Miten oppisi toimimaan armollisesti itseään kohtaan?

Ai niin! Ja jos olen jossain lomamatkalla (ennen koronaa), käytin lomani aivan todella energiseen suorittamiseen eli mun oli aina pakko käydä läpi aamusta myöhäiseen iltaan nähtävyyksiä. Nukuin melko vähän ja aamusta taas uusille retkille tai omatoimireissuille.

Pyrin matkallakin pärjäämään yksinkertaisella ja edullisella ruoalla, sillä en halua tuhlata niinkin katoavaiseen kuin ruoka. Tai jos söin jotain, otin senkin suorittamisen kannalta eli söin jotain paikallista ruokaa, jotta voisin teoriassa sanoa, että söin ruokaa x paikassa y ja sehän on sen alueen perinneruoka - en siis välttämättä maun vuoksi.

Oikeastaan huomasin koko jutun hassuuden, kun viime vuonna tapailin kaverimielessä yhtä miestä tai jos olen jutellut tuttujen kanssa. Huomaan, että moni suhtautuu asioihin rennosti tai haluaa vaikkapa löhöillä lomalla. Mulla se lomamatka on aina sitä suorittamista eli nähtävyyslistan läpi käymistä, paikallisen kielen opettelua, pitkien matkojen kävelyä ja tiettyä läkähtymistä janoisena ja nälkäisenä siinä sivussa.

Mihin tähtäät tuolla kaikella?

Kuulostaa just ettet edes tiedä miten haluaisit elää ja se voi olla mahdotonta tässä maailmassa. Ja linjasi on ympäristön sanelema. Joku löhöäminenkin on ihan perseestä.

Ja mikä on mielestäsi lopputulema?

Vielä ku tsemppaat niin saat mitalin!

Mä aloin omaksua armollisuutta itseäni kohtaan, kun olin ensin käsitellyt syitä, miksi olin niin raaka itseäni kohtaan (sairas kasvuympäristö ja sen synnyttämä häpeä). Opin, etten ollutkaan syypää siihen, että mua oli kohdeltu kaltoin enkä ollut arvoton. On helpompi rakastaa ja suhtautua myötätuntoisesti ihmiseen, jonka kokee ansaitsevan hyvää kohtelua. Nykyään en enää koe, että mun täytyy suorittaa ollakseni arvokas.

Kannattaa tehdä se tunnelukkotesti. Silmäsi voivat avautua. Jostain pahasta puutteesta tai vajeesta tuo käytöksesi kertoo.

Nyt loppu tuolle, ota yks tavoite mistä aloitat, meet kauppaan ilman meikkiä, sen jälkeen vaikka töihin, jätät treeneistä päivän väliin ja sitten voit pitää taukoa koko viikon.. Asioita oppii tekemään oman tahdon mukaan kun vaan antaa tilaisuuden sille.

Vierailija kirjoitti:

Vielä ku tsemppaat niin saat mitalin!

Mulla on joku ääriprotestanttinen sisäänrakennettu itsensäruoskimismoraali ainakin tiettyyn rajaan saakka.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa tehdä se tunnelukkotesti. Silmäsi voivat avautua. Jostain pahasta puutteesta tai vajeesta tuo käytöksesi kertoo.

Täytyykin tehdä. Taustana on se, että oma äitini kohteli minua kuin jotain esinettä ollessani vauva ja pieni lapsi eli olin todella vähän sylissä, en saanut mitään "ylimääräistä" hellyyttä ja kuulemma "sain" huutaa vauvansängyssä pitkiå aikoja, jotta oppisin olemaan sellainen vauva, joka ei ilmaise tarpeitaan, vaan syö vain silloin, kun ruokaa annetaan.

Onneksi isäni ja muut sukulaiset olivat toisenlaisia, mutta se äitini kohtelu on varmasti jättänyt jälkiä ja äitini itsekin on myöhemmin myöntänyt tehneensä väärin. Lapsuuteni perhe oli melko tunnekylmä muutenkin ja itsetuntoani lytättiin. Ainoa tapa saada huomiota oli se, kun aloin kouluaikana kantaa kymppejä kotiin kokeista ja todistuksista. Sitä ennen olin aivan näkymätön.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa just ettet edes tiedä miten haluaisit elää ja se voi olla mahdotonta tässä maailmassa. Ja linjasi on ympäristön sanelema. Joku löhöäminenkin on ihan perseestä.

Tosiaan se suorittamisen tarve on joku sisäänrakennettu pakkomielle, josta lipsumisesta tulee huono omatunto. Sinänsä kiinnostaa oppia uusia juttuja se tuottaa mielihyvää, mutta en halua muuten koskaan nautiskella tai hemmotella itseäni mistään. Mun "osani" on se puurtaminen kaikessa ja tietty marttyyrin rooli.

Mutta välillä väsymyksen keskellä tajuan, että pitäisi kuunnella kehoaankin hieman. Mulle on matkoilla tullut jopa rasitusvammoja polviin (ihan nuorena ja hoikkana, liiasta kävelystä) ja olen sairaana yrittänyt vain painaa nähtävyydestä toiseen. Olisi tullut huono omatunto, jos olisin vain levännyt (molemmat kohteet olivat kulttuuriannin lisäksi myös rantakohteitakin ja Roomassa sain ne rasitusvammat).

Onko joku ollut sinulle elämäsi aikana ankara ja ehdoton? Toisin sanoen, kasvattiko joku sinua niin tai onko lähipiirissäsi joskus ollut itseltään ja muilta paljon vaativa henkilö? Jos, neuvo voi tuntua typerältä, mutta saattaa tepsiäkin: puhu hänelle ihan vaan mielesi sisällä (tai kirjoita vaikka paperille) ja kerro, että haluat oppia toimimaan itseäsi kohtaan armollisemmin etkä tahdo toimia hänen arvomaailmansa ja näkemyksensä mukaan. Saattaa käydä niinkin, että kun saat pään auki, tekee mieli sanoa aika paljon rankemminkin. Itse olen muuttanut omaa suhtautumistani omaan, itseeni kohdistuvaan ankaruuteen juuri näin. Asianomainen ei ole ollut ajatuksistani tietoinen (eikä totta puhuen olisi ehkä rohkeus suoraan keskusteluun riittänytkään), mutta pääni sisällä puhuen olen irrottautunut hänestä, joka vielä kuolemansa jälkeenkin vaikutti näin, täysin.

Vierailija kirjoitti:

Onko joku ollut sinulle elämäsi aikana ankara ja ehdoton? Toisin sanoen, kasvattiko joku sinua niin tai onko lähipiirissäsi joskus ollut itseltään ja muilta paljon vaativa henkilö? Jos, neuvo voi tuntua typerältä, mutta saattaa tepsiäkin: puhu hänelle ihan vaan mielesi sisällä (tai kirjoita vaikka paperille) ja kerro, että haluat oppia toimimaan itseäsi kohtaan armollisemmin etkä tahdo toimia hänen arvomaailmansa ja näkemyksensä mukaan. Saattaa käydä niinkin, että kun saat pään auki, tekee mieli sanoa aika paljon rankemminkin. Itse olen muuttanut omaa suhtautumistani omaan, itseeni kohdistuvaan ankaruuteen juuri näin. Asianomainen ei ole ollut ajatuksistani tietoinen (eikä totta puhuen olisi ehkä rohkeus suoraan keskusteluun riittänytkään), mutta pääni sisällä puhuen olen irrottautunut hänestä, joka vielä kuolemansa jälkeenkin vaikutti näin, täysin.

Äitini oli ankara, vaativa ja kuitenkin kylmä ja etäinen. Kosketus oli lähinnä riuhtomista, tukistamista, nyrpeä tuijotus yhdistettynä äkkiliikkeeseen tai riuhtaisuun. Äidilläni oli myöhemmin myös tiettyjä omia ongelmia, jouden vuoksi sain olla hänelle "terapeuttina" ja tukea häntä. Olen joutunut aina pelkäämään omien tunteitteni tai tarpeiden ilmaisua hänen seurassaan sen pelossa, että hänelle tapahtuu jotain kamalaa, jos olen liian vaikea tai vaativa. En edelleenkään uskalla puhua hänelle avoimesti vaikeista asioista, sillä saan pelätä raivokohtauta, draamailua tai sellaista, että hän ratkeaisi alkoholiin yms.