutta...okei...
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 14:08"]tätäkö se tarkoittaa se "elämän kova koulu"? Riiteleviä vanhempia, koulukiusaamista ja ikäviä muistoja ikävuosilta 3-15? Tiedän, kaikki on subjektiivista, mutta...okei...
[/quote]
Mitä se sit sun mielestä tarkottaa? Ja subjektiivista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 14:06"]
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 14:00"][quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 13:51"]
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 13:37"]Se, että "elää aina tietynlaisen ahdistuksen kanssa" ja että välillä ahdistavat "hölmötkin asiat" on täysin normaalia. Sinulla saattaa olla epärealistinen käsitys muiden ihmisten seesteisyydestä. Ahdistuminen, stressaantuminen, nolostuminen ja muut ikävät tunteet ovat hyvin tavallisia. Sillä lailla meidän mielemme vain toimii.
[/quote]
Seesteisyys? Mut mä kun saatan ahdistuu kato ihan ihme asioista... Esim. Toisten ihmisten kirjotusasusta ja se ei musta oo normaalia. Se ahdistus rajottaa välillä aika paljon normaaliakin elämää.
Ja ennen mä olin sellanen raukka joka ressas lähes ihan kaikkea. Musta puuttui sellanen kovuus sisältä!. Minkä oon nyt vaan saanu kärsimällä... Mut ne kärsimyksetkin hajotti mut niin perkeleesti, et enää ei tiedä kumpi ois ollu parempi vaihtoehto: elää naiivina, vähän tyhmänä ja nolona. Vai elää hajonneena ja ahdistushäiriön saaneena, mut että on kuitenkin kovuutta jo sisällä, osaa olla ovela, juonikas, peloton, sosiaalisesti taidokas ja pahat pojatkin tykkää. Sanoppa se.
Miksi noita taitoja ei saanut heti syntyessään? Ja saako edes jotkut?
[/quote]
No mä vastaan. Ihmisen on paras elää naiivina ja vähän nolona. Vähän tyhmäkin saa olla, jos siltä tuntuu. Tärkeintä on, että on toisille hyvä ja rehellinen, vaan sillä tavoin saa sitä samaa takaisin. Joskus tulee turpaan, se kuuluu elämään, mutta ei mitään, eteenpäin vaan samalla lempeällä asenteella. Jokainen saa vasten naamaansa kerran jos toisenkin elämässään.
Todellisuudessa me vanhemmat ihmiset nähdään ihan hyvin sut siellä takaa, vaikka miten olisit peloton, uskalias ja kova. Ihan hyvin nähdään, meistä moni on käyttänyt samaa kaavaa nuorena, kun elämä on vähän kolhinut. Ja noi pahat pojat, ne on sun protestisi elämälle, mutta valitettavasti se enimmäkseen tuottaa vain lisää kolhuja.
Ja se kuka sai nuo ihailemasi ominaisuudet syntyessään, ei ole mikään kadehdittava. Ei sellaista ihmistä kukaan oikeasti halua lähelleen. Sellainen ihminen on yleensä kertakäyttökamaa, koska sellainen kuluttaa enemmän kuin antaa. Ja ihminen, jolta ei mitään saa, on raskas ystävä tai rakastettu. Että anna vaan kaikki mitä sulla on tunteissa annettavaa, ennemmin tai myöhemmin saat sen takaisin korkojen kera. Ei kannata pelätä.
Mä olen varmaan jeesusteleva mummo, mutta oispa ollut hyvä, jos joku olisi mulle nämä asiat kertonut ääneen kun angstasin samojen kysymysten äärellä!
7
[/quote]
Mä olen koittanut olla myös ihmisille hyvä ja kiltti. Silti olen saanut niskaani vaan paljon paskaa.
Ja sillon kun tosiaan olin ns. Hyväntahtoinen hölmö, vaikka on mussa ollut se kierokin puoli, niin silti sain paskaa niskaani... Jos en ulkopuolelta, niin jo hei kotoa lähtien!
Joten mikä siinä on?
Joskus olen jopa miettinyt, rankaiseeko jumala minua jostain?
[/quote]
Elämää suurempia kysymyksiä. Miksi hyville ja tavallisille tapahtuu pahaa? Ei ainakaan omasta syystä, tuskin edes jumalan syystä. Syyllistä ei joko löydy, tai sitten se johtuu sellaisista ihmisistä, jollainen itse haluaisit olla.
Jokainen, ihan joka ikinen meistä saa paskaa niskaan, kun ei elämä ole pelkästään kivaa. Mä olen itse saanut aivan älyttömästi paskaa niskaan, ja nykyisin olen työssä, missä jatkuvasti näen, miten kamalasti pahaa sattuu ihmisille, jotka ihan varmasti eivät ole siihen syyllisiä. Siltikin se on aika inhimillistä, että syitä etsii itsestään ja omista valinnoistaan. Jotkut asiat vaan menevät, kuten menevät, eikä kaikkea voi hallita edes asennettaan muuttamalla. Kapinoida voi ja saa elämää vastaan, mutta lopulta on taivuttava.
Uskopa vaan, kieroilemalla ja olemassa ns. kova ja ovela se, joka kärsii niin olet sinä. Etenkin koska sulla on vielä heikko itsetunto ja tarve miellyttää, helposti teet sen kovan suojakuoresi voimin monta sellaista asiaa, mikä ei tunnu hyvältä. Mutta vaikka mokailisit, niin selviät silti. Ota vaan suunta kohti eteenpäin ja mieti ihan rehellisesti, mitä tulevaisuudelta haluat. Saat halutakin mitä vaan mikä tuntuu jopa siltä, ettet ansaitsisi (sekin on normaalia). Ja ahdistuakin saa ajatuksistaan, tunteistaan, mokailuistaan, noloudestaan, haaveistaan ja vaikka toisten kirjoitusasusta, kun vaan ei takerru yksittäisiin asioihin liiaksi. Ei pienille sanoille tai teoille pidä antaa suurta valtaa, elämässä on kyse isoista kokonaisuuksista. Kyllä elämä kantaa.
Kirjoitat tarinasi alussa, että vanhempasi suhtautuivat sinuun välipitämättömästi. Myöhemmin olit kuitenkin isä ja äidin prinsessa. Jotenkin en osaa yhdistää noita ajatuksia. Sorry vaan. Terv. samantapaisen koulun läpi käynyt
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 13:31"]
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 13:18"]Ikävä sanoa, mutta tässä maassa tuo on aika normaalia... Ne ikävät kokemukset on sitten jo ihan jotain muuta.
[/quote]
Niin mitkä ikävät kokemukset? Eikö nuo olleet sitten tarpeeksi ikäviä? Tuun koko loppuelämän varmaan elämään aina tietynlaisen ahdistuksen kanssa ja joskus mua ahdistaa ihan normaalit ja hölmötkin asiat... Aina täytyy nykyään ajatella sitä mitä oikeasti tahtoo, mikä tuntuu hyvältä ja välittää itsestään, ettei enää ajautuisi sille tielle mikä joskus tuhosi sut. Kun mä menin jo ala-asteen ekalle luokalle sain kokea olevani aina jotenkin ei haluttu, vähän nolo ja outo, sit kun mulle rupes pukkaamaan murrosikä päälle mulla oli todella kova halu tavotella suosiota. Mutta ei mulla ollut todellisia prioriteettejä siihen ja olin liian epäkypsä, niin se homma meni todella plörinäksi ja noloksi. Mistä kiusaaminen sitten vähitellen alkoi. En osannut tai tahtonut, en minä tiedä... Muissakaan asioissa toimia aina niin kun olisi pitänyt, en jaksanut jostain syystä aina välittää, ajattelin että ei mulle tästä nyt kuitenkaan mitään pahaa seuraa jos mä pikkusen mokaan. Mut sit kun mokailin ja "väärissä" piireissä niin se vaan lisäsi sitä kiusaamista.
Mä olin aina se naiivi, kiltti, pikku tyttö, joka luuli tietävänsä kaikesta kaiken ja että olisi ollut kypsä ja valmis kaikesta kaikkeen mutta ei ollutkaan. Ja tykkäsi pahoista pojista, mutta pahat pojat vaan nauroivat hänelle kun hän oli niin "nolo"...
[/quote]
Tottakai nuo on "tarpeeksi" ikäviä, ja ikävämpiä kuin kenellekään toivoisi. Siltikin, jos sun isoimmat ongelmat ovat ne, etteivät vanhempasi näkyvästi rakastaneet toisiaan, ja olit koulussa ulkopuolinen, olet yksi niistä onnekkaista... Onko sulla hajuakaan missä oloissa täällä lapsia kasvaa?
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 14:19"][quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 14:06"]
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 14:00"][quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 13:51"]
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 13:37"]Se, että "elää aina tietynlaisen ahdistuksen kanssa" ja että välillä ahdistavat "hölmötkin asiat" on täysin normaalia. Sinulla saattaa olla epärealistinen käsitys muiden ihmisten seesteisyydestä. Ahdistuminen, stressaantuminen, nolostuminen ja muut ikävät tunteet ovat hyvin tavallisia. Sillä lailla meidän mielemme vain toimii.
[/quote]
Seesteisyys? Mut mä kun saatan ahdistuu kato ihan ihme asioista... Esim. Toisten ihmisten kirjotusasusta ja se ei musta oo normaalia. Se ahdistus rajottaa välillä aika paljon normaaliakin elämää.
Ja ennen mä olin sellanen raukka joka ressas lähes ihan kaikkea. Musta puuttui sellanen kovuus sisältä!. Minkä oon nyt vaan saanu kärsimällä... Mut ne kärsimyksetkin hajotti mut niin perkeleesti, et enää ei tiedä kumpi ois ollu parempi vaihtoehto: elää naiivina, vähän tyhmänä ja nolona. Vai elää hajonneena ja ahdistushäiriön saaneena, mut että on kuitenkin kovuutta jo sisällä, osaa olla ovela, juonikas, peloton, sosiaalisesti taidokas ja pahat pojatkin tykkää. Sanoppa se.
Miksi noita taitoja ei saanut heti syntyessään? Ja saako edes jotkut?
[/quote]
No mä vastaan. Ihmisen on paras elää naiivina ja vähän nolona. Vähän tyhmäkin saa olla, jos siltä tuntuu. Tärkeintä on, että on toisille hyvä ja rehellinen, vaan sillä tavoin saa sitä samaa takaisin. Joskus tulee turpaan, se kuuluu elämään, mutta ei mitään, eteenpäin vaan samalla lempeällä asenteella. Jokainen saa vasten naamaansa kerran jos toisenkin elämässään.
Todellisuudessa me vanhemmat ihmiset nähdään ihan hyvin sut siellä takaa, vaikka miten olisit peloton, uskalias ja kova. Ihan hyvin nähdään, meistä moni on käyttänyt samaa kaavaa nuorena, kun elämä on vähän kolhinut. Ja noi pahat pojat, ne on sun protestisi elämälle, mutta valitettavasti se enimmäkseen tuottaa vain lisää kolhuja.
Ja se kuka sai nuo ihailemasi ominaisuudet syntyessään, ei ole mikään kadehdittava. Ei sellaista ihmistä kukaan oikeasti halua lähelleen. Sellainen ihminen on yleensä kertakäyttökamaa, koska sellainen kuluttaa enemmän kuin antaa. Ja ihminen, jolta ei mitään saa, on raskas ystävä tai rakastettu. Että anna vaan kaikki mitä sulla on tunteissa annettavaa, ennemmin tai myöhemmin saat sen takaisin korkojen kera. Ei kannata pelätä.
Mä olen varmaan jeesusteleva mummo, mutta oispa ollut hyvä, jos joku olisi mulle nämä asiat kertonut ääneen kun angstasin samojen kysymysten äärellä!
7
[/quote]
Mä olen koittanut olla myös ihmisille hyvä ja kiltti. Silti olen saanut niskaani vaan paljon paskaa.
Ja sillon kun tosiaan olin ns. Hyväntahtoinen hölmö, vaikka on mussa ollut se kierokin puoli, niin silti sain paskaa niskaani... Jos en ulkopuolelta, niin jo hei kotoa lähtien!
Joten mikä siinä on?
Joskus olen jopa miettinyt, rankaiseeko jumala minua jostain?
[/quote]
Elämää suurempia kysymyksiä. Miksi hyville ja tavallisille tapahtuu pahaa? Ei ainakaan omasta syystä, tuskin edes jumalan syystä. Syyllistä ei joko löydy, tai sitten se johtuu sellaisista ihmisistä, jollainen itse haluaisit olla.
Jokainen, ihan joka ikinen meistä saa paskaa niskaan, kun ei elämä ole pelkästään kivaa. Mä olen itse saanut aivan älyttömästi paskaa niskaan, ja nykyisin olen työssä, missä jatkuvasti näen, miten kamalasti pahaa sattuu ihmisille, jotka ihan varmasti eivät ole siihen syyllisiä. Siltikin se on aika inhimillistä, että syitä etsii itsestään ja omista valinnoistaan. Jotkut asiat vaan menevät, kuten menevät, eikä kaikkea voi hallita edes asennettaan muuttamalla. Kapinoida voi ja saa elämää vastaan, mutta lopulta on taivuttava.
Uskopa vaan, kieroilemalla ja olemassa ns. kova ja ovela se, joka kärsii niin olet sinä. Etenkin koska sulla on vielä heikko itsetunto ja tarve miellyttää, helposti teet sen kovan suojakuoresi voimin monta sellaista asiaa, mikä ei tunnu hyvältä. Mutta vaikka mokailisit, niin selviät silti. Ota vaan suunta kohti eteenpäin ja mieti ihan rehellisesti, mitä tulevaisuudelta haluat. Saat halutakin mitä vaan mikä tuntuu jopa siltä, ettet ansaitsisi (sekin on normaalia). Ja ahdistuakin saa ajatuksistaan, tunteistaan, mokailuistaan, noloudestaan, haaveistaan ja vaikka toisten kirjoitusasusta, kun vaan ei takerru yksittäisiin asioihin liiaksi. Ei pienille sanoille tai teoille pidä antaa suurta valtaa, elämässä on kyse isoista kokonaisuuksista. Kyllä elämä kantaa.
[/quote]
Siis minä kärsin nyt siitäkin, millainen musta on tullut? Mä olen aina halunnut olla tätä mitä nyt olen. Mietin vaan, miksi siihen piti käydä näin kova elämänkoulu? Ja jos jotkut asiat ois menny toisin kuten tuolla puhuin, niin miten paljon erillainen ja miten voisin olla realistisesti sinun mielestäsi vai olisinko edelleen luultavasti samanlainen mitä nyt?
Ikävä sanoa, mutta tässä maassa tuo on aika normaalia... Ne ikävät kokemukset on sitten jo ihan jotain muuta.