Oletko koskaan seurannut vierestä kuolemaa kohti menossa olevaa ihmistä?

Ei siinä ole valinnanvaraa, kestääkö vai ei.

Äkkikuolema on aina järkytys, mutta toisaalta on jotenkin naurettava sanonta "lähti niin äkkiä" jos ihmisellä on jo ikää yli 90 vuotta. Useimmat ihmiset itse ovat sitä mieltä, että mieluummin ns. saappaat jalassa kuin hiljaa hiipuen, ja kituen.

Kyllä, mummollani oli sairauksia vaikka muille jakaa ja lääkityksiäkin toistakymmentä... Omaa prosessiani helpotti se, että viimeisen puolen vuoden aikana ne pilkahdukset siitä oikeasta mummosta olivat vahvojen harhojen vuoksi hyvin vähäisiä. Tiesimme pitkään että kuolema on lähellä, ja siihen ehti hieman valmistautua. Mummoni ei ollut ahdistunut asiasta missään vaiheessa (tai ainakaan se ei välittynyt meille), ehkä ei tajunnut tilannetta, ehkä oli jo ihan valmis. Myös se, että mummoni oli vanha kuin taivas, helpotti... circle of life. Hän oli ihminen joka oli menettänyt puolisonsa nuorena, ja en koskaan saanut kuvaa että kuolema pelottaisi häntä, päin vastoin.

Olen menettänyt isäni parikymppisenä yllättäin. Oli kamalaa. Nyt seuraan äitini turhaa kamppailua syöpää vastaan. On kamalaa.

Olen, muutaman kerran. Kuolevan lähellä mun on ollut helpompi olla kuin erossa hänestä. Kun äitini oli kuolemassa (haimasyöpä) olin yleensä jatkuvassa raivon, surun ja kauhun tilassa, kaikkea tuota yhtä aikaa. Kun olin äidin luona, tai vaikka vain puhuin hänen kanssaan puhelimessa, olin levollinen. Tajusin, että eihän tuossa ole mikään Syöpä tai Kuolema, vaan äiti. Pari päivää ennen kuolemaa äiti oli jo "toisessa todellisuudessa". En enää lukenut hänelle, mutta soitin musiikkia.

Muista, että kuolemalla ei ole etikettiä, kaikki tunteet ovat sallittuja. 

Olen menettänyt sekä äitini että mummoni syövälle. Kumpikin kärsi aikansa mutta onneksi loppumetreillä oli jo vahva kipulääkitys kummallakin. Sitä kuihtumista ja loppua kohti menoa oli kyllä todella ikävä seurata.

[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 01:10"]

Pikkuveljeni (37) nääntymistä seurasin läheltä ja kuolemaa edeltävänä päivänä kävin häntä sairaalassa tapaamassa. En ollut tuntea ulkonäöstä, oli niin kuihtunut, aivan eri ihminen kuin hetkeä aiemmin. Tajunnan tila oli vaihtelva, välillä hyvinkin skarppi ja hetkessä putosi mitä kummallisimpiin juttuihin ja taas paluu siihen hetkeen. Oli kovasti lähdössä kotiin ja sairaanhoitajan kanssa kerrotiin tilanne, että muutama päivä menee täällä, ei tajunnut mutta jäi kuitenkin. Seuraavana aamuna sain soiton veljeni poismenosta. Ei se sinänsä ollut mikään järkytys, olen ehkä kylmä ja tunteeton, mutta herkälle ihmiselle läheisen kuolema on varmasti kova pala ja siitä toipuminen saattaa kestää pitkään.

[/quote]

^ Aivan kuin minun ystäväni, jonka syöpä levisi lopulta aivoihin. Olin hänen "olkapäänsä" ne viimeiset kolme kamalaa vuotta, kun hän syöpää vastaan taisteli. Välillä tuli ilon ja toivon pilkahduksia, sen jälkeen löytyi taas uusi etäpesäke. Hänellä oli puoliso ja lapsia, mutta säästääkseen heitä, hän kaatoi kaiken tuskan ja katkeruuden minulle ja autoin ja kuuntelin niin paljon kuin pystyin ja osasin. Mitä siihen voi sanoa, kun toinen itkee puhelimeen, että menisi junan alle ellei olisi perhettä. :´( Nytkin tulee itku, kun tätä kirjoitan.

Olimme kolmikymppisiä, ja nämä vuodet olivat itsellenikin todella raskasta aikaa. Ystävä vietti viimeiset hetket sairaalassa, eikä koskaan ymmärtänyt kuolevansa. Järkyttävää. Tuli mietittyä paljon elämää ja sen oikkuja tuolloin. Halikaa rakkaitanne ja nauttikaa joka hetkistä!

Surullisia tarinoita täällä, itkettää. Minulla kuoli sisko kun olin 22v, hän oli silloin 26v. Yllättäen lähti, se oli järkytys. Toisaalta luulen, että olisi ollut vielä raskaampaa jos sisko olisi riutunut hitaasti pois. Nyt hän eli täyden elämän ja tuskin aavisti kuolemaa. Mutta raskaita asioita, ikävä jää ikuisesti. 

up

Olen. Kolme kaveriani sairastaa anoreksiaa ja perhekodissani on myös kaksi sitä sairastavaa nuorta. Yksi kavereistani pääsi just viimeviikolla takaisin osastolta ja tiputuksesta, sama meno jatkuu silti. Yksi kavereistani taitaa yhäkin olla, on ollut jo jonkin aikaa, osastolla. Avuton olo, kun en osaa tehdä mitään :/

t. teini

Olen ikävä kyllä :( hyvin läheisen ihmisen kuolemaa. Syöpä vei 3 kuukaudessa. Siitä on 3 vuotta ja nyt alan vasta toipumaan siitä.

Kyllä, oman mummoni. Syöpä vei lopulta n. 1.5v toteamisen jälkeen. Todettiin kun olin raskaana ja viimeiselle matkalle lähetettiin saattokodissa 9kk vauvan kanssa. Olen niin kiitollinen että hän pääsi näkemään ensimmäisen lapsenlapsenlapsensa!