Antakaa neuvoja miten jaksaa 1.3:v:n takertujan kanssa

Semmosta se on.. Mutta aika auttaa asiaan kyllä! Kotityötkin piti hoitaa lapsen nukkuessa tuohon aikaan kun mikään ei onnistunut lapsen ollessa hereillä. Päiväunet oli lyhyet, että päikkäri aikaan ei kerennyt tehdä juuri mitään, mutta olipa sitä sitten yö aikaa kotihommiin.. Niin ja vessaan kait poika vieläkin tulee mukaan, jos ei pääse, niin roikkuu oven takana huutaen tms. Mielummin käyn siis yhdessä pojan kanssa vessassa (joka sujuu rauhallisesti), kuin että kuuntelen huutoa :D



T: 24/7 yhäiti

Yritä jaksaa huumorilla, käy ulkona, kerhoissa tai missä vaan lapsesi tapaa muita lapsia, alkaa sitten enemmän kiinnostua heistä ja unohtaa sinut välillä...ja voi että ne lapset kasvavat nopeasti, pian ei äiti kelpaa kaveriksi ollenkaan ; ) terveisin viiden äiti, jolla vauvan lisäksi murkkuja : )

Ei se auta kuin kestää.. Meillä tilanne on hieman helpottunut sillä, että ensin touhuan tytön kanssa ihan kauheasti, pidän sylissä, halaan ja pussaan ja sen jälkeen jätän typyn yksin ja menen tekemään omia juttuja. Sitten taas sen jälkeen paljon yhdessä oloa ja jälleen ehdin tekemään jonkun pienen jutun.



Otan myös tytön aina mukaan kaikkeen toimintaan jos vain mahdollista. Kun teen ruokaa, annan omat kattilat ja kauhat, kun laitan pyykkejä, saa tyttö laittaa pyykkejä kuivumaan patterille, tai kun lajittelen pyykkejä, tyttö saa levitellä ne pitkin lattiaa eli ts. auttaa :)



Nykyään voin käydä jo yksin vessassa, kun laitan tytön omaan sänkyyn ja sängyn täyteen leluja ja kirjoja. Annan huutaa, jos huutaa, käyn vessassa ja tulen pois. Sitten taas leikitään ja halitaan.



Jos haluan siivota tai imuroida rauhassa, laitan tytön omaan syöttötuoliin istumaan ja annan jotain naposteltavaa, leipää, viinirypäleitä, hedelmää jne.. niitä mutustaessa menee tytöllä tovi ja minä ehdin imuroida. Sitten taas istutaan lattialla ja minä vain katson kun tyttö leikkii, itsehän en saa edes lehteä lukea!



Mutta tämmöistä tämä on, ainaista tasapainottelua. Välillä menee hermot, mutta sitten taas on ihanaa, kun tyttö haluaa syliin ja halaa ja pussaa, kun niin rakastaa äitiä.

Mies on mutta käytännössä hänestä ei ole paljoa apua; kun tarvitsisin kipeimmin on joko töissä tai omissa muissa hommissaan ja kun olisi käytettävissä niin usein isä ei vaan kelpaa. Toki silloin jos poistun itse kotoa isän kanssa sujuu hyvin, mutta jos olen näköpiirissä huuto vaan kovenee jos isä ottaa syliin eikä äiti. Sama juttu toistuu kun jättää hoitoon: pärjää kyllä hyvin niin kauan kun en ole paikalla. (Aika hassua, luulin että olisi toisinpäin? Että saisi minusta turvaa mutta tuntuu melkein päinvastaiselta vaikkei varmasti niin ole, kai tää jotain muuta on...)

Meillä tyttö kyllä on todella harvoin hoidossa, mutta silloin on todella kiltisti eikä ikävöi äitiä. Terkkari oli sitä mieltä, että tyttö vain tankkaa sitä yhdessä oloa päivisin niin paljon, että pärjää sitten hoidossa ilman äitiä.



Ja ihan samaa on meillä muuten, jos ollaan miehen kanssa kotona molemmat, ei isä kelpaa, mutta kun minä lähden pois ja jäävät kahdestaan, on molemmilla oikein hauskaa eikä tyttö tosiaankaan takerru isäänsä. Välillä se on vain se äidin syli, mikä lohduttaa.



Mutta kai se on niin, että mitä pidempään lapsi on kotona kaksin äidin kanssa, sitä takertuvaisempi lapsesta tulee. Toisaalta se on ihanaa, että kiintymyssuhde äidin kanssa on niin syvä, mutta loppuen lopuksi se voi olla liian kuluttavaa molemmille. Onhan se lapsellekin rankkaa, kun ei pysty olemaan yksin.



Eiköhän tämä tästä :) ja pitkää pinnaa ja rautahermoja sulle ap!



t. 4

Mieliala oli loppuillan paljon korkeammalla ja en tiedä johtuiko siitä, mutta tuntuu kuin kitinääkin olisi ollut vähemmän. Mutta yksi kysymys vielä kokeneemmille; kertooko voimakas takertuminen jostain, tietystä luonteenpiirteestä tms.? (Joskus olen jopa ajatellut että onko puutteita perusturvallisuudessa tms. kun täytyy kokoajan roikkua... ) Onko kellään kokemusta / tietoa?