Miten tehdä rauha sen kanssa että elää loppuelämän yksin?

Vierailija kirjoitti:

Kärsin ennen niin pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, että elin täysin erakkona. Lopulta sain tarpeekseni siitä, että aina harmitti yksinäisyys, ja aloitin terapian. Sen avulla kehitin itsetuntoani sekä rohkeutta, kykenin lopulta lähtemään ihmisten ilmoille ja aloin saada kavereita.

Toisaalta mulle on valjennut, että olen myös introvertti enkä niin kovasti seuraa kaipaakaan. Viihdyn hyvin itseksenikin tehden asioita, joista nautin.

Jos olet vielä täällä, saanko kysyä miten kerroit näille ihmisille joihin tutustui ”aukosta” (sori en keksi parempaa sanaa) elämässäsi?

Siis jos olit pitkäänkin erakkona?

Minä häpeän, tästä olen terapeutin kanssa jo vähän puhunut, mutta jos joltain joka käynyt samaa läpi saisi neuvoa, kuinka olen vain ollut kotona.

Rakennan kauhean muurin itselleni ja pelottelen itseäni uskottelemalla ettei tällaiseen ihmiseen kukaan haluaisi tutustua.

Ap

Vierailija kirjoitti:

En osaa neuvoa. Oma elämäni on ollut kivaa ilman parisuhdetta ja lapsia. Etenkin, kun täytti 40 lähti viimeinenkin painolasti koko asiaan eli kukaan ei edes olettanut enää, että hankin perheen. Itselläni on rauhallinen ja hyvä olla näin eikä elämä tunnu yhtään vajaalta, kun ei etsi eikä edes toivo löytävänsä kumppania. Mietin joka aamu mitä teen, jotta tästä päivästä tulee mahdollisimman mukava ja toimin sen mukaan.

Mutta me ihmiset olemme erilaisia. Jokaisella on oma tapansa ja tyylinsä elää hyvää elämää.

Tämä kuulostaa hirveän hyvältä.

Mulla on varmaan ikäkriisi, koska nämä mitä nyt murehdin tässä ketjussa on nyt noin vuoden verran vaivannut.

Pohjimmiltaan uskon sen tulevan siitä että kaipaan vähän enemmän kokemuksia ja tekemistä, enemmän kuin sitä parisuhdetta - saatikka lapsia, en tiedä mitä mä niillä edes tekisin...

Ap

Kyllä minäkin terapiaa suosittelen sen selvittämiseksi mitkä pelot tai muut asiat saavat pysymään mukavuusalueella. 

Olen ollut samassa tilanteessa ja kävin ahkerasti ravintoloissa. Ihan piipahdin yhdellä oluella viikolla ennen kotiin menoa kun tulin juhlista niin silloin se kolahti. Piti mennä suoraan kotiin ja mikä päähänpisto se olikin että käympä ensin oluella. Sieltä baaritiskiltä löytyi elämänkumppani ja 35v yhteiseloa. Siihen aikaan ei mitään nettejä ollut. Jotkut hakivat lehti-ilmoitusten innoittamina kumppania. Minua nimiteltiin jo vanhaksipiiaksi ja ne nimittelijöillä oli kova kiire perustaa perhe heti ensimmäisen vastaantulevan kanssa. Kaikki he ovat eronneet ja perustaneet montaa uusperhettä. Meillä ei ollut suhteen alku ihan helppo kuten muilla oli helppoa. Koettelemuksia oli paljon alussa ja hyvä oli että ne olivat heti alussa jotta siinä punnittiin tuleeko tämä kestämään. Muilla kun ne koettelemukset eivät tulleet heti alussa niin ne odottivat vain tullakseen myöhemmin. 

Olen "jo" noin 40 vuotias mies, enkä eläessäni ole ollut parisuhteessa ja sen jälkeen kun muutin noin parikymppisenä opinojeni perässä pois lapsuuden kodistani, toiselle olen asunut aina yksin. 

Joitain vuosia sitten havahduin siihen, että minun on oikeasti nähtävä ja tehtävä enemmän ja vähemmän vaivaa sen eteen, ettei yksin elämiseni muuttuisi aikaa myöten yksinäisyydeksi.

Viime aikoina tähän on tuonu haastetta, että jouduin työttömäksi. Pärjään, ainakin toisaiseksi taloudellisesti mutta taloudellinenkin epävarmuus stressaa hieman.

Mutta myös se, että miten tai kuinka ylläpitää niitä sosiaalisia suhteita, joita vielä on. En minä tähänkään asti ole elänyt rahoillani leveillen tai saanut ketään kaverikseni varallisuuteni perusteella. Minulle on kuitenkin tärkeää se, että voin ja pystyn tarvittaessa osallistumaan ilman jokaisen centin laskemista. Eli valehtelisin, jos väittäisin ettei taloudellisella puskurilla olisi merkitytsä siinä, etä pystyn vaalimaan sekä sosiaalisiakin suhteitani. 

Toisaalta usein tärkeinä on se, että "vain" pyrkii pitämään kiinni siitä, ettei liika "mökkeydy" ja yllä jollain asteella päivittäsiä tai lähes päivittäisiä rutiineja. - Kyllä minullakin on päiviä, jolloin on tehnyt mieli vain veää peittoa korviin ja kääntää kylkeä ja toivoa, että kaikki on vain pahaa unta. Mutta elämää ei voi paeta. 

Lujasti tsemppiä Ap! 

Minulla sen rauhan toi pieleenmennyt seurusteluyritys, jossa tuli selväksi että olen jo sen asian suhteen "too far gone". Nyt en ainakaan enää haaveile siitä ja hyväksyin asian.

Mitä tarkoittaa yksin?

Jokainen ihminenhän on yksin, siis yksilö. Riippumatta parisuhdestatuksesta, jokainen on ihan just itsensä kanssa.

Voit olla parisuhteessa ja naimisissa, ja silti todella yksinäinen. Sulla voi olla liuta lapsia, mutta olet silti yksin. Eniten yksinäisyyttä lievittää koira, joka voi olla sun kanssa 24/7, eikä ole kenenkään muun.

Toki voi miettiä, mitä haluaa; parisuhdetta, lapsia, puolisoa. Mutta ei näistä mitään pitäisi siksi hankkia, ettei olisi "yksin".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselle mieluisista harrastuksista löytää samanhenkisiä kavereita ja ystäviäkin.

Ei se onnistu, jos on pitkän aikaa ollut yksin. Kyse ei ole samasta asiasta, kuin että janoinen saa viimein vettä. Kun yksinäisyys on tarpeeksi kroonistunut, ei uskalla tai halua ystävystyä kenenkään kanssa ja se yksinäisyys tuntuu turvalliselta. On tunne, ettei kelpaa enää ystäväksi kenellekään.

Nimen oman kun tarpeeksi turpiin on saanut.Ei luota ystäviin ei suuren sukunkaan saatika uusiin ihmisiin.

miksi tehdä lapsia ay demareiden elättäjiksi heillä se ongelma on . muiden perinnöt riittävät vielä 3 polveen jos eivät tötöile

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselle mieluisista harrastuksista löytää samanhenkisiä kavereita ja ystäviäkin.

Ei se onnistu, jos on pitkän aikaa ollut yksin. Kyse ei ole samasta asiasta, kuin että janoinen saa viimein vettä. Kun yksinäisyys on tarpeeksi kroonistunut, ei uskalla tai halua ystävystyä kenenkään kanssa ja se yksinäisyys tuntuu turvalliselta. On tunne, ettei kelpaa enää ystäväksi kenellekään.

"Ei se onnistu"?

Todellakaan ei ole kyse sellaisesta asiasta, etteikö koskaan voisi onnistua. Jos sinä olet päättänyt olla yrittämättä, älä vedä muita mukaasi saamattomuuteen. 

Tinder? Jos deittailu ei kiinnosta ota koira tai kissa

Vaikka kuinka moni ihminen on aloittanut uuden elämän uudessa kaupungissa tai jopa uudessa maassa tuntematta ainuttakaan ihmistä siellä. Kyllä niitä ystäviä ja kumppaneita voi ihan hyvin löytää vanhemmallakin iällä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselle mieluisista harrastuksista löytää samanhenkisiä kavereita ja ystäviäkin.

Ei se onnistu, jos on pitkän aikaa ollut yksin. Kyse ei ole samasta asiasta, kuin että janoinen saa viimein vettä. Kun yksinäisyys on tarpeeksi kroonistunut, ei uskalla tai halua ystävystyä kenenkään kanssa ja se yksinäisyys tuntuu turvalliselta. On tunne, ettei kelpaa enää ystäväksi kenellekään.

"Ei se onnistu"?

Todellakaan ei ole kyse sellaisesta asiasta, etteikö koskaan voisi onnistua. Jos sinä olet päättänyt olla yrittämättä, älä vedä muita mukaasi saamattomuuteen. 

Äläpä nyt vaahtoa, ilman apua se ei tietenkään onnistu. Ja moniko sitä apua hakee? Ei moni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kärsin ennen niin pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, että elin täysin erakkona. Lopulta sain tarpeekseni siitä, että aina harmitti yksinäisyys, ja aloitin terapian. Sen avulla kehitin itsetuntoani sekä rohkeutta, kykenin lopulta lähtemään ihmisten ilmoille ja aloin saada kavereita.

Toisaalta mulle on valjennut, että olen myös introvertti enkä niin kovasti seuraa kaipaakaan. Viihdyn hyvin itseksenikin tehden asioita, joista nautin.

Jos olet vielä täällä, saanko kysyä miten kerroit näille ihmisille joihin tutustui ”aukosta” (sori en keksi parempaa sanaa) elämässäsi?

Siis jos olit pitkäänkin erakkona?

Minä häpeän, tästä olen terapeutin kanssa jo vähän puhunut, mutta jos joltain joka käynyt samaa läpi saisi neuvoa, kuinka olen vain ollut kotona.

Rakennan kauhean muurin itselleni ja pelottelen itseäni uskottelemalla ettei tällaiseen ihmiseen kukaan haluaisi tutustua.

Ap

Miksi sinun pitäisi kertoa uusille ihmisille mistään aukosta? Että sinulla ei ole yhtään ihmistä elämässäsi? Parempi vaan keskittyä siihen, mitä on juuri sillä hetkellä, eikä avautua liikaa omista tulkinnoistaan.

Puoliso on ikääntyessä suuri tuki ja turva jos ja kun alkaa sairauksia tulla puolin ja toisin. Ei ole ulkopuolisten ihmisten varassa ihan heti. Meillä on yli 30v yhteiseloa takana ja arvostamme toisiamme joka näkyy arjessa tavallisina asioina ihan niin ettei mitään ihmeellistä tarvita. Meillä on erilaiset harrastukset ja olemme erillämmekin aina silloin tällöin. Muutama päivä menee että ihanaa olla yksin ja sitten jo alkaa odottamaan toista kotiin. 

Sääli että ihminen jää yksineläjäksi koska sellaisen elämä on surkeaa jos ei ole sitten ihan erakko tapaus eikä halua parisuhdetta. Ei se korvaa parisuhdetta jos on lapsia, eläimiä tai ystäviä korvikkeena. Aikuisen ihmisen kanssa eläminen opettaa tekemään kompromisseja eikä kumpikaan ole mikään ohjaava ja määräävä normaalissa suhteessa. Lapsia ja eläimiä voi ohjata, kouluttaa mielensä mukaisesti mutta ei aikuista ihmistä. Lapset ja eläimet ovat helppoja manipuloitavia. 

itse löysin rauhan viinapullosta.

Yksineläjien ongelma on siinä että sellaisen jonka saisi niin se ei kelpaa ja havittelee sellaista joka on saavuttamattomissa. Sitten yksi syy on liiallinen itsekkyys ja luonnevika. Toiselta vaaditaan mutta itse saa olla ihan oma itsensä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kärsin ennen niin pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, että elin täysin erakkona. Lopulta sain tarpeekseni siitä, että aina harmitti yksinäisyys, ja aloitin terapian. Sen avulla kehitin itsetuntoani sekä rohkeutta, kykenin lopulta lähtemään ihmisten ilmoille ja aloin saada kavereita.

Toisaalta mulle on valjennut, että olen myös introvertti enkä niin kovasti seuraa kaipaakaan. Viihdyn hyvin itseksenikin tehden asioita, joista nautin.

Jos olet vielä täällä, saanko kysyä miten kerroit näille ihmisille joihin tutustui ”aukosta” (sori en keksi parempaa sanaa) elämässäsi?

Siis jos olit pitkäänkin erakkona?

Minä häpeän, tästä olen terapeutin kanssa jo vähän puhunut, mutta jos joltain joka käynyt samaa läpi saisi neuvoa, kuinka olen vain ollut kotona.

Rakennan kauhean muurin itselleni ja pelottelen itseäni uskottelemalla ettei tällaiseen ihmiseen kukaan haluaisi tutustua.

Ap

Aluksi itsetuntoni oli niin surkea, että uusiin ihmisiin tutustuessa pamautin heti kättelyssä, että mä oon niin arka ja huono sos. tilanteissa jajaja...! Ikään kuin anteeksi pyydellen ja antaen toisille mahdollisuuden paeta, kun olin muka niin hirveä x) Suurin osa suhtautui ymmärtäväisesti mutta toki myös vähän oudoksuen, kun saman tien menin "paljastamaan synkimmät salaisuuteni"... Yrityksen ja erehdyksen kautta opin sos. taitoja tajuten mm. että yleensä ihmiset tutustuvat toisiinsa varovaisemmin, ja kun luottamus kasvaa ja jos haluaa tutustua läheisemmin, sitten saattaa vähän kerrassaan jakaa arempiakin asioita.

Alun epävarmuuden jälkeen ihmisiin tutustuminen alkoi sujua siten, että keskityin enemmän siihen, keitä oltiin ja mitä tehtiin missäkin hetkessä. Suurimman osan kanssa ei ole tähän päivään mennessä tulleet mun erakkovuodet puheeksi. He, joihin oon läheisemmin tutustunut ja joille oon kertonut menneisyydestäni, ovat suhtautuneet poikkeuksetta hyvin. Osa on kertonut omistakin vaikeuksistaan, osa vain tarjonnut myötätuntoa eikä ole sen enempää ollut kiinnostunut, hyvässä mielessä siis :) Ilmeisesti ihmisille riittää, että oon hyvää seuraa tänä päivänä.

Ymmärrän tuomituksi tulemisen pelon. Mun olematon itsetunto oli alunperin henkisesti sairaan kodin peruja, ja lukiovuosiin asti tulin koulussa pilkatuksi, kun olin arka, hiljainen, punastelin, vetäydyin omiin oloihin ym. Näin jälkeenpäin täytyy kyllä myös todeta, että olin erityisen herkkä huomaamaan huonon palautteen muilta ja sivuuttamaan tai mitätöimään hyvän, koska huono palaute vahvisti omaa käsitystä itsestäni eikä mun näin ollen tarvinnut muuttua. Kun aika muutokselle oli kypsä ja aloin kehittää rohkeutta sekä itsetuntoani, kivoja ihmisiä vain alkoi tulla vastaan, ehkä koska en enää uskonut, että ansaitsin tulla kohdelluksi huonosti. Nykyään en häpeä itseäni enkä menneisyyttäni enää yhtään. Jokaisella on syynsä siihen, miksi elämä on mennyt, kuten on mennyt.

Vierailija kirjoitti:

Yksineläjien ongelma on siinä että sellaisen jonka saisi niin se ei kelpaa ja havittelee sellaista joka on saavuttamattomissa. Sitten yksi syy on liiallinen itsekkyys ja luonnevika. Toiselta vaaditaan mutta itse saa olla ihan oma itsensä. 

Mistähän tämä tieto on peräisin? Oletko itse yksineläjä? Vähän empatiaa kehiin nyt.