Lue keskustelun säännöt.
Kirja, joka ravisutti sisintäsi niin, että se jäi mieleesi pitkäksi aikaa? Joko hyvässä tai pahassa..
Paulo Coelho - Alkemisti sai alkuun henkisen heräämisen.
Kommentit (1325)
Saara Turusen Sivuhenkilö ja Rakkaudenhirviö. Se tekstin sujuvuus, on "teknisesti" kevyttä, mutta täynnä syvyyttä. On kuin omasta elämästä kirjoitettu osat siinä joten se tuntui tosi lohdulliselta, joku ymmärtäisi minua. Luulen, että pitäisin vaikka olisikim ihan erilainen elämä. Se teksti on hermolepoaja samalla hyvin kiinnostavaa. Sitä uusinta en ole vielä lukenut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mia kankimäeltä kaikki.
Luin hänen kirjojaan kun elämässä oli pelottavaa, vaikeaa esim raskaus, joka piti ottaa melkein kokonaan vuodelepona keskenmenovaaran vuoksi. Tarkka teksti vei ajatukset pois omista huolista, opin paljon ja viihdyin tarinan parissa. Toisen kirjan luin kun vaikea ero päällä ja toivottomia asioita tapahtui. Pysyin järjissäni kirjojen rauhallisuuden ja jatkuvuuden ja kirjailijan tarkan työn ja miellyttävän "äänen" vuoksi.
Pin Yathay: Stay alive, my son.
Olin itse teini punakhmeerien vallatessa Pnom Penhin eikä ne tapahtumat juuri kiinnostaneet, pojat ja meikit ja discot olivat päällimäisenä mielessä.
Nyt aikuisena kirjan luettuani se kosketti todella syvältä.
Marjo Niemen Kuuleminen. Uskomattoman hyvä. Olisi pitänyt voittaa se Finlandia.
Sitten myös aivan liian vähälle huomiolle jäänyt Elias Koskimiehen Ihmepoika. Nerokas. Upea. Samaan aikaan sai nauraa ja itkeä ääneen.
Vierailija kirjoitti:
Itse kirjan nimeä en nyt äkkiseltään onnistunut löytämään ja kyse on paremminkin dokumentista kuin romaanista. Kirjassa kerrotut kuukausien mittaiset tapahtumat alkaen marraskuussa 1820 toimivat pontimena myöhemmin Herman Nelvillen maailmakuululle Moby Dick -romaanille.
- Kirja kuvaa onnettomuutta edeltänein valokuvin täydennettynä valashyökkäyksessä kuusimetrisissä valasveneissä Tyynelle valtamerelle pelastautuneiden valaanpyytäjien henkiinjäämistaistelua laivan upottua. Paristakymmenestä veneisiin pelastautuneesta loppuviimein selviytyy ainoastaan kahdeksan miestä, osin kannibalismin seurauksena.
- Kotisatamassaan ja -saarellaan Nantucketissa vallalla ollut prgmaattinen uskontosuunta painotti merimiesten ja valaanpyytäjien henkiinjäämisen tärkeyttä ja jopa muiden kustannuksella. Kirjan kuvaukset toimista, joilla arvottiin seuraava päivällinen ja miten hengissä olevat kykenivät syömäään entisiä pyyntitovereitaan olivat kuin "Kärpästen Herra" potenssiin kolme kaikkinensa. Tieto siitä, ettei kyseessä ollut mielikuvitustarina teki kirjasta todella riipaisevan. Samoin itse mereltä pelastuneiden tulevaisuuskaan ei ollut noiden kokemusten jälkeen siloinen, unohtamatta pienen yhteisön tietoisuutta millä keinoin henkiriepu oli saatu pelastettua.
Kirja sukeltaa syviin vesiin ihmismielen pohjimmille perukoille saakka, sinne vihoviimeiseen henkiinjäämisvaistoon saakka. Totisesti jäi mieleen.
-
Niinkin mielikuvituksekas nimi kuin Kamppailu merta vastaan.
Harva kirja on ahdistanut noin paljoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mia kankimäeltä kaikki.
Luin hänen kirjojaan kun elämässä oli pelottavaa, vaikeaa esim raskaus, joka piti ottaa melkein kokonaan vuodelepona keskenmenovaaran vuoksi. Tarkka teksti vei ajatukset pois omista huolista, opin paljon ja viihdyin tarinan parissa. Toisen kirjan luin kun vaikea ero päällä ja toivottomia asioita tapahtui. Pysyin järjissäni kirjojen rauhallisuuden ja jatkuvuuden ja kirjailijan tarkan työn ja miellyttävän "äänen" vuoksi.
Minua itkettäisi, jos olisin tuo kirjailija ja näkisin tämän palautteen. Kun itkettää nytkin. Kirjat ovat hyviä kriiseissä, ne kantavat ja niistä saa voimaa.
Vierailija kirjoitti:
Amerikan Psyko. Kirja on pikimustalla huumorilla tehty satiiri 1980-luvun rikkaiden juppielämästä, kertoo ihmisistä joilla ei ole minkäänlaisia elämänarvoja, vaan elämän sisältö haetaan pelkästä hedonistisesta kuluttamisesta. Tuloksena he ovat täysin onttoja, tunteettomia olioita jotka pitävät psyykensä kasassa pillereillä ja päihteillä. Elämän keskipiste on pukeutua uusimpiin muotivaatteisiin ja päästä suosituimpiin uutuusravintoloihin, joihin edes miljonäärit eivät pääse ilman suhteita. Parin viikon päästä uutuusravintola on taas joku muu.
Mietin kirjaa lukiessa 1990-luvulla että mitähän noista ihmisistä tulee, ja sitten saimme Trumpin. Kirjassa Trump on kaikkein korkein olio, New Yorkin seurapiirien kirkkain tähti jota muut jupit palvovat ja juoksevat hänen perässään uutuusravintoloihin.
Tuota en ole lukenut, mutta yhden toisen Bret Easton Ellisin kirjan kyllä, Less Than Zero. Alta nollan taisi nimi olla suomeksi. Kirja muistaakseni kertoo Hollywoodissa kasvaneista rikkaista kakaroista, jotka jo reippaasti alle kaksikymppisinä ovat jo nähneet, kokeneet ja tehneet aivan kaiken mitä ihminen voi ja ovat sitten ihan hukassa itsensä kanssa. Muistan, kun sain kirjan loppuun joskus aamuvarhaisella kesäkuun alun päivänä, jolloin aurinko oli jo noussut ja linnut lauloivat sydämensä kyllyydestä puiden oksilla ja Suomen kesä näytti ne kaikkein kauneimmat puolensa. Asuin silloin kolmen tytön solussa Turun yo-kylässä - tästä on siis yli 30 vuotta aikaa - ja kävin ottamassa huikan appelsiinimehua jääkaapista ja katselin ulos ikkunasta tätä kaunista luontoa ja mietin kiitollisena, miten onnellinen ja onnekas parikymppinen olenkaan, kun minun ei tarvitse elää sellaista Hollywood-elämää. Kirja on tietysti fiktiota, mutta en epäile, etteivätkö tosielämän Hollywoodissa kasvaneet nuoret olisi kokeneet jotakin samanlaista. Kävin rauhallisena nukkumaan sinä sunnuntaiaamuna, mutta niin vain yli 30 vuotta myöhemmin muistan kirjan ja varsinkin sen herättämän tunnetilan minussa.
Musiikissa samaa aihepiiriä on muuten käsitellyt heppu nimeltä Shawn Mullins biisissään Lullaby, joka oli iso hitti 90-luvun lopulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nietzsche: Iloinen tiede ja Epäjumalten hämärä eli miten vasaralla filosofiaan sekä Dostojevski: Kellariloukko
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Peter J. Carrol: Liber Null & Psychonaut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Amerikan Psyko. Kirja on pikimustalla huumorilla tehty satiiri 1980-luvun rikkaiden juppielämästä, kertoo ihmisistä joilla ei ole minkäänlaisia elämänarvoja, vaan elämän sisältö haetaan pelkästä hedonistisesta kuluttamisesta. Tuloksena he ovat täysin onttoja, tunteettomia olioita jotka pitävät psyykensä kasassa pillereillä ja päihteillä. Elämän keskipiste on pukeutua uusimpiin muotivaatteisiin ja päästä suosituimpiin uutuusravintoloihin, joihin edes miljonäärit eivät pääse ilman suhteita. Parin viikon päästä uutuusravintola on taas joku muu.
Mietin kirjaa lukiessa 1990-luvulla että mitähän noista ihmisistä tulee, ja sitten saimme Trumpin. Kirjassa Trump on kaikkein korkein olio, New Yorkin seurapiirien kirkkain tähti jota muut jupit palvovat ja juoksevat hänen perässään uutuusravintoloihin.
Tuota en ole lukenut, mutta yhden toisen Bret Easton Ellisin kirjan kyllä, Less Than Zero. Alta nollan taisi nimi olla suomeksi. Kirja muistaakseni kertoo Hollywoodissa kasvaneista rikkaista kakaroista, jotka jo reippaasti alle kaksikymppisinä ovat jo nähneet, kokeneet ja tehneet aivan kaiken mitä ihminen voi ja ovat sitten ihan hukassa itsensä kanssa. Muistan, kun sain kirjan loppuun joskus aamuvarhaisella kesäkuun alun päivänä, jolloin aurinko oli jo noussut ja linnut lauloivat sydämensä kyllyydestä puiden oksilla ja Suomen kesä näytti ne kaikkein kauneimmat puolensa. Asuin silloin kolmen tytön solussa Turun yo-kylässä - tästä on siis yli 30 vuotta aikaa - ja kävin ottamassa huikan appelsiinimehua jääkaapista ja katselin ulos ikkunasta tätä kaunista luontoa ja mietin kiitollisena, miten onnellinen ja onnekas parikymppinen olenkaan, kun minun ei tarvitse elää sellaista Hollywood-elämää. Kirja on tietysti fiktiota, mutta en epäile, etteivätkö tosielämän Hollywoodissa kasvaneet nuoret olisi kokeneet jotakin samanlaista. Kävin rauhallisena nukkumaan sinä sunnuntaiaamuna, mutta niin vain yli 30 vuotta myöhemmin muistan kirjan ja varsinkin sen herättämän tunnetilan minussa.
Musiikissa samaa aihepiiriä on muuten käsitellyt heppu nimeltä Shawn Mullins biisissään Lullaby, joka oli iso hitti 90-luvun lopulla.
Amerikan Psykossa on varsin raakoja kohtauksia, onhan päähenkilö on sarjamurhaaja, joten se voi joillekin olla liian raju.
Vaikka Psykon päähenkilö on täydellisen vastenmielinen tyyppi, häntä yrittää ymmärtää ja häneen samaistuu. Taitaa johtua Ellisin taidoista kirjailijana. Päähenkilö on lopulta aika säälittävä luuseri, joka päinvastoin kuin muut tunnistaa juppielämän tyhjyyden ja haluaisi jotakin enemmän, mutta hulluuttaan löytää sisällön muiden ihmisten murhaamisesta.
Yritin myös ymmärtää miksi Ellis asetti teokseen niin paljon väkivaltaa ja miksi päähenkilön piti nimenomaan olla sarjamurhaaja. Tarkoitus oli ehkä kuvata, että tunteettomien, empatiakyvyttömien, pinnallisten juppien maailma itse asiassa on sama kuin sarjamurhaajan sielunmaisema olisi, eli kuka tahansa heistä voisi tehdä toisille ihmisille mitä tahansa eikä sitä kukaan ihmettelisi. Kirjassahan on kohtaus, jossa päähenkilö surmaa liike-elämän kilpailijansa saadakseen hoidettavakseen hänen osakesalkkunsa.
Ja sitten tosiaan saimme Trumpin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Amerikan Psyko. Kirja on pikimustalla huumorilla tehty satiiri 1980-luvun rikkaiden juppielämästä, kertoo ihmisistä joilla ei ole minkäänlaisia elämänarvoja, vaan elämän sisältö haetaan pelkästä hedonistisesta kuluttamisesta. Tuloksena he ovat täysin onttoja, tunteettomia olioita jotka pitävät psyykensä kasassa pillereillä ja päihteillä. Elämän keskipiste on pukeutua uusimpiin muotivaatteisiin ja päästä suosituimpiin uutuusravintoloihin, joihin edes miljonäärit eivät pääse ilman suhteita. Parin viikon päästä uutuusravintola on taas joku muu.
Mietin kirjaa lukiessa 1990-luvulla että mitähän noista ihmisistä tulee, ja sitten saimme Trumpin. Kirjassa Trump on kaikkein korkein olio, New Yorkin seurapiirien kirkkain tähti jota muut jupit palvovat ja juoksevat hänen perässään uutuusravintoloihin.
Tuota en ole lukenut, mutta yhden toisen Bret Easton Ellisin kirjan kyllä, Less Than Zero. Alta nollan taisi nimi olla suomeksi. Kirja muistaakseni kertoo Hollywoodissa kasvaneista rikkaista kakaroista, jotka jo reippaasti alle kaksikymppisinä ovat jo nähneet, kokeneet ja tehneet aivan kaiken mitä ihminen voi ja ovat sitten ihan hukassa itsensä kanssa. Muistan, kun sain kirjan loppuun joskus aamuvarhaisella kesäkuun alun päivänä, jolloin aurinko oli jo noussut ja linnut lauloivat sydämensä kyllyydestä puiden oksilla ja Suomen kesä näytti ne kaikkein kauneimmat puolensa. Asuin silloin kolmen tytön solussa Turun yo-kylässä - tästä on siis yli 30 vuotta aikaa - ja kävin ottamassa huikan appelsiinimehua jääkaapista ja katselin ulos ikkunasta tätä kaunista luontoa ja mietin kiitollisena, miten onnellinen ja onnekas parikymppinen olenkaan, kun minun ei tarvitse elää sellaista Hollywood-elämää. Kirja on tietysti fiktiota, mutta en epäile, etteivätkö tosielämän Hollywoodissa kasvaneet nuoret olisi kokeneet jotakin samanlaista. Kävin rauhallisena nukkumaan sinä sunnuntaiaamuna, mutta niin vain yli 30 vuotta myöhemmin muistan kirjan ja varsinkin sen herättämän tunnetilan minussa.
Musiikissa samaa aihepiiriä on muuten käsitellyt heppu nimeltä Shawn Mullins biisissään Lullaby, joka oli iso hitti 90-luvun lopulla.
Amerikan Psykossa on varsin raakoja kohtauksia, onhan päähenkilö on sarjamurhaaja, joten se voi joillekin olla liian raju.
Vaikka Psykon päähenkilö on täydellisen vastenmielinen tyyppi, häntä yrittää ymmärtää ja häneen samaistuu. Taitaa johtua Ellisin taidoista kirjailijana. Päähenkilö on lopulta aika säälittävä luuseri, joka päinvastoin kuin muut tunnistaa juppielämän tyhjyyden ja haluaisi jotakin enemmän, mutta hulluuttaan löytää sisällön muiden ihmisten murhaamisesta.
Yritin myös ymmärtää miksi Ellis asetti teokseen niin paljon väkivaltaa ja miksi päähenkilön piti nimenomaan olla sarjamurhaaja. Tarkoitus oli ehkä kuvata, että tunteettomien, empatiakyvyttömien, pinnallisten juppien maailma itse asiassa on sama kuin sarjamurhaajan sielunmaisema olisi, eli kuka tahansa heistä voisi tehdä toisille ihmisille mitä tahansa eikä sitä kukaan ihmettelisi. Kirjassahan on kohtaus, jossa päähenkilö surmaa liike-elämän kilpailijansa saadakseen hoidettavakseen hänen osakesalkkunsa.
Ja sitten tosiaan saimme Trumpin.
Loputtomien levyarvostelujen lukeminen oli kyllä uuvuttavaa. Vähempikin olisi riittänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Amerikan Psyko. Kirja on pikimustalla huumorilla tehty satiiri 1980-luvun rikkaiden juppielämästä, kertoo ihmisistä joilla ei ole minkäänlaisia elämänarvoja, vaan elämän sisältö haetaan pelkästä hedonistisesta kuluttamisesta. Tuloksena he ovat täysin onttoja, tunteettomia olioita jotka pitävät psyykensä kasassa pillereillä ja päihteillä. Elämän keskipiste on pukeutua uusimpiin muotivaatteisiin ja päästä suosituimpiin uutuusravintoloihin, joihin edes miljonäärit eivät pääse ilman suhteita. Parin viikon päästä uutuusravintola on taas joku muu.
Mietin kirjaa lukiessa 1990-luvulla että mitähän noista ihmisistä tulee, ja sitten saimme Trumpin. Kirjassa Trump on kaikkein korkein olio, New Yorkin seurapiirien kirkkain tähti jota muut jupit palvovat ja juoksevat hänen perässään uutuusravintoloihin.
Tuota en ole lukenut, mutta yhden toisen Bret Easton Ellisin kirjan kyllä, Less Than Zero. Alta nollan taisi nimi olla suomeksi. Kirja muistaakseni kertoo Hollywoodissa kasvaneista rikkaista kakaroista, jotka jo reippaasti alle kaksikymppisinä ovat jo nähneet, kokeneet ja tehneet aivan kaiken mitä ihminen voi ja ovat sitten ihan hukassa itsensä kanssa. Muistan, kun sain kirjan loppuun joskus aamuvarhaisella kesäkuun alun päivänä, jolloin aurinko oli jo noussut ja linnut lauloivat sydämensä kyllyydestä puiden oksilla ja Suomen kesä näytti ne kaikkein kauneimmat puolensa. Asuin silloin kolmen tytön solussa Turun yo-kylässä - tästä on siis yli 30 vuotta aikaa - ja kävin ottamassa huikan appelsiinimehua jääkaapista ja katselin ulos ikkunasta tätä kaunista luontoa ja mietin kiitollisena, miten onnellinen ja onnekas parikymppinen olenkaan, kun minun ei tarvitse elää sellaista Hollywood-elämää. Kirja on tietysti fiktiota, mutta en epäile, etteivätkö tosielämän Hollywoodissa kasvaneet nuoret olisi kokeneet jotakin samanlaista. Kävin rauhallisena nukkumaan sinä sunnuntaiaamuna, mutta niin vain yli 30 vuotta myöhemmin muistan kirjan ja varsinkin sen herättämän tunnetilan minussa.
Musiikissa samaa aihepiiriä on muuten käsitellyt heppu nimeltä Shawn Mullins biisissään Lullaby, joka oli iso hitti 90-luvun lopulla.
Amerikan Psykossa on varsin raakoja kohtauksia, onhan päähenkilö on sarjamurhaaja, joten se voi joillekin olla liian raju.
Vaikka Psykon päähenkilö on täydellisen vastenmielinen tyyppi, häntä yrittää ymmärtää ja häneen samaistuu. Taitaa johtua Ellisin taidoista kirjailijana. Päähenkilö on lopulta aika säälittävä luuseri, joka päinvastoin kuin muut tunnistaa juppielämän tyhjyyden ja haluaisi jotakin enemmän, mutta hulluuttaan löytää sisällön muiden ihmisten murhaamisesta.
Yritin myös ymmärtää miksi Ellis asetti teokseen niin paljon väkivaltaa ja miksi päähenkilön piti nimenomaan olla sarjamurhaaja. Tarkoitus oli ehkä kuvata, että tunteettomien, empatiakyvyttömien, pinnallisten juppien maailma itse asiassa on sama kuin sarjamurhaajan sielunmaisema olisi, eli kuka tahansa heistä voisi tehdä toisille ihmisille mitä tahansa eikä sitä kukaan ihmettelisi. Kirjassahan on kohtaus, jossa päähenkilö surmaa liike-elämän kilpailijansa saadakseen hoidettavakseen hänen osakesalkkunsa.
Ja sitten tosiaan saimme Trumpin.
Luin tota joskus junassa kun kohu kirjasta oli suurimmillaan. Luin kohtaa, jossa Patrick syöttää deitilleen leivokseksi naamioimansa WC-raikastimen ja kohdan musta huumori sai mut hörähtämään nauruun. Tuli kumma viba ja nostin katseeni. Vastapäätä istuva rouva kattelee mua ja kirjan kantta ja rouvalla ilme kuin siinä istuisi Bateman itse vastapäätä...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Amerikan Psyko. Kirja on pikimustalla huumorilla tehty satiiri 1980-luvun rikkaiden juppielämästä, kertoo ihmisistä joilla ei ole minkäänlaisia elämänarvoja, vaan elämän sisältö haetaan pelkästä hedonistisesta kuluttamisesta. Tuloksena he ovat täysin onttoja, tunteettomia olioita jotka pitävät psyykensä kasassa pillereillä ja päihteillä. Elämän keskipiste on pukeutua uusimpiin muotivaatteisiin ja päästä suosituimpiin uutuusravintoloihin, joihin edes miljonäärit eivät pääse ilman suhteita. Parin viikon päästä uutuusravintola on taas joku muu.
Mietin kirjaa lukiessa 1990-luvulla että mitähän noista ihmisistä tulee, ja sitten saimme Trumpin. Kirjassa Trump on kaikkein korkein olio, New Yorkin seurapiirien kirkkain tähti jota muut jupit palvovat ja juoksevat hänen perässään uutuusravintoloihin.
Tuota en ole lukenut, mutta yhden toisen Bret Easton Ellisin kirjan kyllä, Less Than Zero. Alta nollan taisi nimi olla suomeksi. Kirja muistaakseni kertoo Hollywoodissa kasvaneista rikkaista kakaroista, jotka jo reippaasti alle kaksikymppisinä ovat jo nähneet, kokeneet ja tehneet aivan kaiken mitä ihminen voi ja ovat sitten ihan hukassa itsensä kanssa. Muistan, kun sain kirjan loppuun joskus aamuvarhaisella kesäkuun alun päivänä, jolloin aurinko oli jo noussut ja linnut lauloivat sydämensä kyllyydestä puiden oksilla ja Suomen kesä näytti ne kaikkein kauneimmat puolensa. Asuin silloin kolmen tytön solussa Turun yo-kylässä - tästä on siis yli 30 vuotta aikaa - ja kävin ottamassa huikan appelsiinimehua jääkaapista ja katselin ulos ikkunasta tätä kaunista luontoa ja mietin kiitollisena, miten onnellinen ja onnekas parikymppinen olenkaan, kun minun ei tarvitse elää sellaista Hollywood-elämää. Kirja on tietysti fiktiota, mutta en epäile, etteivätkö tosielämän Hollywoodissa kasvaneet nuoret olisi kokeneet jotakin samanlaista. Kävin rauhallisena nukkumaan sinä sunnuntaiaamuna, mutta niin vain yli 30 vuotta myöhemmin muistan kirjan ja varsinkin sen herättämän tunnetilan minussa.
Musiikissa samaa aihepiiriä on muuten käsitellyt heppu nimeltä Shawn Mullins biisissään Lullaby, joka oli iso hitti 90-luvun lopulla.
Amerikan Psykossa on varsin raakoja kohtauksia, onhan päähenkilö on sarjamurhaaja, joten se voi joillekin olla liian raju.
Vaikka Psykon päähenkilö on täydellisen vastenmielinen tyyppi, häntä yrittää ymmärtää ja häneen samaistuu. Taitaa johtua Ellisin taidoista kirjailijana. Päähenkilö on lopulta aika säälittävä luuseri, joka päinvastoin kuin muut tunnistaa juppielämän tyhjyyden ja haluaisi jotakin enemmän, mutta hulluuttaan löytää sisällön muiden ihmisten murhaamisesta.
Yritin myös ymmärtää miksi Ellis asetti teokseen niin paljon väkivaltaa ja miksi päähenkilön piti nimenomaan olla sarjamurhaaja. Tarkoitus oli ehkä kuvata, että tunteettomien, empatiakyvyttömien, pinnallisten juppien maailma itse asiassa on sama kuin sarjamurhaajan sielunmaisema olisi, eli kuka tahansa heistä voisi tehdä toisille ihmisille mitä tahansa eikä sitä kukaan ihmettelisi. Kirjassahan on kohtaus, jossa päähenkilö surmaa liike-elämän kilpailijansa saadakseen hoidettavakseen hänen osakesalkkunsa.
Ja sitten tosiaan saimme Trumpin.
Loputtomien levyarvostelujen lukeminen oli kyllä uuvuttavaa. Vähempikin olisi riittänyt.
Niissäkin oli vinha perä. Päähenkilö kuuntelee mitä pinnallisinta listapoppia ja keksii sille aivan ihmeellisiä mukasyvällisiä merkityksiä. Perustelut olivat tietenkin aivan pähkähulluja. Huumorina luin nekin kohtaukset!
Kaikki levyt ostetaan tietysti sekä cd-, lp- että kasettiversioina. Kuluttamisen kohottaminen täydellisyyteen kun on niin tärkeää.
Eräässä kohtaa päähenkilö hankkii hip hop-levyjä ja on että täähän on ihan mälsää. Ei vissiin natsaa oman elämän kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Amerikan Psyko. Kirja on pikimustalla huumorilla tehty satiiri 1980-luvun rikkaiden juppielämästä, kertoo ihmisistä joilla ei ole minkäänlaisia elämänarvoja, vaan elämän sisältö haetaan pelkästä hedonistisesta kuluttamisesta. Tuloksena he ovat täysin onttoja, tunteettomia olioita jotka pitävät psyykensä kasassa pillereillä ja päihteillä. Elämän keskipiste on pukeutua uusimpiin muotivaatteisiin ja päästä suosituimpiin uutuusravintoloihin, joihin edes miljonäärit eivät pääse ilman suhteita. Parin viikon päästä uutuusravintola on taas joku muu.
Mietin kirjaa lukiessa 1990-luvulla että mitähän noista ihmisistä tulee, ja sitten saimme Trumpin. Kirjassa Trump on kaikkein korkein olio, New Yorkin seurapiirien kirkkain tähti jota muut jupit palvovat ja juoksevat hänen perässään uutuusravintoloihin.
Tuota en ole lukenut, mutta yhden toisen Bret Easton Ellisin kirjan kyllä, Less Than Zero. Alta nollan taisi nimi olla suomeksi. Kirja muistaakseni kertoo Hollywoodissa kasvaneista rikkaista kakaroista, jotka jo reippaasti alle kaksikymppisinä ovat jo nähneet, kokeneet ja tehneet aivan kaiken mitä ihminen voi ja ovat sitten ihan hukassa itsensä kanssa. Muistan, kun sain kirjan loppuun joskus aamuvarhaisella kesäkuun alun päivänä, jolloin aurinko oli jo noussut ja linnut lauloivat sydämensä kyllyydestä puiden oksilla ja Suomen kesä näytti ne kaikkein kauneimmat puolensa. Asuin silloin kolmen tytön solussa Turun yo-kylässä - tästä on siis yli 30 vuotta aikaa - ja kävin ottamassa huikan appelsiinimehua jääkaapista ja katselin ulos ikkunasta tätä kaunista luontoa ja mietin kiitollisena, miten onnellinen ja onnekas parikymppinen olenkaan, kun minun ei tarvitse elää sellaista Hollywood-elämää. Kirja on tietysti fiktiota, mutta en epäile, etteivätkö tosielämän Hollywoodissa kasvaneet nuoret olisi kokeneet jotakin samanlaista. Kävin rauhallisena nukkumaan sinä sunnuntaiaamuna, mutta niin vain yli 30 vuotta myöhemmin muistan kirjan ja varsinkin sen herättämän tunnetilan minussa.
Musiikissa samaa aihepiiriä on muuten käsitellyt heppu nimeltä Shawn Mullins biisissään Lullaby, joka oli iso hitti 90-luvun lopulla.
Amerikan Psykossa on varsin raakoja kohtauksia, onhan päähenkilö on sarjamurhaaja, joten se voi joillekin olla liian raju.
Vaikka Psykon päähenkilö on täydellisen vastenmielinen tyyppi, häntä yrittää ymmärtää ja häneen samaistuu. Taitaa johtua Ellisin taidoista kirjailijana. Päähenkilö on lopulta aika säälittävä luuseri, joka päinvastoin kuin muut tunnistaa juppielämän tyhjyyden ja haluaisi jotakin enemmän, mutta hulluuttaan löytää sisällön muiden ihmisten murhaamisesta.
Yritin myös ymmärtää miksi Ellis asetti teokseen niin paljon väkivaltaa ja miksi päähenkilön piti nimenomaan olla sarjamurhaaja. Tarkoitus oli ehkä kuvata, että tunteettomien, empatiakyvyttömien, pinnallisten juppien maailma itse asiassa on sama kuin sarjamurhaajan sielunmaisema olisi, eli kuka tahansa heistä voisi tehdä toisille ihmisille mitä tahansa eikä sitä kukaan ihmettelisi. Kirjassahan on kohtaus, jossa päähenkilö surmaa liike-elämän kilpailijansa saadakseen hoidettavakseen hänen osakesalkkunsa.
Ja sitten tosiaan saimme Trumpin.
Luin tota joskus junassa kun kohu kirjasta oli suurimmillaan. Luin kohtaa, jossa Patrick syöttää deitilleen leivokseksi naamioimansa WC-raikastimen ja kohdan musta huumori sai mut hörähtämään nauruun. Tuli kumma viba ja nostin katseeni. Vastapäätä istuva rouva kattelee mua ja kirjan kantta ja rouvalla ilme kuin siinä istuisi Bateman itse vastapäätä...
Olikohan vielä niin, että deitti syö "leivoksen" mukisematta koska Bateman kertoo sen olevan jostain huippupaikasta ostettu. Eli maulla ei ole deitille väliä, leivoksen kuvitellulla statuksella on :D
Selasin ensimmäiset parikymmentä sivua ja en ainakaan niissä huomannut, että Ayn Randin Atlas Shrugged olisi ollut mainittuna. Onkohan se nyt suomennettu Kun maailma järkkyi tms.
Ei ole mielestäni kirjallisesti niin merkittävä teos ja alkujaan myös se eri henkilöhahmojen yksiulotteisuus ja moraalifilosofinen kerros vaikuttaa hyvinkin naiivilta (mikä on ehkä tarkoituskin? Ainakin siihen lopputulemaan päädyin kirjan luettuani, että kyseessä olisi tahallinen tehokeino), mutta ehdottamasi lukemisen arvoinen.
Toki tekstistä paistaa läpi se aikakausi, jolloin teos on kirjoitettu, mikä ehkä saa välillä omana aikanaan varmasti hyvinkin edistyksellisiä kuvatut henkilöhahmot ja heidän kuvailunsa tuntumaan tähän maailmanaikaan ajateltuna tunkkaiselta.
Muita pidempään mieleen jääneitä ovat olleet jo aiemmin mainitut Jung Changin Villijoutsenet sekä Liu Cixinin hieman erilaiset scifi-romaanit. Itselleni kolahti ehkä eniten The Three-Body Problem.
YhäVoimassa kirjoitti:
Raamattu.
Kannattaa lukea vaikka Johanneksen evankeliumi ajatuksella, ja sitten päättää lukeeko koko kirjan (tai kirjat, sillä se on 66 "kirjan" kokoelma), kertoen historiallisia tosiasioita ja myös hengen asiat tulee ihan selviksi jos vain uskaltaa avata sydämmensä kuulemaan.
Sori, mutta Taru Sormusten Herrasta-parodia on kirjoitettu jo vuonna 1969. Julkaistu suomeksi nimellä "Loru Sorbusten herrasta".