Oletko koskaan seurannut vierestä kuolemaa kohti menossa olevaa ihmistä?

Olen, olin isäni vieressä kun 27 vuotta vaivannut sairaus vei hänet pois. Sängyn vieressä kuolemaa oli ihmeen rauhallista odottaa. Paniikkia tai kyyneleitä ei tullut, vaan lähinnä tyhjä olo. Myöhemmin on kyllä itketty, surettu ja ikävöity.

[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 00:53"][quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 00:36"]Mitä tarkoitat? Kaikkihan me menemme kuolemaa kohti heti siitä päivästä kun synnymme.

[/quote]

Sinä et ole ollut lähellä kuolevaa koskaan. Leikittelet vaan muka fiksuilla ajatuksillasi. Kuolemaa tekevän läheisen lähellä olo ei ole mitään kevyttä juttua.

[/quote]

Olen ollut kuolemaa tekevän läheisen lähellä usein. Molemmat vanhempani, mieheni, veljeni. Kommenttini on kuitenkin totuus, en ymmärrä mikä siinä oli kevyttä juttua. .

Oma lapsi kuoli syöpään. Aivan hirveää. Oli niin pieni, ettei kuolemasta puhuttu, suunniteltiin tulevia kivoja juttuja ja haaveiltiin, mitä tehdään, kun on parempi olo. Todella kamalia kuukausia. 

Seurasin isäni nopeaa hiipumista yllättäen todettuun syöpään. Se oli hirveää. Voimia sinulle, jos olet siinä tilanteessa!

Ihminen vain sopeutuu vaikeisiin tilanteisiin. Oma äitini kuoli reilu vuosi sitten. Oltiin, lapset, sairaalavuoteen ympärillä viimeiset vuorokaudet tietäen, että lähtö on vääjäämätön.

Olen :( Mielikuvani kuolemasta on sitä myötä se, että siinä ei ole mitään eteerisen seesteistä tyyliin nyyhkyleffojen sairaspetikohtaukset, vaan se on pelottava, kivulias, nöyryyttävä ja yksinäinen prosessi.

Olen mummoani kun hänellä oli pitkälle edennyt syöpä,eikä mitään ollut tehtävissä. Vain kipulääkitystä ja odottelua. Kyllä sen kesti kun sitä halusi vaan tehdä hänen olonsa niin hyväksi, kuin se siinä tilanteessa oli mahdollista.

Entä jos on itseaiheutettua. 

Mitä tarkoitat? Kaikkihan me menemme kuolemaa kohti heti siitä päivästä kun synnymme.

Olen. Ei minulla ole ollut mitään vaikeuksia kestää. En pelkää itse kuolemaa ja tavallaa kaipaankin sitä. 

Ehkä vaikein oli kestää ystävättären kuolema, hänellä todettiin laajalle levinnyt syöpä kun hän oli 32 ja kahden pienen lapsen äiti. Hän itse hyväksyi kuolemansa, mutta hänen miehens äei pystynyt sitä millään hyväksymään, ja vaati kaikkea uskonnollista jopa kokeilemaan, että saisi ihmeparannuksen, sitten kun lääketieteellä ei ollut enää mitään tarjota. Oli kamala katsoa sitä, kun toinen yritti sanoa, että anna minun jo lähteä, minä lähden rauhasssa, ja toinen paniikissa tunki rukouskokouksiin ja ties minne ja vakuutteli että et sinä kuole...

Tällä hetkellä just :(

Miten hänen miehelle kävi?

Olen. Kuukausi sitten isoäitiäni. Kahdessa viikossa hiipui pois, kun munuaiset lopettivat toimintaansa ja sydän oli kovin laajentunut. Olin sairaalassa joka päivä. Lopussa oli enää kosketus ja hyräily. Ensimmäinen kuolema, joka oli kaunis ja lempeä. Ei yhtään pelottava.

[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 00:42"]

Tällä hetkellä just :(

[/quote]

No?

[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 00:36"]Mitä tarkoitat? Kaikkihan me menemme kuolemaa kohti heti siitä päivästä kun synnymme.

[/quote]

Sinä et ole ollut lähellä kuolevaa koskaan. Leikittelet vaan muka fiksuilla ajatuksillasi. Kuolemaa tekevän läheisen lähellä olo ei ole mitään kevyttä juttua.

[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 00:43"]

Miten hänen miehelle kävi?

[/quote]

Vähän surullinen tarina. Hän alkoi vaimon kuoleman jälkeen käyttää paljon alkoholia, jonkin ajan päästä todettiin myös bipolaarinen mielialahäiriö, ja hän luopui vapaaehtoisesti lasten huoltajuudesta. Tänä päivänäkin mies on sekoileva alkoholin suurkuluttaja, sinkku. Mutta lapset on onneksi päässeet hyviin koteihin.

t. 8

Pikkuveljeni (37) nääntymistä seurasin läheltä ja kuolemaa edeltävänä päivänä kävin häntä sairaalassa tapaamassa. En ollut tuntea ulkonäöstä, oli niin kuihtunut, aivan eri ihminen kuin hetkeä aiemmin. Tajunnan tila oli vaihtelva, välillä hyvinkin skarppi ja hetkessä putosi mitä kummallisimpiin juttuihin ja taas paluu siihen hetkeen. Oli kovasti lähdössä kotiin ja sairaanhoitajan kanssa kerrotiin tilanne, että muutama päivä menee täällä, ei tajunnut mutta jäi kuitenkin. Seuraavana aamuna sain soiton veljeni poismenosta. Ei se sinänsä ollut mikään järkytys, olen ehkä kylmä ja tunteeton, mutta herkälle ihmiselle läheisen kuolema on varmasti kova pala ja siitä toipuminen saattaa kestää pitkään.

Työn puolesta monestikin, yksityiselämässä jokusen kerran.

Itse näkisin että se hiljaisen hiipumisen seuraaminen on kuitenkin lempeä vaihtoehto, silloin on aikaa asennoitua tulevaan menetykseen. Äkillistä poismenoa on vaikeampi käsittää. Kun ihinen on hetki sitten ollut hyvnvoiva ja elossa- ja seuraavassa hetkessä häntä ei enää ole.

Erittäin läheisen äitini vei vatsasyöpä hänen ollessaan kuusikymppinen.

Siinä vaiheessa kun mikään lääke ei enää kipuihin auta,vierestä katsominen voimatta tehdä mitään on hidasta, raastavaa,epätodellista.

Kun toinen rukoilee, että otettaisiin jo pois. 

Lopulta morfiini raskaimmalla mahdollisella annostuksella toi avun. Väsymyksen myös,mutta se oli minulle läheisenä helpotus. Äiti nukkui syvää unta. Kipu oli poissa.

Itse kuolema oli kaunis,niin hiljainen ja lopullinen. Siitä jäi hyvä muisto ja jos minua koskaan oli pelottanut kuolla, se pelko hävisi totaalisesti.

Jossain muistovärssyssäkin sanotaan että ei kauneimmin täältä lähteä vois kuin nukkua, nukkua hiljaa pois ja se on ihan totta.

Hirvittävän raskas prosessi kaikkineen, mutta äärimmäisen opettavainen. Ihmisten turhat ruikutukset ja vinkumiset ottaa ajoittain päähän. Elämä on upea lahja, sen tajuaa kun sitä ollaan vääjäämättä viemässä pois.

Millään en rakkaastani olisi luopunut...

[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 03:22"]Työn puolesta monestikin, yksityiselämässä jokusen kerran.

Itse näkisin että se hiljaisen hiipumisen seuraaminen on kuitenkin lempeä vaihtoehto, silloin on aikaa asennoitua tulevaan menetykseen. Äkillistä poismenoa on vaikeampi käsittää. Kun ihinen on hetki sitten ollut hyvnvoiva ja elossa- ja seuraavassa hetkessä häntä ei enää ole.

[/quote] Itse olisin todellakin halunnut, että isäni olisi mielummin lähtenyt ns.saappaat jalassa, kuin "hiipunut hiljaa". Mietin päivittäin, tekikö lääkäri/hoitajat/me omaiset oikeita ratkaisuja esim.kipulääkkeiden, ravinnon yms.kohdalla. kärsikö iskä meidän vuoksi? Sain hyvästellä, mutta se, että katsoo kun rakas ihminen on siinä tilassa, on todella järkyttävää.