Miksi et pidä yhteyttä lapsuudenperheeseesi?

Pilasivat lapsuuteni ja sitä kautta koko elämäni.

Vierailija kirjoitti:

Pilasivat lapsuuteni ja sitä kautta koko elämäni.

Miten pilasivat? Olen pahoillani :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pilasivat lapsuuteni ja sitä kautta koko elämäni.

Miten pilasivat? Olen pahoillani :(

En nyt viitti triggeröityä asioista kertomalla. 

Juurikaan ei mitään yhteyttä ole ollut.

Emme tunne toisiamme jos kadulla kohtaamme. Näin mennyt noin 30 vuotta.

Lääkärin määräyksestä.

Ei tulla toimeen.

Ovat liian läheisiä ja kyselevät liikaa henkilökohtaisista asioista. Olen pitänyt radiohiljaisuutta nyt pari vuotta. Parempi olla yksin.

Molemmat vanhempani ovat jo kuolleet.

Toinen häipyi, kun olin teini ja toinen haluaa minun lopettavan urani ja alkavan omaishoitajaksi (ei ole sairas)

Vanhemmat eronneet, asuvat ihan eri puolilla maata. Sisarukset ovat minua reilusti vanhempia, ja hekin asuvat kauempana. Olin teini-iän kynnyksellä kun koko perhe hajosi ja levisi ympäri maata, hyvä kun joku muisti minutkin siinä hötäkässä ottaa mukaan. En oikein sen ikäisenä osannut ottaa vastuuta yhteyksien pitämisestä (ei niin tehnyt kyllä kukaan muukaan) ja näin aikuisena se on vähän vaikeaa, kun tuntuu ettei tunne edes omia perheenjäseniään eikä oikein kuulu mihinkään. Tosin minuahan siitä syyllistetään kun en pidä yhteyttä. Siinä minun syyt näin pääpiirteissään.

Hankalat ja tunnekylmät suhteet. Mulla on ollut aina tunne etten kelpaa sellaisena kuin olen. Kyllä me jotain yhteyttä pidettäisiin muuten mutta kun se yhteydenpito on mun harteilla kokonaan. Minä soitan, viestitän tms. En tiedä mistä saa puhua kun kaikki mitä sanon on väärin ja elämäni on väärin.

No ehkä kai siksi ettei sitä lapsuudenperhettä kiinnosta kuin vain ja ainoastaan omat saamiset. Yhteydenpito loppui osaltani siihen kun kutsuin nuo valmistujaisiini ja kun soitin että joko olette tulossa kun kello oli jo aika paljon, laitoivat muksunsa vastaamaan puhelimeen ja onnittelemaan syntymäpäivistä! Just.

Viimeksi sain kutsun häihin tai oikeammin pelkän tilinumeron. Että semmoinen lapsuudenperhe kun vanhemmat on kuolleet.

Mä en oikein saa mitään mun lapsuudenperheen näkemisestä. En tunne rakkautta heitä kohtaan ja kohtaamiset eivät ole kiinnostavia, koska perheenjäsenten jutut ovat joko tyhmiä tai tylsiä. En siis viitsi pitää yhteyttä, kun siitä ei ole mulle mitään iloa.

Pidän kyllä omasta puolestani. Harmittavan vähän isäni ja veljeni ovat minuun päin yhteydessä. Raskasta yrittää pitää perhesuhteita yllä, kun yhteydenpito on näin yksipuolista. Äiti sentään soittelee myös minulle päin. Harvoin nähdään, vaikka ei asutakaan kaukana toisistamme.

Olisi ihanaa olla läheinen oman lapsuudenperheen kanssa. Olen enemmän tekemisissä mieheni vanhempien ja sisarusten kanssa. Luulen, että suurin syy meidän perheen tilanteeseen on vanhempien avioero. Se jätti kaikkiin syvät arvet. Koen, ettei minulla ole perhettä, on vain äiti ja isä, erikseen.

Itse toivon, että olisimme omien lasten kanssa läheisempiä myös kun kasvavat isoiksi. Oma perhe on suurin haaveeni.

Sisko, vanhempieni kultalapsi, joka ei tee mitään väärää, rääkkäsi mua koko mun lapsuuden ja vanhemmat puolusteli häntä eikä tehneet mitään. Inisivät, että kun ei se tarkoita niitä asioita ja se on sun sisko niin koita sinä edes olla sovussa. No vit tu NIIN ON! Se on mun sisko ja hajottaa mun kamat, repii mun koulupaperit ja tekee kaikkensa, että mulla ois paha olla. Että minä en tässä aio olla se "parempi ihminen" ja kääntää toista poskea. Ansaitsevat toisensa. Vuosi sitten viimeksi kuulin niistä, kun siskolla oli taloudellisesti tiukkaa ja vanhemmat soitti, että kun se on sun sisko ja me ollaan perhettä niin pitää auttaa ettei siltä lähde kämppä alta. Suomessa on hyvin vaikeaa menettää asuntoa ja vaikka ei oliskaan niin menköön kadulle, ihan sama minulle. Voi vaikka kuolla pois enkä itke perään.

En pidä heistä ihmisinä.

Isä on passiivinen eli ei koskaan soita, tule kylään, kutsu kylään tmv. Saan kyllä mennä hänen luokseen ja soittaa hänen peräänsä eli olla se aktiivinen osapuoli. Päätin jo 20v tienoilla, että jos rakkautta ei tule niin sitten sitä ei tule, minä en rupea kerjäämään enkä roikkumaan enää koskaan yhdessäkään miehessä, jolle on neutraalisti yksi lysti olenko siinä vai en.

Pikkuvelipuoli on typerä. Hänellä on typeriä uskomuksia ja alkaa vielä täysi-ikäisenä raivoitkemään jos joku erehtyy korjaamaan hänen käsitystään tai muistikuvaansa. Ei ole vammainen, mutta kunnon aikuisvauva.

Äitipuoli ei koskaan edes yrittänyt piilottaa vihaansa minua kohtaan. En aio olla tekemisissä ihmisen kanssa, jonka mielestä on ok piestä vaippaikäistä koska tämä ei osannut laittaa lapasia kuivumaan tai koska mies saattoi ehkä pettää (ei pettänyt).

Eno on tekopyhä kristitty, jonka sekoiluista voisi kirjoittaa vaikka kirjan.

Isoäiti kuoli syöpään pari vuotta sitten. Kaipaan häntä edelleen joka päivä.

Päätin teini-iässä, että ei tarvitse enää ikinä tulla tämän henkilön ahdistelemaksi tai joutua hänen tappamakseen.

Fanaatinen uskonnollisuus.

Koska heitä ei kiinnosta pätkääkään, mitä minä teen tai jätän tekemättä. Olen heille kuin ilmaa. 

Antoivat minut pois kun olin 10 ja sen jälkeen on kuulunut vain silloin, kun haluavat jotain.