Lue keskustelun säännöt.
Apua! Pahassa murrosiässä olevalle pojallemme puhkesi diabetes. On täysin poissa tolaltaan.
23.06.2021 |
Otti ymmärrettävästi asian tosi raskaasti. Pääsi pari päivää sitten sairaalasta kotiin mutta on sen jälkeen vaan ollut omassa huoneessaan. Ei puhu meille mitään. Mäkin käyn tarkistamassa pojan luona sokereita mutta ei oikein edes katso päin. On itkenyt sitä kuinka epäreilua on kun hän sairastui ja koko elämä pilalla. Ei ota kuuleviin korviinsakaan mitään lohduttavia sanoja. Sanoo että haluaa vain olla yksin.
Pojalla oli ihan kamalat oireet ennen diagnoosia, joten kiitollinen olen kun ne on nyt saatu kuriin. Mutta tämä henkinen puoli... Tiesin heti kun diagnoosi saatiin että alkuun voi olla vaikeaa tottua ajatukseen, mutta että näin paha. On 15v ja muutenkin hirveä murrosikä päällä. Siihen lisäks vielä tämä. Ei oo raukalla nyt helppoa.
Kommentit (116)
Vierailija kirjoitti:
Hoh hoh hoijaa...
Onpa taas niin provo 😤
Samaa mietin. Ap panttasi niin kauan oleellista tietoa, että väkisin tuli provo mieleen =)
Sai mammat olettamaan asioita ja sitten kinastelemaan. Ei aivan huono provo, ap sai mitä halusi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse hankittu sairaus joten sietääkin vähän miettiä. Tuon ikäisenä toki vanhemmat ovat osayyllisiä kun ovat mahdollistaneet huonot elintavat.
15veellä 2. tyypin diabetes?? Taitaa olla oikein lääketieteen tohtorikin täällä kommentoimassa :D
Kyllä nykyisin lapsillakin todetaan 2tyypin diabetesta. Huonon ravinnon reurausta.
Ap kyllä jo mainitsikin, että heillä kyse on ykkösestä, joten keskittykää nyt sitten siihen ilman sekoilua.
Lääketieteen tohtorina toki osaat sanoa mikä sitten on se todennäköisempi vaihtoehto.
Ai niin, eihän sinulla oikeasti mitään koulutusta ole, vaan oletkin vain nolo nettitrolli, joka haluaa kiusata ihmisiä saivartelemalla olemattomista. Tai sitten olet oikeasti vain tyhmä. Vaikea sanoa parin viestin perusteella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse hankittu sairaus joten sietääkin vähän miettiä. Tuon ikäisenä toki vanhemmat ovat osayyllisiä kun ovat mahdollistaneet huonot elintavat.
15veellä 2. tyypin diabetes?? Taitaa olla oikein lääketieteen tohtorikin täällä kommentoimassa :D
Kyllä nykyisin lapsillakin todetaan 2tyypin diabetesta. Huonon ravinnon reurausta.
Ap kyllä jo mainitsikin, että heillä kyse on ykkösestä, joten keskittykää nyt sitten siihen ilman sekoilua.
Lääketieteen tohtorina toki osaat sanoa mikä sitten on se todennäköisempi vaihtoehto.
Ai niin, eihän sinulla oikeasti mitään koulutusta ole, vaan oletkin vain nolo nettitrolli, joka haluaa kiusata ihmisiä saivartelemalla olemattomista. Tai sitten olet oikeasti vain tyhmä. Vaikea sanoa parin viestin perusteella.
Mitähän yrität sanoa tällä viestillä?
Diabetes ei ole maailmanloppu. Ärsyttävä riesa kyllä, mutta enemmänkin ehkä vähän vaivalloisempi elämäntapa, jota ei ole saanut itse valita. Oma läheiseni sai asiaan yllättävällä tavalla tukea ja perspektiiviä kun tutustui diabetesta sairastavien koirien hoitoon ja elämään. Jos se ei aiheuta elämää suurempia ponnisteluita koiraperheessäkään, niin kyllä ihminenkin pärjää sen kanssa. Ja eihän se ole reilua, että tauti iskee aivan täysin viattomaan eläimeenkään.
Täytyy oikaista. Kakkostyyppikään ei aina ole itse aiheutettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni ei ole omakohtaista kokemusta sairaudesta muuten kuin lähipiirin kautta, mutta asiaa seuranneena olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten paljon diabeteksen hoito on kehittynyt.
Muistan kun olin lapsi 90-luvun alussa, mummoni pisti insuliinia tavallisella lääkeruiskulla ruskeasta lasisesta pullosta. Mitään kotona käytettäviä verensokerimittareita ei ollut. Hänen piti todella kontrolloida ja tarkkailla syömisiään, ja syödä erilaisia ankeita korvikkeita.
Noin 10 v. tästä seurustelin pojan kanssa jolla oli niin ikään diabetes. Hänellä oli jo insuliinikynät ja digitaalinen mittari. Hänen ei tarvinnut syödä mitään erikosruokaa.
Tästä reilut 10 v. eteenpäin, ja eräällä kaverillani oli insuliinipumppu, joka tekee hänen elämästään vieläkin huolettomampaa.
Vaikka se on laiha lohtu, niin diabeteksen kanssa eläminen on nykyään helpompaa kuin koskaan.
Vertaistukea kehiin ja kaverit tueksi. Pojan pitää nähdä ettei diabetes ole muiden silmissä heikkous eikä häntä kohdella sen takia "vammaisena". Muuten voi käydä niinkui miehelle jonka kanssa tein töitä jonkin aikaa. Hän kuvitteli ettei d1 takia saisi töitä joten ei kertonut työnantajallemme sairaudestaan ja miltei kuoli kun oli piikittänyt ylimääräistä insuliinia ennen vuoron alkua eikä sitten kiireessä (baarityö) ehtinyt pitää taukoa tai edes syödä. Ikinä en ole niin pelännyt töissä kuin silloin kun tyyppi alkoi hourailemaan ja sitten kouristelemaan, ambulanssi onneksi tuli tosi nopeasti. Ja typerintä oli että pomon tyttärellä on myös d1 ja todellakin olisi ollut ymmärtäväinen ja hoitanut tauot kuntoon jos tää tyyppi olisi jättänyt egonsa sivuun (oli machokulttuurista...) ja kertonut sairaudestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tismalleen samanlainen aloitus oli jo kuukausia sitten...
Olen ymmärtänyt, että diabeettikkolapsille tulee muutenkin sellaista, että murrosiässä ei jaksa kiinnostaa ja hoidetaan sairautta huonommin.
Onhan tuo iso asia ja just tuossa iässä kuulla.
Vertaistuki voisi auttaa. Ehkä hänen nyt täytyy vain sitä viikko-pari sulatella. Aika toivottavasti auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täytyy oikaista. Kakkostyyppikään ei aina ole itse aiheutettu.
Onhan se. Johtuu sopimattomasta ravinnosta.
Aivan todella ikäviä kommentteja osa täällä. Ei kannata kommentoida, jos ei edes tiedä, mistä sairaudesta on kyse. Tyypin 1 diabetes on vaativaa hoitoa ja paljon inhimillistä kärsimystä aiheuttava elinikäinen sairaus. Ja todellakin sairaus, jossa hoitopäätöksiä tehdään kymmeniä kertoja päivässä ja yölläkin ja virheet voivat olla hengenvaarallisia.
On turha yrittää selittää tilannetta pois. Poikasi on sairastunut pysyvästi ja elämä on muuttunut, eikä koskaan enää palaa ennalleen. Luonnollisesti edessä on paljon surua, pettymystä, kateutta, vihaakin, hiljalleen sopeutumista uuteen kaikkien hankalien tunteiden kautta. Sanoita tunteita, surua ja uuden äärellä olemista, mutta pyri luomaan toivoa. Ole apuna, mittaa sokerit, laske apuna hiilarit ja auta pistämisessä. Luokaa koko perheelle säännöllinen ruokarytmi. Hae apua sairaalan psykologilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tyttärellämme puhkeai db kun hän oli 12v. Viikon sairaalakeikan jälkeen hän meni suoraan kouluun ja piti luokalle esitelmän db 1:stä. Ei jäänyt kenellekään salaisuudeksi.
Alusta saakka ottanut vastuuta omista mittauksistaan ja pistoksistaan, en ole kertaakaan tehnyt kumpaakaan 7 vuoden aikana. Alkuun oli paljon hypoja ja heittelyä mutta kun sai pumpun 4v sitten kaikki helpotti. Toinen syy helpotukseen oli myös hiilarien vähentäminen suositellusta 200-250grammasta max 150grammaan
Noina huonoina alkuvuosina oli jaksoja kun ei kestänyt sairautta mutta nykyään ei edes huomaa. Elää normaalia elämää.
Sopeutumiskurssi oli kamala! Vanhemmat juoksivat hysteerisinä lasten perässä mittaamassa vaikka lapsi oli sairastanut jo vuosia, tytär ahdistui hirveästi kuten mekin. Päätimme tehdä tästä osan normaalia elämää ja onnistuimme.
Pojille tämä säännöllisyys ja vastuun ottaminen on selkeästi vaikeampaa
Ja tuolle yhdelle tollolle: db1 on sairaus johon ei voi vaikuttaa, perinnöllinen taipumus altistaa. Tästä ei ikinä parane.
Db 2 on elintasosairaus mutta se voi tulla myös laihalle terveellistä elämää eläneelle. Näin kävi anopilleni. Mieheni sai tuon huonoilla elintavoilla ennen tapaamistamme mutta sai tilanteen paranemaan vhh ruokavaliolla. Nyt ei ole 10 vuoteen tarvinnut lääkitystä
Diabeteksessä säntillinen itsehoito on kaikki kaikessa.
Joten se teini on vain kaivettava kuorestaan ja pian.
Nykyään hoidot on tosi hyviä. Tutun 2,v sairastui. SE oli vanhemmille kokopäiväduuni saada hoitotasapaino, sen ikäinen kun ei itse voi kertoa olostaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tyttärellämme puhkeai db kun hän oli 12v. Viikon sairaalakeikan jälkeen hän meni suoraan kouluun ja piti luokalle esitelmän db 1:stä. Ei jäänyt kenellekään salaisuudeksi.
Alusta saakka ottanut vastuuta omista mittauksistaan ja pistoksistaan, en ole kertaakaan tehnyt kumpaakaan 7 vuoden aikana. Alkuun oli paljon hypoja ja heittelyä mutta kun sai pumpun 4v sitten kaikki helpotti. Toinen syy helpotukseen oli myös hiilarien vähentäminen suositellusta 200-250grammasta max 150grammaan
Noina huonoina alkuvuosina oli jaksoja kun ei kestänyt sairautta mutta nykyään ei edes huomaa. Elää normaalia elämää.
Sopeutumiskurssi oli kamala! Vanhemmat juoksivat hysteerisinä lasten perässä mittaamassa vaikka lapsi oli sairastanut jo vuosia, tytär ahdistui hirveästi kuten mekin. Päätimme tehdä tästä osan normaalia elämää ja onnistuimme.
Pojille tämä säännöllisyys ja vastuun ottaminen on selkeästi vaikeampaa
Ja tuolle yhdelle tollolle: db1 on sairaus johon ei voi vaikuttaa, perinnöllinen taipumus altistaa. Tästä ei ikinä parane.
Db 2 on elintasosairaus mutta se voi tulla myös laihalle terveellistä elämää eläneelle. Näin kävi anopilleni. Mieheni sai tuon huonoilla elintavoilla ennen tapaamistamme mutta sai tilanteen paranemaan vhh ruokavaliolla. Nyt ei ole 10 vuoteen tarvinnut lääkitystä
Tottakai db2 voi tulla myös laihalle. Ei se painosta johdukaan, vaan huonosta ravinnosta.
Vierailija kirjoitti:
Aivan todella ikäviä kommentteja osa täällä. Ei kannata kommentoida, jos ei edes tiedä, mistä sairaudesta on kyse. Tyypin 1 diabetes on vaativaa hoitoa ja paljon inhimillistä kärsimystä aiheuttava elinikäinen sairaus. Ja todellakin sairaus, jossa hoitopäätöksiä tehdään kymmeniä kertoja päivässä ja yölläkin ja virheet voivat olla hengenvaarallisia.
On turha yrittää selittää tilannetta pois. Poikasi on sairastunut pysyvästi ja elämä on muuttunut, eikä koskaan enää palaa ennalleen. Luonnollisesti edessä on paljon surua, pettymystä, kateutta, vihaakin, hiljalleen sopeutumista uuteen kaikkien hankalien tunteiden kautta. Sanoita tunteita, surua ja uuden äärellä olemista, mutta pyri luomaan toivoa. Ole apuna, mittaa sokerit, laske apuna hiilarit ja auta pistämisessä. Luokaa koko perheelle säännöllinen ruokarytmi. Hae apua sairaalan psykologilta.
Mielestäni sekään ei ole pidemmän päälle hyvä suhtautumistapa, että maalataan piruja seinälle ja ajatellaan vain kurja kohtalo nyt on, ja miten on vakava sairaus ja hengenvaara päällä koko ajan ja miten kaikki on kärsimystä.
Minusta on paljon parempi ajatella, että minulla on nyt tämä sairaus, mutta voin omalla toiminnallani ja kehittyneiden hoitokeinojen ansiosta vaikuttaa paljon siihen, millainen vointini on ja millaiseksi arkeni muodostuu. Ylipäätään tiedostaa se, että tasapaino ja hyvä elämä on mahdollista saavuttaa.
Omalla läheiselläni, jolla on mm. diabetes sekä sydämentahdistin, on tapana sanoa, että maailmassa on paljon pahempiakin sairauksia. Sellaisia, jotka vievät toimintakyvyn, liikuntakyvyn, hapertavat kognitiivisia taitoja tai edellyttävät jatkuvaa sairaalassaoloa. Hän kuitenkin pystyy elämään täysin normaalia arkea kunhan osaa hoitaa itseään. Sairaudet ovat hänelle ikävä kuoppa matkassa, eivät mikään kaikennielevä musta aukko.
Positiivinen asenne auttaa enemmän kuin ongelmakeskeisyys ja diagnoosin ympärille käpertyminen.
Joku vertaisryhmä voisi olla hyvä, mikäli ei keskity SAIRAUTEEN.
Muutenkin, olipa diagnoosi mikä hyvänsä, olisi hyvä, että varsinkin nuorilla olisi mahdollisuus johonkin sellaiseen toimintaan, joka saisi ajatukset sairaudesta pois.
Diabeteksen hoitoon on onneksi nykyään aika hyviä lääkkeitä, eikä se estä nuorta elämästä ihan samanlaista arkea kuin kaveritkin. Hoitotasapainon löydyttyä uskon, että poikasikin mieli pikku hiljaa selkenee ja hän huomaa, ettei diabetes ole este mukaville harrastuksille jne.
Sairastuminen on kenelle tahansa alkuun kova paikka. Vanhempana voit tukea, kun et hössötä vaan annat jannun sulatella asiaa rauhassa. Saisiko joku yhteinen tekeminen ajatuksia muualle?
Vierailija kirjoitti:
Diabeteksessä säntillinen itsehoito on kaikki kaikessa.
Joten se teini on vain kaivettava kuorestaan ja pian.
Nykyään hoidot on tosi hyviä. Tutun 2,v sairastui. SE oli vanhemmille kokopäiväduuni saada hoitotasapaino, sen ikäinen kun ei itse voi kertoa olostaan.
Mä olen sitä mieltä, että teini pitää saada hoitamaan itseään kohtuullisesti heti. Se on ainut mitä häneltä just nyt kuuluu vaatia. Tasapaino ei löydy sormia napsauttamalla, vaan se vaatii aikaa ja varsinkin tuossa tilanteessa, kun on vielä järkyttynyt diagnoosista. Tämä on vain mun mielipide, mutta tuo "säntillinen itsehoito on kaikki kaikessa" kuulostaa mun korvaan ihan hirveältä. Noin jos mulle olisi sanottu teininä, niin olisin heittänyt mittarin ja insuliinit seinään. Tottakai diabeetikon hyvä hoitaminen vaatii tietynlaista säntillisyyttä, mutta itse kutsuisin niitä ennemmin rutiineiksi. Diabeetikon pitää oppia se, että mittaaminen (tai nykyään yleisemmin sensorin katsominen) ja pistäminen tai pumpun säätäminen ja esimerkiksi eväiden pitäminen mukana kuuluu rutiineihin. Ihan samalla tavalla kuin hampaiden pesu tai suihkussakäynti, nämä tehdään aina tietyissä tilanteissa. Jos hoitamisia meinaa unohtua, niin keskittyy siihen, että pistää yhden asian kuntoon kerrallaan. Toki hoitaa muut asiat kohtuullisesti siinä samalla, mutta ensin vaikkapa varmistaa, että muistaa joka ikinen päivä pistää pitkän (monipistoshoidossa). Sitten kun se sujuu, niin seuraavaksi varmistaa, että pistää aina ennen ruokaa. Sitten että myös katsoo sokerit aina ennen ruokaa, sitten jälkeen. Eli kohtuullisen hoidon ohella luo pala kerrallaan rutiineja. On todella rankkaa luoda 7 uutta rutiinia kerralla, se tuskin kovin monelta onnistuu. Mutta kun sen tekee yksi asia kerrallaan, niin rutiineista muodostuu vahvempia ja pikkuhiljaa hoito sulautuu ihan tavalliseksi osaksi arkea.
Pointtina siis myös se, että sillä on väliä, miten asioista puhuu. Koen itse, että jos teinille puhuu "säntillisyys ennen kaikkea" -tyyliin, niin siitä tulee juuri se kuva, että olet nyt tuomittu loppuelämäsi vahtaamaan sokereita ja laskemaan hiilareita ja millekään muulle ei löydy sijaa. Sellaista ajatusmaailmaa ei siedä kukaan, joten sen luomista pitää myös välttää samalla, kun ohjaa teiniä ajattelemaan että itsensä hyvin hoitaminen ja rutiinien luominen on todella tärkeää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kusiko housuun vai miten oli pahat oireet? 😂😂
Oli tosi väsynyt. Nukkui noin 11 tuntia yössä ja silti oli väsynyt. Sitten alkoi se hirvittävä juominen ja pissaaminen. Pahimmillaan kävi vartin tai jopa kymmenen minuutin välein pissalla. Toki kun tuo noin runsas pissaaminen alkoi, mentiin heti lääkäriin. Ei siis kovin kauaa oirehtinut, mutta voimakkaat ne oireet oli.
Miksi pitää kaikesta heittää vitsiä? Jopa lapsen sairauksista.. Ap
Kerro nyt kummasta sairaudesta on kyse, ykkösestä vai kakkosesta.
Ykkösestä, jos se on nyt aivan pakko tietää. Ap
Juu, oli pakko tietää koska lihavuus aiheuttaa 2-diabeteksen lapsillekin.
Murrosikä on kyllä pahin ikä sairastumisen. Voi olla että alkuun saat huolehtia siitä että sairautta hoidetaan...