Lue keskustelun säännöt.
Millaistakohan olisi elää ihan yksin? Pärjäisinkö?
17.06.2021 |
Osaisinko edes? Sinkkuna viimeksi 20-vuotiaana, oon loikkinut parisuhteesta toiseen sillä tavalla limittäin.
Puolustuksena, että suhteita ei ole ollut monta. Luulen, että minua ei ole tarkoitettu parisuhteeseen. Olen ihmisenä enemmänkin ystävämateriaalia, vaikka naiselta näytänkin ulkoisesti.
Kaikkein lähin ihminen voi käytöksellään satuttaa kaikkein pahiten. Kun on sellainen olo, että on kaikkensa yrittänyt, kannattaako vielä yhden kerran suunnitelmallisesti koittaa parantaa suhdetta? Vaikka se toinen puolisko ei suostu kiihtymättä kommunikoimaan ja neutraaliksi tarkoituksella luotu keskusteluhetki muuttuu sekunnissa toisen syyttelyksi?
Olen nyt kesän ajan salaa suunnitellut muuttoa takaisin kotipaikkakunnalle. Työ seuraisi mukana niin olisi sinällään ihan helppo juttu. En tiedä, uskallanko. Joku muutos elämään pitäisi kuitenkin nyt saada
Kommentit (28)
No ei multa ainakaan kukaan ole kysynyt haluanko elää yksin tai että pärjäänkö vaan se on haluttava ja pärjättävä kun muuta vaihtoehtoa ei ole eikä tule.
Siis kun haluaa (ainakin vielä) elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannata yrittää suhteessa jossa toinen kiihtyy eikä kommunikoi. Muutto on hyvä idea ja toimii. Sinkkuna oloon tottuu lopulta ja aina voi soittaa sukulaiselle tai vaikka kriisipuhelimeen, jos tulee joku tilanne. Uusia mahdollisuuksia.
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin vaan pois jonnekin. En enää kestä elämääni.
Mulla on ihan sama juttu. Mikään elämässäni ei ole omannäköistä tai siis ns isoista linjoista ei ole eli asuinpaikka on väärä, asuinmuoto on väärä, ammatti on väärä, siviilisääty on väärä..
Jotenkin se vaan on hankalaa alkaa muuttamaan kaikkea kun tämän nykyisen elämän eteen on kuitenkin tehnyt töitä viimeiset 30 vuotta. Ja todellakin töitä, koska ei tämä ole ikinä tuntunut oikealta vaan työläältä/epämukavalta mutta jotenkin sitä ei vaan ymmärtänyt viheltää tätä poikki heti alkuunsa. Sitä vaan odotti, että kyllä tämä tästä lutviutuu eli "sitku"- elämä on hyvinkin tuttua..
Nyt sitten 45-vuotiaana on melko lailla myöhäistä monenkin asian suhteen eli enää ei täysin omannäköinen elämä ole edes mahdollista. Ei edes siis sen yrittäminen, takeitahan ei mistään ikinä olekaan.
Ärsyttää.
Tänään on loppuelämäsi ensimmäinen päivä. Tee siitä itsellesi hyvä.
Mitä jos käy niin, että pysytte yhdessä miehesi kanssa ja elätte pitkän elämän. Jäät leskeksi 85-vuotiaana, ja oma, vapaa elämäsi alkaa sitten. Sitten sinua ketuttaa, kun et tajunnut 40 vuotta aiemmin alkaa nauttia elämästä. Olet kohta vaipoissa filippiiniläishoitajan hellässä huomassa. Se oli siinä sitten.
Harmi juttu sen miehenkin kannalta, joka todennäköisesti oli onneton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomi on siinä mielessä erinomaisen mukava maa, että täällä kuka tahansa perusterve täysi-ikänen (ja hieman nuorempikin) voi elää ja asua yksin. Itse olen asunu ja elänyt aina yksin; ellei sitten lasketa opiskeluaikaani, jolloin asuin niin isommassa (viisi henkeä) kuin pienemmässä (auksi kahden muun lopuksi yhde henkilön ) kanssa solussa. Armeijassa ollessa tupakavreita oli enemmänkin - Solussa asuessanikin m minulla oli kaikkina kertoina aina oma huone ja "vain" eteinen, pesutilat wc/ ja keittiö olivat yhteisiä.
(Äitini jaksoi muistuttaa usein, etä oista se oli silloin kun haloiti Helsingin yliopistolla, silloin sai tai joutui aluksi jakamaan saman huoneen itselle aiemmin tuntemattoman ihmisen kanssa).
Viimeisen ajan kuitenkin opiskeluajastani asuin ja elin yksiössä, joka sijaitsi valehtelematta niin erinomaisen hyvällä paikalla, että harmitti kun en enää viitsinyt vain ao. paikalla sijainneen asunnon vuoksi pitkittää lisää opintojani. Sain siiis tuon vuokrakämpän opiskelupaikkani perusteella, yksityiseltä säätiöltä).
Yksin olen pärjännyt oikein hyvin. Pientä itseriittoisuutta huomaan kertyneen, ehkä jopa pientä itsekkyytäkin. Olisihan se kiva, jos voisi jakaa ja elää yhdessä, jonkun tosien kanssa.
Eriyisest nyt kesäaikaan jolloin vaihdan lakanat noin kerran viikossa huomaan aattelevani että olsi kiva, jos rinnalla eläisi, joku nainen jonka kanssa veää ja heilutella lakananoita.
Tai jonka kanssa jakaa lehti (kyllä olen vanhanaikainen ja tykkää lukea aamun lehteä aamupalapöydässä) Yksin asuessa saa toisaalta varoa ettei "mökkeydy" e. ja yrittää pitää itse yllä yhteyttä läheisiiin muihin kun itselläni ei ole kumppaniakaan, jonka kanssa voisin jakaa ajatuksia ja elämää.
Toisaalta eihän parisuhde automaattisesti tarkoita sitä, että pitäisi muuttaa yhteen (Ymmärrän muuttohalukkuuden mm. lapsiperheissä se saattaa olla usein toimivin ratkaisu. Mutta ei ollenkaan auomaattsesti kahden aikuisen parisuheessa).
Joitain kertoja olen pienessä mielessäni aatellut, että mihin minä oikeastaan kumppania tarvitsisinkaan.
Olen myös miettinyt, että kuinka paljon tilaa on lopulta tarpeeksi. - Itselläni itlaa on keskikokoisen yksiön verran - Sauna on lisä kiva erityisesti talvisaikaa, samoin laistettu parveke on sitä ympärivuoden.
Mieluummin olen itse satsannut elämyksiin (kuten matkuseluun) ja kulttuurinautintoihin, kuin seiniin (asun ainakin toistaiseksi vuokralla) Ja koska minulla ei ole omia lapsia niin myönnän, että olen lahjonut heitä viime vuosina rahalla ihan liian paljon kuin olisin ennätänyt muka kiireisenä viettämään heidän kanssaan aikaa.
M44
Ohis Äh.. lahjonuut heitä, siis lähinnä kummilapsiani lahjonu ja Unicefin kautta auttanut
"27"
Sieltähän se tulikin. Tosi moni kohta pitää paikkansa. ap