Narsistien lapset? Lukeeko teilläkin selässä lappu ”saa kohdella paskasti ja arvottomasti”?

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut itsepäinen ja vaikka lapsuus alkoholisoituneen ja väkivaltaisen narsistin lapsena on jättänyt jälkensä, niin opin teininä jo lyömään takaisin. En ikinä ole pitänyt itseäni uhrina. Parikymppisenä oli ongelmia parisuhteissa, mutta kolmekymppisenä loppui nekin, elämänkokemuksen myötä.

Jos olet hyvinpärjäävä, niin mene yksityiselle terapiaan. Kunnallisella on niin pitkät jonot, että pääset hoitoon, jos heilut elämän ja kuoleman rajalla. Suomessa mielenterveyspalvelut ovat tunnetusti huonolla tolalla.

Tuo ei vielä riitä minulle siihen, että ihminen on aidosti onnellinen ja sisällä rauha. Tuo mitä kuvailet on pärjäämistä ja toimintakykyä. 

Oikeasti, negatiivisia tunteita ei pidä padota eikä myöskään alkaa itse käyttää valtaa väärin muihin. Ainakaan itse en usko sen johtavan hyvään. Jos sinulla tulee jonkun ihmisen lähellä paha olo etkä saa sitä avattua ja muutettua tuon ihmisen kanssa, tuo ihminen ei ole hyväksi sinulle. 

Minun vanhempani eivät ole olleet oppikirjanarsisteja enkä tiedä oliko kumpikaan suorastaan narsisti. Toinen vietti ensin kanssani aikaa, muttei koskaan huolehtinut minusta. Lopulta hän siirtyi toisiin harrastuksiin ja muutuin ilmaksi. Toinen vanhempi taas oli sinänsä mukava ihminen ja hänessä oli paljon hyvää, mutta vaarallisinta oli se, että hänen rakkautensa oli ehdollista. Jos olin ja toimin kuten hän halusi, meillä oli oikein mukavaa ja niin normaalia kuin nyt vaan voi olla. Mutta minulla ei saanut olla mitään tarpeita, negatiivista sanottavaa, en voinut ilmaista surua toisesta vanhemmasta, en saanut suuttua, olla tottelematon jne. Eli olemalla helppo ja kiltti saatoin "ostaa" itselleni pintapuolisesti hyvää elämää. 

Minun on vaikea osata pitää puoliani, mutta olen opetellut siihen. Ja jos huomaan, etten pysty, poistun koko kuviosta enkä jää siihen enää pidemmälti kärsimään. Aiemmin vietin vuosia tai kuukausia monissa vahingollisissa tilanteissa ja suhteissa. 

Minä en ole negatiivinen. Minä en ole vaikea. Jos joku tilanne saa minut tuntemaan oloni huonoksi, se tarkoittaa että se tilanne on minulle huono eikä sitä, että minä olen huono ihminen, kun en sitä kestä. Tunteminen on tervettä ja terveellistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut itsepäinen ja vaikka lapsuus alkoholisoituneen ja väkivaltaisen narsistin lapsena on jättänyt jälkensä, niin opin teininä jo lyömään takaisin. En ikinä ole pitänyt itseäni uhrina. Parikymppisenä oli ongelmia parisuhteissa, mutta kolmekymppisenä loppui nekin, elämänkokemuksen myötä.

Jos olet hyvinpärjäävä, niin mene yksityiselle terapiaan. Kunnallisella on niin pitkät jonot, että pääset hoitoon, jos heilut elämän ja kuoleman rajalla. Suomessa mielenterveyspalvelut ovat tunnetusti huonolla tolalla.

Tuo ei vielä riitä minulle siihen, että ihminen on aidosti onnellinen ja sisällä rauha. Tuo mitä kuvailet on pärjäämistä ja toimintakykyä. 

Oikeasti, negatiivisia tunteita ei pidä padota eikä myöskään alkaa itse käyttää valtaa väärin muihin. Ainakaan itse en usko sen johtavan hyvään. Jos sinulla tulee jonkun ihmisen lähellä paha olo etkä saa sitä avattua ja muutettua tuon ihmisen kanssa, tuo ihminen ei ole hyväksi sinulle. 

Minun vanhempani eivät ole olleet oppikirjanarsisteja enkä tiedä oliko kumpikaan suorastaan narsisti. Toinen vietti ensin kanssani aikaa, muttei koskaan huolehtinut minusta. Lopulta hän siirtyi toisiin harrastuksiin ja muutuin ilmaksi. Toinen vanhempi taas oli sinänsä mukava ihminen ja hänessä oli paljon hyvää, mutta vaarallisinta oli se, että hänen rakkautensa oli ehdollista. Jos olin ja toimin kuten hän halusi, meillä oli oikein mukavaa ja niin normaalia kuin nyt vaan voi olla. Mutta minulla ei saanut olla mitään tarpeita, negatiivista sanottavaa, en voinut ilmaista surua toisesta vanhemmasta, en saanut suuttua, olla tottelematon jne. Eli olemalla helppo ja kiltti saatoin "ostaa" itselleni pintapuolisesti hyvää elämää. 

Minun on vaikea osata pitää puoliani, mutta olen opetellut siihen. Ja jos huomaan, etten pysty, poistun koko kuviosta enkä jää siihen enää pidemmälti kärsimään. Aiemmin vietin vuosia tai kuukausia monissa vahingollisissa tilanteissa ja suhteissa. 

Minä en ole negatiivinen. Minä en ole vaikea. Jos joku tilanne saa minut tuntemaan oloni huonoksi, se tarkoittaa että se tilanne on minulle huono eikä sitä, että minä olen huono ihminen, kun en sitä kestä. Tunteminen on tervettä ja terveellistä.

En missään välissä väittänyt, että pitää olla jotenkin tunteeton, enkä sitä olekaan. Teininä en voinut paeta kohtaamaani väkivaltaa ja ainoa keino puolustautua oli lyödä takaisin. Omalla kohdallani olen hyväksynyt sen, etten koskaan pääse täysin irti lapsuuteni kokemuksista ja 100% onnellisuus ja vapaus on pelkkää fantasiaa. Kaikilla on elämässään menneisyyden haamuja tai luurankoja kaapissa.

Parantumiseni alkoi siitä, kun uskalsin päästää irti menneestä, en voi sitä muuttaa. Kokemassani vääryydessä kieriskely ei ole auttanut minua elämässä eteenpäin vaan se on lukinnut minut menneeseen ja siihen voimattomaan lapseen, joka joskus olin. Jos keskityt negatiiviseen, näet vain sen lopulta. Valoa kohti. Kukaan ihminen ei ole 100% onnellinen aina oli lapsuus sitten mitä hyvänsä. Edelleensuosittelen sitä terapiaa oikean terapeutin kanssa. On huomattavasti tehokkaampaa, kuin keskustelu täällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisi myös ajatella, että terveen ihmisen minuus on puhdas ja negatiiviset tunteet syntyvät SYYSTÄ, kun minuutta kohdellaan väärin, joten ne ovat anturit osoittamaan epäterveet ihmissuhteet. 

Viisas ajatus. Monet pahoinpitelijöiden ja hyväksikäyttäjien kynsiin joutuneet toteavat jälkeenpäin, että olihan niitä varoitusmerkkejä, outoa ja pelottavaa käytöstä, mutta sitä yritti päässään ymmärtää, siis sivuutti tunteensa, jotka varoittivat vaarasta. Voi myös ajatella, etteivät tunteet ole sen enempää negatiivisia kuin positiivisiakaan, hyviä tai huonoja/pahoja. Erilaiset tilanteet ja asiat vain synnyttävät erilaisia tunteita, jotka ovat kaikki OK ja tärkeitä, tilanteenmukaisia.

Esim. itse lapsena pelkäsin kuollakseni toista vanhemmistani, ihan syystä. Kun ilmaisin pelkoni toiselle vanhemmalle, tämä sai raivareita, kunnes opin nielemään pelkoni. Tämä toinen vanhempi ei olisi kestänyt myöntää, että puolisonsa oli oikeasti vaarallinen, koska miten olisi sitten voinut perustella suhteeseen jäämisen itselleen. Olivat symbioottisessa suhteessa eivätkä kyenneet eroamaan. Minä sitten opin päässäni perustelemaan tilanteenmukaiset tunteeni pois ja aloin epäillä, että olin itse hullu, koska kukaan muu ei perheen epäkohtia ollut huomaavinaankaan saati puuttunut niihin. Huh, vähemmästäkin kasvaa solmuun...

Aivan kuin mulla! Mäkin pelkäsin toista (lapsia pahoinpitelevää) vanhempaa. Kun kerroin sille ”normaalille” (ei sekään oikeasti normaali ollut, läheiseiippuvainen narsistin peesaaja) pelosta i niin se raivostui, ja kertoi sille narsistivanhemmalle. Joka hetken päästä tuli raivohulluna ja k0sti pieksämällä minut.

Tämä toistui useamman kerran kunnes ymmärsin että se ”normaali” vanhempi ei ole normaali ollenkaan.

Englanniksi tuo peesaaja on enabler, mahdollistaja. Eli käytännössä tukee ja mahdollistaa narsistin sikailun, hyssyttää, vähättelee, ei tee mitään. Hän voi hyvin paeta vaikkapa alkoholismiin.

Hirveintä näissä narsistivanhemmissa on juuri se, että kummastakaan ei saa turvaa. He voivat silti hylätä/pettää hyvin eri lailla. Epävakaa/narsisti vetävät toisiaan puoleensa, joku puhuu läheisriippuvuudesta. Itse vierastan empaatikkoja (hyveellinen uhrautuja ja uhriutuja) kun voi olla ihan yhtä epäkypsä ja itseään säälivä kuin narsistikin.

Minussa on vielä keski iässäkin aivan hirveää vihaa omia vanhempiani kohtaan. Heitä on mahdoton arvostaa. Itseäni olen sentään vuosien saatossa oppinut jo arvostamaan mm sitkeydestäni. Pitkäjänteinen tavoitteellisuus on aina ollut silti mahdotonta. Jonkinsortin luonnevammainen minustakin kasvoi. Omia lapsia en onneksi tehnyt, koska olisin tavalla tai toisella hylännyt heidät. Siinä mielessä lapsettomuus on ihan helpotus. Niin ison varjon nuo epävanhemmat elämälleni loivat.

Mun 7-kymppisille vanhemmille on käynyt joku outo kuvio, osaisiko joku selittää? Toinen on umpinarsisti väkivallalla höystettynä ja toinen se peesari. En ole muuten väleissä mutta vastaan välillä niiden puheluun.

Nyt vanhemmiten se peesari, joka ennen oli se hymistelijä/kulissien ylläpitäjä/narsistin peesaaja, on muuttunut yhtä pahaksi kuin narsisti, eli nyt se peesaaja tauotta solvaa, loukkaa, uhkailee. Narsisti itse on taas muuttunut sillä lailla että on edelleen narsisti muttei niin halukas suoraan hyökkäämään kimppuuni (kuten oli ennen).

Nyt siis se vanhempi joka oli ennen jotakuinkin siedettävä, on aivan sietämätön. En tajua! Laittaako narsisti sen asialla? Käyttää kätyrinä? On saanut toisen persoonan muuttumaan narsistiseksi myös? Hieno homma tosiaan joo kun nyt noita solvaavia ja uhkailevia hulluja on KAKSI.

Tuttua, ovat varmaan läheisriippuva ja narsisti, joilla ollut valtapeli. Kun lriippuva pääsee narsistin ns. niskan päälle, hänen omat narsistiset piirteensä tulevat vahvemmin esiin.

Tunnistan itseni ap:n tekstistä. Täällä narsisti alkoholisti yh-äidin kasvattama.

Itselläni on tosi vaikea sanoa ei työpaikoilla. En tiedä miten saisin itsetuntoni korjattua. Minun on tosi vaikea olla kova muille ja, jos joku alkaa huutamaan minulta tulee itku

Olen joutunut useimmissa työpaikoissa esimiehen kiusaamaksi. Viimeisin Tiimivastaava. En ymmärrä mitä kiksejä nämä ns normaalit tyypit saavat, kun saavat kiusata muita

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisi myös ajatella, että terveen ihmisen minuus on puhdas ja negatiiviset tunteet syntyvät SYYSTÄ, kun minuutta kohdellaan väärin, joten ne ovat anturit osoittamaan epäterveet ihmissuhteet. 

Viisas ajatus. Monet pahoinpitelijöiden ja hyväksikäyttäjien kynsiin joutuneet toteavat jälkeenpäin, että olihan niitä varoitusmerkkejä, outoa ja pelottavaa käytöstä, mutta sitä yritti päässään ymmärtää, siis sivuutti tunteensa, jotka varoittivat vaarasta. Voi myös ajatella, etteivät tunteet ole sen enempää negatiivisia kuin positiivisiakaan, hyviä tai huonoja/pahoja. Erilaiset tilanteet ja asiat vain synnyttävät erilaisia tunteita, jotka ovat kaikki OK ja tärkeitä, tilanteenmukaisia.

Esim. itse lapsena pelkäsin kuollakseni toista vanhemmistani, ihan syystä. Kun ilmaisin pelkoni toiselle vanhemmalle, tämä sai raivareita, kunnes opin nielemään pelkoni. Tämä toinen vanhempi ei olisi kestänyt myöntää, että puolisonsa oli oikeasti vaarallinen, koska miten olisi sitten voinut perustella suhteeseen jäämisen itselleen. Olivat symbioottisessa suhteessa eivätkä kyenneet eroamaan. Minä sitten opin päässäni perustelemaan tilanteenmukaiset tunteeni pois ja aloin epäillä, että olin itse hullu, koska kukaan muu ei perheen epäkohtia ollut huomaavinaankaan saati puuttunut niihin. Huh, vähemmästäkin kasvaa solmuun...

Aivan kuin mulla! Mäkin pelkäsin toista (lapsia pahoinpitelevää) vanhempaa. Kun kerroin sille ”normaalille” (ei sekään oikeasti normaali ollut, läheiseiippuvainen narsistin peesaaja) pelosta i niin se raivostui, ja kertoi sille narsistivanhemmalle. Joka hetken päästä tuli raivohulluna ja k0sti pieksämällä minut.

Tämä toistui useamman kerran kunnes ymmärsin että se ”normaali” vanhempi ei ole normaali ollenkaan.

Englanniksi tuo peesaaja on enabler, mahdollistaja. Eli käytännössä tukee ja mahdollistaa narsistin sikailun, hyssyttää, vähättelee, ei tee mitään. Hän voi hyvin paeta vaikkapa alkoholismiin.

Hirveintä näissä narsistivanhemmissa on juuri se, että kummastakaan ei saa turvaa. He voivat silti hylätä/pettää hyvin eri lailla. Epävakaa/narsisti vetävät toisiaan puoleensa, joku puhuu läheisriippuvuudesta. Itse vierastan empaatikkoja (hyveellinen uhrautuja ja uhriutuja) kun voi olla ihan yhtä epäkypsä ja itseään säälivä kuin narsistikin.

Minussa on vielä keski iässäkin aivan hirveää vihaa omia vanhempiani kohtaan. Heitä on mahdoton arvostaa. Itseäni olen sentään vuosien saatossa oppinut jo arvostamaan mm sitkeydestäni. Pitkäjänteinen tavoitteellisuus on aina ollut silti mahdotonta. Jonkinsortin luonnevammainen minustakin kasvoi. Omia lapsia en onneksi tehnyt, koska olisin tavalla tai toisella hylännyt heidät. Siinä mielessä lapsettomuus on ihan helpotus. Niin ison varjon nuo epävanhemmat elämälleni loivat.

Mun 7-kymppisille vanhemmille on käynyt joku outo kuvio, osaisiko joku selittää? Toinen on umpinarsisti väkivallalla höystettynä ja toinen se peesari. En ole muuten väleissä mutta vastaan välillä niiden puheluun.

Nyt vanhemmiten se peesari, joka ennen oli se hymistelijä/kulissien ylläpitäjä/narsistin peesaaja, on muuttunut yhtä pahaksi kuin narsisti, eli nyt se peesaaja tauotta solvaa, loukkaa, uhkailee. Narsisti itse on taas muuttunut sillä lailla että on edelleen narsisti muttei niin halukas suoraan hyökkäämään kimppuuni (kuten oli ennen).

Nyt siis se vanhempi joka oli ennen jotakuinkin siedettävä, on aivan sietämätön. En tajua! Laittaako narsisti sen asialla? Käyttää kätyrinä? On saanut toisen persoonan muuttumaan narsistiseksi myös? Hieno homma tosiaan joo kun nyt noita solvaavia ja uhkailevia hulluja on KAKSI.

Tuttua, ovat varmaan läheisriippuva ja narsisti, joilla ollut valtapeli. Kun lriippuva pääsee narsistin ns. niskan päälle, hänen omat narsistiset piirteensä tulevat vahvemmin esiin.

Joo, monesti aina luullaan että narsistin alistuja-puoliso on uhri. Mutta kyllä sekin ”saa” jotain itselleen tuosta sairaasta parisuhteesta. Vaikka isäni onkin se väkivaltainen arvaamaton hullu narsku, niin näennäisesti tossukka alistuja äiti pääsee ajoittain niskan päälle, ja eräällä lailla k0staa narsistille (sellaisella piilotetulla passiivis-aggressiivisella tavalla).

Koko perhedynamiikka on aivan outoa. Ja usein se meno juuri siten että isä lyö äitiä, äiti veljeä, veli minua jne. Eli se paha kiertää.

Nyt kun en ole tekemisissä enää niin minut on leimattu ”mielisairaaksi”, ja oikein urakalla mustamamaalavat ja haukkuvat. Sekin aina näissä dysfukntionaalisissa perheissä on että kun se tervein lapsi vetäytyy pois, niin sen kimppuun hyökätään ja syytellään hulluksi.

Minun koko elämä tuhottiin jo lapsuudessa: kotikiusatusta tietysti koulukiusatuksi ja aikuisena en ole päässyt ikinä työelämään, ei ole mitään ihmissuhteita, olen rutiköyhä monisairas ja en tosiaan enää oikein edes kaipaa/jaksa ihmisseuraa enkä osaa olla ihmisten kanssa. Sama kaava mullakin: lapsuudesta asti ollut se sivuhahmo, näkymätön, poljettava, naureskeltu outo tyyppi jne.

Kun nuorempana oli muutamia ystävyyssuhteita tai sellaiseksi niitä ainakin kuvittelin, kaikki hylkäsivät minut työttömyyden ja sairauksien pitkikittyessä ja taisin olla ennemmin sellainen varaseuraneiti ja yksipuolinen kuuntelija heillekin. Just semmoinen aina valmis palveluksiin ja kuuntelemaan muita vaikka oman terveyteni ja jaksamiseni kustannuksella, ja palkinnoksi lopulta aina hylkääminen ja muutenkin etusijalla aina kumppanit ja muut ystävät heillä. Olen maannut sairaalassa kuolemnakielissä, ja yksikään ystävä ei vaivautunut paikalle katsomaan, tällöin tämä tärkeyteni heille viimeistään tuli hyvin selväksi.

Sisarukseni tuntuvat käyttävän narsisimia selviytymiskeinonaan ja ovat pärjänneet hyvin elämässään. Monesti olen aikuisena miettinyt, että olisinpa itsekin kasvanut narsistiksi vaikka sitten, voisin olla fyysisesti terve ja menestynyt uratykki edes jos ei muuta, nyt olen pelkkä kotona sossutuilla makaava sairaaksi kiusattu ja poljettu ihmisraunio, joka haluaisi vain pois tästä koko elämästä. Terapiaan ei ole todellakaan rahaa, ja epäilen, voisiko näin isoja vaurioita mikään terapiakaan korjata edes osittainkaan. Mahdotonta uskoa, että mikään normaali elämä olisi minulle mahdollista ikinä.

Joo ja minua on kanssa aina haukuttu hulluksi ja että kuvittelen kaiken perheeni tekemän pahan minulle, tuttua. Ja lopulta aikuisena sekosinkin lopulta vuosikymmenten yksinselviytymisen jäljiltä näiden ja monien muiden traumojen takia. Silti tiedän, etten todellakaan ole kuvitellut perheen sairasta käytöstä minua kohtaan, ja ongelmani johtuvat juuri tästä sairaasta perhedynamiikasta, se on se juurisyy kaikkeen paskaan elämässäni.  

Ja muillakin sisaruksilla kyllä ollut mt-ongelmia ja narsismia niissä kaikissa ainakin on, mutta sitähän harvoin saadaan diagnosoitua, kun eivät he mielestään ole sairaita, sairastuttavat vaan muut ympäriltään. Jo tämä tieto ja  tunne, ettei ikinä tule saamaan oikeudenmukaisuutta kaiken kokemansa p***an jälkeen, sairastuttaa mielen.

Narskut porskuttavat menestyneinä perheineen, urineen jne.ja yleensä edes fyysisesti terveinä, itse olet pelkkä ihmisraunio joka on kärsinyt läpi maanpäällisen helvetin ja tosiaan saa vielä muiltakin kanssaihmisiltä vaan lisää syyttelyä, mitätöintiä, kiusaamista jne. jos erehtyy kertomaan kenellekään mitään ja vaikkei kertoisikaan, se  nujerrettu olemus jo jotenkin provosoi muutkin samankaltaiset tuhoajat kimppuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisi myös ajatella, että terveen ihmisen minuus on puhdas ja negatiiviset tunteet syntyvät SYYSTÄ, kun minuutta kohdellaan väärin, joten ne ovat anturit osoittamaan epäterveet ihmissuhteet. 

Viisas ajatus. Monet pahoinpitelijöiden ja hyväksikäyttäjien kynsiin joutuneet toteavat jälkeenpäin, että olihan niitä varoitusmerkkejä, outoa ja pelottavaa käytöstä, mutta sitä yritti päässään ymmärtää, siis sivuutti tunteensa, jotka varoittivat vaarasta. Voi myös ajatella, etteivät tunteet ole sen enempää negatiivisia kuin positiivisiakaan, hyviä tai huonoja/pahoja. Erilaiset tilanteet ja asiat vain synnyttävät erilaisia tunteita, jotka ovat kaikki OK ja tärkeitä, tilanteenmukaisia.

Esim. itse lapsena pelkäsin kuollakseni toista vanhemmistani, ihan syystä. Kun ilmaisin pelkoni toiselle vanhemmalle, tämä sai raivareita, kunnes opin nielemään pelkoni. Tämä toinen vanhempi ei olisi kestänyt myöntää, että puolisonsa oli oikeasti vaarallinen, koska miten olisi sitten voinut perustella suhteeseen jäämisen itselleen. Olivat symbioottisessa suhteessa eivätkä kyenneet eroamaan. Minä sitten opin päässäni perustelemaan tilanteenmukaiset tunteeni pois ja aloin epäillä, että olin itse hullu, koska kukaan muu ei perheen epäkohtia ollut huomaavinaankaan saati puuttunut niihin. Huh, vähemmästäkin kasvaa solmuun...

Aivan kuin mulla! Mäkin pelkäsin toista (lapsia pahoinpitelevää) vanhempaa. Kun kerroin sille ”normaalille” (ei sekään oikeasti normaali ollut, läheiseiippuvainen narsistin peesaaja) pelosta i niin se raivostui, ja kertoi sille narsistivanhemmalle. Joka hetken päästä tuli raivohulluna ja k0sti pieksämällä minut.

Tämä toistui useamman kerran kunnes ymmärsin että se ”normaali” vanhempi ei ole normaali ollenkaan.

Englanniksi tuo peesaaja on enabler, mahdollistaja. Eli käytännössä tukee ja mahdollistaa narsistin sikailun, hyssyttää, vähättelee, ei tee mitään. Hän voi hyvin paeta vaikkapa alkoholismiin.

Hirveintä näissä narsistivanhemmissa on juuri se, että kummastakaan ei saa turvaa. He voivat silti hylätä/pettää hyvin eri lailla. Epävakaa/narsisti vetävät toisiaan puoleensa, joku puhuu läheisriippuvuudesta. Itse vierastan empaatikkoja (hyveellinen uhrautuja ja uhriutuja) kun voi olla ihan yhtä epäkypsä ja itseään säälivä kuin narsistikin.

Minussa on vielä keski iässäkin aivan hirveää vihaa omia vanhempiani kohtaan. Heitä on mahdoton arvostaa. Itseäni olen sentään vuosien saatossa oppinut jo arvostamaan mm sitkeydestäni. Pitkäjänteinen tavoitteellisuus on aina ollut silti mahdotonta. Jonkinsortin luonnevammainen minustakin kasvoi. Omia lapsia en onneksi tehnyt, koska olisin tavalla tai toisella hylännyt heidät. Siinä mielessä lapsettomuus on ihan helpotus. Niin ison varjon nuo epävanhemmat elämälleni loivat.

Mun 7-kymppisille vanhemmille on käynyt joku outo kuvio, osaisiko joku selittää? Toinen on umpinarsisti väkivallalla höystettynä ja toinen se peesari. En ole muuten väleissä mutta vastaan välillä niiden puheluun.

Nyt vanhemmiten se peesari, joka ennen oli se hymistelijä/kulissien ylläpitäjä/narsistin peesaaja, on muuttunut yhtä pahaksi kuin narsisti, eli nyt se peesaaja tauotta solvaa, loukkaa, uhkailee. Narsisti itse on taas muuttunut sillä lailla että on edelleen narsisti muttei niin halukas suoraan hyökkäämään kimppuuni (kuten oli ennen).

Nyt siis se vanhempi joka oli ennen jotakuinkin siedettävä, on aivan sietämätön. En tajua! Laittaako narsisti sen asialla? Käyttää kätyrinä? On saanut toisen persoonan muuttumaan narsistiseksi myös? Hieno homma tosiaan joo kun nyt noita solvaavia ja uhkailevia hulluja on KAKSI.

Tuttua, ovat varmaan läheisriippuva ja narsisti, joilla ollut valtapeli. Kun lriippuva pääsee narsistin ns. niskan päälle, hänen omat narsistiset piirteensä tulevat vahvemmin esiin.

Joo, monesti aina luullaan että narsistin alistuja-puoliso on uhri. Mutta kyllä sekin ”saa” jotain itselleen tuosta sairaasta parisuhteesta. Vaikka isäni onkin se väkivaltainen arvaamaton hullu narsku, niin näennäisesti tossukka alistuja äiti pääsee ajoittain niskan päälle, ja eräällä lailla k0staa narsistille (sellaisella piilotetulla passiivis-aggressiivisella tavalla).

Koko perhedynamiikka on aivan outoa. Ja usein se meno juuri siten että isä lyö äitiä, äiti veljeä, veli minua jne. Eli se paha kiertää.

Nyt kun en ole tekemisissä enää niin minut on leimattu ”mielisairaaksi”, ja oikein urakalla mustamamaalavat ja haukkuvat. Sekin aina näissä dysfukntionaalisissa perheissä on että kun se tervein lapsi vetäytyy pois, niin sen kimppuun hyökätään ja syytellään hulluksi.

Kun ei ole missään yhteydessä koko sukuun säästyy tietämästä mitä minusta juorutaan. Saavat kuvitella minun elämäni ihan vapaasti. EVVK.

Narskuäiti osasi ja osaa lirkutella kyllä kaikki puolelleen tai kukaan ei ainakaan viitsi täräyttää hänelle totuutta nenän eteen. Minulle aivan sama. Uikoon samassa paskalammessa vaikka kaikki.

Olen yksinäinen mutta tuohon hullujenhuoneeseen minun ei tarvitse enää osallistua. Ihan tarpeeksi elämää haaskasin ”ymmärtämiseen”.

Joo, muistan jo lapsena saaneeni ne pahansuovat, manipuloivat tytöt lyöttäytymään kavereikseni ja uskoin oikeasti, että ystävyys on sitä, että minä palvelen heitä. Kun nämä "ystävät" haukkui, nöyryytti, pahoinpiteli ja lopulta kyllästyttyään laittoi välit poikki, en osannut loukkaantua ollenkaan, pidin heitä täysin oikeutettuina toimintaansa, olinhan heitä huonompi ihminen ja tätä jatkui siis sieltä 3-4-vuotiaasta parikymppiseksi, minkä ikäinen olen siis nytkin.

Ja ihan puskista nuo myrkylliset ystävät on aina tulleet, ei olla hitaasti lähennetty tuttavista ystäviksi niin, että saalistaja olisi pitkään tarkkaillut mua yrittäen spotata huonon itsetunnon. Etenkin nuorempana se oli muutama päivä ja random tytöstä tuli omistajani

Minä olen narsisti-isän tytär. Kuten edellinen kirjoittajakin kertoi, olin jo aivan lapsuuden ystävyyksissä aivan kynnysmatto. Minulle sai sanoa mitä vaan, muut tiesivät paremmin asiani ja saivat pompottaa. Ei siis lainkaan tajua rajoista tai siitä, että minulla olisi oikeus mielipiteisiin tai tunteisiin. Kun ei lapsenakaan ollut.

Minulla kävi hyvä tuuri siinä, että teinivuosien bestis oli kiltti ja hyväsydäminen, samoin kuin poikakaverit ja nykyinen aviomies. Ongelmia on tullut muutaman kiusaajan kanssa meidän kummankin suvussa sekä töissä. Olen ollut kauheissa tuskissa ilkimysten kourissa ja vaan kiltisti kuunnellut.

Nyt onneksi työyhteisö on ok, suvussa vielä muutama lannistaja mutta heihin otan etäisyyttä. En vain jaksa koko ajan pitää puolustusta päällä nälvimistä vastaan. Vasta keski-ikäisenä oikeastaan tajuan miten väärin tuo nitistäminen on, ennen ajattelin että ansaitsen sen. Ansaitsen kuulla miten huono olen.

Omille tyttärille kerron heille mukautetusti miten inhottavia kavereita minulla oli heidän ikäisenään, harrastukseni oli tyhmiä, vaatteeni, hiukseni ja kamani sai naureskelua. Ja että sellaisten " kavereiden" kanssa ei tarvitse olla. Maailma on täynnä mukaviakin ihmisiä ja ystävä on ystävällinen. En halua että he kokevat samaa rajattomuuden piinaa kuin itse nuorempana koin.

Alice Miller on kirjoittanut näistä lapsuuden kurjuuksista hyviä ja valaisevia kirjoja.

Kyllä lukee. Minulla oli tosi huono yhdistelmä: isä väkivaltainen juoppo joka selvinpäinkin oli aika kamala, äiti hiljainen, penseä, poissaoleva, passiivis-aggressiivinen tossukka jolle myös maistui viina erittäin hyvin. Sisko tyranni. Synnyin ilmeisesti keskelle siskon pahinta uhmaa jota äiti ei huomannut/osannut ottaa vastaan. Niinpä kasvoin isän ja siskon varjossa, mutta turvaa en saanut mistään, kaikista vähiten äidiltä. Voin sanoa että siitä ei tullut kovin hyvää jälkeä.

Siskon uhma jäi jotenkin päälle ja tyrannia ulottui nuoruuteen saakka. Hänen piti saada kaikki ensin, enemmän, kaikki oli häneltä pois. Löi ja repi uuden Aku Ankan väkisin kädestäni jos luin sitä ennen häntä. Ei haittaa vaikka se menisi rikki, kunhan olisin aina kakkonen siskoon nähden. Tuhosi joskus tavaroitani. Rakkaus, tai ylipäätään huomio, oli ehdollista. Sisko käytti myös paljon fyysistä väkivaltaa, sylki päälleni, haukkui, nöyryytti kavereiden edessä. Hän kerta kaikkiaan vihasi minua. Kaikki hänen kaverinsa pitivät minua melkein kuin spitaalisena, karttelivat, tiuskivat.. Minusta kulki kaikenlaisia huhuja (lesbo jne, se oli muuten kamala leima ysärillä!) ja olen tullut siihen lopputulokseen että sisko pisti nämä huhut alulle.

Varmaan on sanomattakin selvää että olin kiusattu myös koulussa. Se jo riitti kun olin niin outo (ujo), päälle vielä siskon lietsominen. Tai sitten olin toisissa porukoissa mitätön, näkymätön. Mulla onneksi oli pari kaveria kuitenkin.

No, siskolla menee nykyään todella huonosti. Hovi hajonnut. En oikeastaan sääli, vaikka huonon lapsuuden uhri on myös. Mulla menee päällisin puolin ok mutta on erittäinkin suuria taisteluja välillä. Vaikuttaa elämään edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lukee. Minulla oli tosi huono yhdistelmä: isä väkivaltainen juoppo joka selvinpäinkin oli aika kamala, äiti hiljainen, penseä, poissaoleva, passiivis-aggressiivinen tossukka jolle myös maistui viina erittäin hyvin. Sisko tyranni. Synnyin ilmeisesti keskelle siskon pahinta uhmaa jota äiti ei huomannut/osannut ottaa vastaan. Niinpä kasvoin isän ja siskon varjossa, mutta turvaa en saanut mistään, kaikista vähiten äidiltä. Voin sanoa että siitä ei tullut kovin hyvää jälkeä.

Siskon uhma jäi jotenkin päälle ja tyrannia ulottui nuoruuteen saakka. Hänen piti saada kaikki ensin, enemmän, kaikki oli häneltä pois. Löi ja repi uuden Aku Ankan väkisin kädestäni jos luin sitä ennen häntä. Ei haittaa vaikka se menisi rikki, kunhan olisin aina kakkonen siskoon nähden. Tuhosi joskus tavaroitani. Rakkaus, tai ylipäätään huomio, oli ehdollista. Sisko käytti myös paljon fyysistä väkivaltaa, sylki päälleni, haukkui, nöyryytti kavereiden edessä. Hän kerta kaikkiaan vihasi minua. Kaikki hänen kaverinsa pitivät minua melkein kuin spitaalisena, karttelivat, tiuskivat.. Minusta kulki kaikenlaisia huhuja (lesbo jne, se oli muuten kamala leima ysärillä!) ja olen tullut siihen lopputulokseen että sisko pisti nämä huhut alulle.

Varmaan on sanomattakin selvää että olin kiusattu myös koulussa. Se jo riitti kun olin niin outo (ujo), päälle vielä siskon lietsominen. Tai sitten olin toisissa porukoissa mitätön, näkymätön. Mulla onneksi oli pari kaveria kuitenkin.

No, siskolla menee nykyään todella huonosti. Hovi hajonnut. En oikeastaan sääli, vaikka huonon lapsuuden uhri on myös. Mulla menee päällisin puolin ok mutta on erittäinkin suuria taisteluja välillä. Vaikuttaa elämään edelleen.

Mulla tätä samaa, vanhemmista toinen siis narsisti, ja sehän roolittaa lapset niin että toinen syntipukki ja toinen kultalapsi. Olen siis tietty se syntipukki.

Vielö aikuisinakin sisarukseni kohtelee mua törkeästköi ja loukkaavasti ja puhetyyli sellainen että tiuskii ja raivoaa. Lapsena se oppi jo sen että mua voi ja saa puhutella niin. Koko perhe kaatoi paskat ja pahat olot mun niskaan.

Aikuisena kuvio on vaan pahentunut. Mut on tehty perinnöttömäksi (jonkun pienen lakiosan voin ehkä saada jos riitautan) ja kaikki menossa kultalapselle.

Narsistin perheessä koko dynamiikka ja vuorovaikutus on sairasta ja väärää. Ja tosiaan vaikuttaa sisarusten välillä myös, eli ei ole pelkästään se ongelma että vanhemmat on sietämättömiä!