Hei vanhempi! Suututko jos lapseton ystäväsi ei oma-aloitteisesti puhu lapsistasi

Kaikesta sitä ihmiset keksiikin suuttua.

En ole vanhempi, mutta sanoisin, että jos ystäväni ei koskaan ottaisi lapsiani mitenkään puheeksi, niin pitäisin sitä outona ja olisin varmaan hiukan loukkaantunut. En tietenkään oleta, että niistä koko ajan jauhettaisiin, enkä sitä haluaisikaan. Mutta minulla on ollut ja on edelleen ystäviä, jotka eivät koskaan oikeastaan kysy kuulumisiani tai tiedustele mitään elämäni merkittävistä tapahtumista. Näin on ollut esim. naimisiinmenoni, asunnon oston ja läheiseni kuoleman kanssa; he käyttäytyvät kuin niitä ei olisi tapahtunutkaan. Itse pyrin aina kyselemään kavereideni perheiden kuulumisista ja heidän elämiensä "isoista jutuista". Kuuluu mielestäni ihan käytöstapoihin.

Lapseton ei välttämättä juuri ole lapsista kiinnostunut eikä osaa niistä puhua, mutta olisi kuitenkin kohteliasta kysyä vaikka, miten niillä/meillä menee. Kyseessä kuitenkin aika iso ja tärkeä osa sen lapsellisen ystävän elämää.

Vastauksena kysymykseesi ap, tuntuu kyllä mukavalta jos ystävä vaikuttaa toisinaan aidosti kiinnostuneelta lapseni kuulumisista. Mitä lapsellesi kuuluu, mistä hän nykyään tykkää, millainen tyyppi hän nykyään on, nämä ovat kivoja kysymyksiä. Mutta, henkilökohtaisesti koen paljon isommaksi asiaksi sen, pyrkiikö ystävä löytämään aidosti yhteisiä keskustelunaiheita. Yksi ystäväni puhuu nykyään vain koirastaan (minulla ei ole koiraa), toinen vain opinnoistaan ja deittailusta (olen työssäkäyvä perheenäiti). Ei todellakaan tarvitse jutella lapsestani, mutta kumpa löytäisimme jotain aiheita jotka kiinnostavat molempia: työt, harrastukset, tv-sarjat, kuntoilu.... tämä on asia mikä harmittaa nykyään. Ihmiset ovat menneet elämässään eri suuntiin ja yhteistä on vaikea löytää.

Vierailija kirjoitti:

Musta on normaalia että ystäviltä kysytään myös perheiden kuulumiset, mutten oleta että lapsetonta ystävää kauheasti kiinnostaa mun lapset joten jos kysyy vastaan lyhyesti ja siirryn muihin aiheisiin.

Minä ajattelen samoin. Toiselle tärkeistä asioista voi puhua lyhyesti, niin että huomioi ne. Minua itseäni hävetti, kun en muistanut lapsettoman ystäväni kissan nimeä. Kissa on hänelle tärkeä ja silloin minun ystävänä pitäisi muistaa nimi. Sama asia harrastusten yms asioiden kanssa. Ystävän tärkeät elämänosa-alueet muistetaan vaikka ne ei olisi itselle samoja.

Vierailija kirjoitti:

Vastauksena kysymykseesi ap, tuntuu kyllä mukavalta jos ystävä vaikuttaa toisinaan aidosti kiinnostuneelta lapseni kuulumisista. Mitä lapsellesi kuuluu, mistä hän nykyään tykkää, millainen tyyppi hän nykyään on, nämä ovat kivoja kysymyksiä. Mutta, henkilökohtaisesti koen paljon isommaksi asiaksi sen, pyrkiikö ystävä löytämään aidosti yhteisiä keskustelunaiheita. Yksi ystäväni puhuu nykyään vain koirastaan (minulla ei ole koiraa), toinen vain opinnoistaan ja deittailusta (olen työssäkäyvä perheenäiti). Ei todellakaan tarvitse jutella lapsestani, mutta kumpa löytäisimme jotain aiheita jotka kiinnostavat molempia: työt, harrastukset, tv-sarjat, kuntoilu.... tämä on asia mikä harmittaa nykyään. Ihmiset ovat menneet elämässään eri suuntiin ja yhteistä on vaikea löytää.

Eli ystävän pitää olla kiinnostunut lapsestasi, mutta sinun ei tarvitse olla kiinnostunut ystävän elämässä keskeisistä asioista, kuten koira tai deittailu. Aika mielenkiintoinen ajatusmalli. 

Vierailija kirjoitti:

Näin lapsettomana kiinnostaa miksi ystävien lapsista ei tulisi puhuttua? Minusta on luontaista puhua puolisoistamme, vanhemmistamme ja ystävien lemmikeistä. Miksi lapset olisivat erilainen asia? Toki ymmärrän että jatkuvaa yhdestä asiasta jauhamista ei kukaan jaksa, mutta asia pätee kaikkeen - ei vain lapsiin.

Itse olen kokenut että etenkin jos vähän harvemmin tavataan, niin lapsia saaneet ihmiset eivät mielellään puhele lapsistaan minulle. He varmasti juttelevat lapsista paljon muiden samassa tilanteessa olevien kaverien kanssa, joten lienee virkistävää saada höpistä välillä jotakin ihan muuta. Yleensä kysyn itse aina lasten kuulumiset, koska mielestäni se on kohteliasta ja kuuluu asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En muiden lapsettomien juurikaan, mutta kummiksi halunneiden ihmisten välinpitämättömyys oli niin raivostuttavaa, että välit ovat katkenneet. Teeskentelyä ei tarvitse sietää. Lapsettomat voisivat olla edes sen verran kohteliaita, että eivät komentele tai käske lapsiani-se ei ole heidän tehtävänsä,varsinkaan,jos aihetta ei oikeasti ole, vaan kyse on lapsettoman kyvyttömyydestä ymmärtää lapsia. Jos on ongelma, asiasta voi kertoa minulle sen sijaan,että ryhdytään ilkeiksi lapselle. Ovat sentään ymmärtäneet jäädä lapsettomiksi, se heidän hyväkseen sanottakoon.

Hel..tiliinen määrä alapeukkuja tosiasioiden sanomisesta-"kummit" halusivat ihan itse tulla kummeiksi lukuisten sokerikuorrutettujen läsnäolo ja avunanto lupausten kera-pelkkää p..ka puhetta ovat vuodet osoittaneet. Muut lapsettomat "ystävät": haukkuvat lastani, koska hän käyttäytyy normaalisti-puhuimme kyllä han muista asioista,kuin lapsista-eli en ole odottanut heiltä kiinnostusta edes lapseni suupuolta kohtaan. Mikäs se tässä tosiasiassa teidän mieliänne riepoo? Alapeukuille on hyvä antaa perustelut, mutta ymmärtäähän sen,että totuutta vastaan on hiukan hankalaa argumentoida.  

Tästä, juuri tästä syystä en halua olla kummi. Rakastan lapsia ja olen mielelläni tukena ystävilleni. Nykyään minulla on itsellänikin lapsi. Kuitenkin kummina olen varmaankin aina epäonnistunut. Kummipyynnöstä on äärettömän vaikea kieltäytyä ilman että toinen suuttuu. Siispä suostuin, kahdesti, vaikka tiesin etteivät nämä perheet muutu taikaiskusta minulle läheisemmiksi ja tärkeämmiksi kuin muut/kuin ennen. Se että pitää kovasti jostain ihmisestä ei tarkoita että pitäisi kovasti hänen puolisostaan ja pääsisi siten sisälle heidän perheeseensä. Minua on myös aina ahdistunut se että kummina minusta odotetaan sitä sun tätä mitä ei kuitenkaan sanota suoraan. Sitten loukkaannutaan ja katkeroidutaan. Koen olevani lahja-automaatti, en juuri muuta.

Minä en juttele lapsista juurikaan edes lapsellisen ystäväni kanssa. Jos tapaamme kahdestaan, puhumme ihan muusta kuin lapsista. Se on meidän aikuisten laatuaikaa ja virkistävä irtiotto vaipanvaihto-ruuanlaitto-kiukkukohtaus-pikkukakkonen-nukutusrumba-arjesta. 

Juttelemme lapsettoman ystäväni kanssa enimmäkseen yhteisestä harrastuksestammme, mutta myös muista elämään liittyvistä asioista, vaikka ne ei toiselle olisi ajankohtaisia. Minä puhun varmasti melko paljon lapsistani, koululaisia ovat jo, eli ei mitään vaipanvaihto- jä imetysjuttuja. Kaveri yleensä kommentoi jotain ja joskus hän saattaa puhua sukulaislapsistaan. En mitenkään oleta, että hänen pitäisi oma-aloitteisesti kysellä lasteni kuulumisia, elleivät lapset satu olemaan paikalla, ja harvemmin ovat. Sitten ehkä loukkaantuisin, jos yrittäisin puhua jostakin mieltäni vaivaavasta asiasta, joka liittyy lapsiin, ja kaverini vaihtaisi joka kerta puheenaihetta. Näin ei ole kuitenkaan koskaan käynyt, ja ehkä se olisi sen merkki, että minun pitäisi vähentää lapsista puhumista.

On ihan peruskohteliasta kysyä mitä lapsille kuuluu. Sen kummemmin heistä ei tarvitse jutella. Jos ystävä välttää sanallakaan mainitsemasta toisen lapsia ikinä, niin siitä voi tulla välinpitämätön kuva.

En. En minäkään aina kysele toisten lapsista. Enkä oleta ihmisten kyselevän minun lapsistani.

Kolme parasta ystävääni ovat lapsellisia ja itse olen lapseton, ja kyllä minua kiinnostaa heidän lasten kuulumiset. Ja totta kai lapsista puhutaan.

Ystäväni teini on joskus katsonut minua kummastellen, (kun olen kai ollut niin tuttavallinen) että mistä minä hänet tunnen - eihän hän tietenkään sitä tiedä, että tiedän yllättävän tarkasti hänen terveysongelmansa vauvasta saakka. Ja kodin ongelmat ja perheen ja suvun ristiriidat. Ja koulun ongelmat. Ja seurusteluongelmat. Toki äitinsä lakkasi terveysasioista puhumasta kun lapsi tuli isommaksi, mutta silti.

Mutta mitään perusasioista jankuttamista emme harrasta, että minkä väristä kakkaa tuli ja millaista mössöä lapsille tällä viikolla syötetään. Nämä he varmaan juttelevat "vertaistuessa" muiden samanikäisten vauvojen/lasten vanhempien kanssa, joilla on jotain annettavaakin sellaiseen.

Vierailija kirjoitti:

En muiden lapsettomien juurikaan, mutta kummiksi halunneiden ihmisten välinpitämättömyys oli niin raivostuttavaa, että välit ovat katkenneet. Teeskentelyä ei tarvitse sietää. Lapsettomat voisivat olla edes sen verran kohteliaita, että eivät komentele tai käske lapsiani-se ei ole heidän tehtävänsä,varsinkaan,jos aihetta ei oikeasti ole, vaan kyse on lapsettoman kyvyttömyydestä ymmärtää lapsia. Jos on ongelma, asiasta voi kertoa minulle sen sijaan,että ryhdytään ilkeiksi lapselle. Ovat sentään ymmärtäneet jäädä lapsettomiksi, se heidän hyväkseen sanottakoon.

Kannattaisi kasvattaa niitä lapsiaan, niin muiden ei tarvitsisi. Koska jonkunhan sitä kuritonta kakaraa on komennettava, jos hänen omista vanhemmistaan ei siihen ole.

Aiheeseen palaten, yleensä kyselen nopeat kuulumiset, jos ei mitään erikoisempaa syytä ole lapsista puhua. Ja ihan totta puhuakseni, ei minua kavereiden lasten kiinnostuksen kohteet tai lempivärit kiinnosta, jos ei heidän kanssaan muuten ole oikein minkäänlaista suhdetta. Niitä voin kysyä lapselta itseltään, jos joskus nähdään ja muutama sana vaihdetaan, ihan vain small talkina. Se, että joku ihminen on minun kaverini, ei tarkoita, että koko hänen lähipiirinsäkin on. Kohteliaasti otetaan kaikki huomioon, mutta kaverini takia minä häntä näen, en lapsen, miehen tai äidin. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, joiden lähipiirikin kuuluu omaan ystäväpiiriini.

En suutu

No en todellakaan loukkaannu, mitä puhuttavaa lapsista olisi? Jos haluan puhua jotain lapsistani, aukaisen suuni itse. Mutta lähinnä heistä on joskus kerrottavaa (= yksi puhuu, toinen vastaanottaa) ei mitään pohdittavaa (=molemmat puhuvat aiheesta vuorotellen).

Minusta on kohteliasta kysyä mitä puolisolle ja lapsille kuuluu, ja ehkä jotain liittyen edelliseen keskusteluun (joko korvatulehduskierre on helpottanut tms.), mutta sen enempää ei ole pakko asiaa käsitellä. Vastavuoroiseen ystävyyteen kuuluu, että puhutaan niistä aiheista jotka jostain syystä on pinnalla. Toisella kerralla se voi olla esimerkiksi toisen parisuhdeongelma, toisella kerralla jotain toisen lapsiin liittyvää.

Lapset on kuitenkin niin iso osa vanhempiensa elämää, että kuulostaa erikoiselta jos eivät missään vaiheessa tule ollenkaan esille kun ystäviä tavataan, kaukaisemmat tuttavat on eri asia. Ystävän perheenjäsenen ignooraaminen ei ole hyvien tapojen mukaista, enkä arvostaisi ystävää joka suhtautuisi lapsiini jotenkin vähättelevästi. Ymmärrän, ettei minun lapset kiinnosta samalla lailla muita ihmisiä kuin minua, mutta edellytän että ystävä kuitenkin on kiinnostunut siitä miten minulla menee ja mitä kuuluu, ja lapset on yksi osa sitä. En yleensä kuitenkaan vatvo lapsiin liittyviä asioita sen enempää niiden ystävien kanssa jotka ei selkeästi ole kiinnostuneita aiheesta.

Miksi ihmeessä suuttuisin? Puhutaan mistä puhutaan. 

Mutta kieltämättä siinä vaiheessa kun olin kotona pienten, paljon sairastelevien ja erittäin huonosti nukkuvien lasten kanssa, ja elämään ei mahtunut mitään muuta kuin lapsenhoitoa ja lääkärissä ramppaamista ja epätoivoisesti puolen tunnin pätkissä nukkumista, jotkut lapsettomat kaverit ottivat nokkiinsa siitä, että minulla ei ollut "oikeanlaisia" kuulumisia. Muutama kysyi kuulumisia, ja kun vastasin jotain omaan arkeeni (=hyvin tiiviisti lapsiini) liittyvää, niin jäivät jankkaamaan "Ei kun mitä SINULLE kuuluu". Niin noh, juurihan kerroin... Heille oli jotenkin ihan mahdoton ajatus, että minulla ei ole mitään heille sopivia kuulumisia, kun siinä elämänvaiheessa ei oikeasti riittänyt yhtään mitään energiaan millekään muulle kuin lasten ja itsen elossapitämiseen, vaikka kuinka yritin rautalangasta vääntää.  

En suutu, ja hyvin harvoin edes itse otan lapseni puheeksi lapsettomien ystävieni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Näin lapsettomana kiinnostaa miksi ystävien lapsista ei tulisi puhuttua? Minusta on luontaista puhua puolisoistamme, vanhemmistamme ja ystävien lemmikeistä. Miksi lapset olisivat erilainen asia? Toki ymmärrän että jatkuvaa yhdestä asiasta jauhamista ei kukaan jaksa, mutta asia pätee kaikkeen - ei vain lapsiin.

En ole koskaan ollut suku- tai perhekeskeinen ja tykkään puhua aika syvällisiä ystävien kanssa, ei vain arjen kommelluksia, niin tämä asia on aina ollut hyvin hämärä mulle. Aikuisuuteen tultaessa olen yrittänyt opetella oppikirjamaisesti muistaa kysyä että no mitenkäs ne puoliso ja lapset voivat, mutta se on aika päälle liimattua. Olen lähinnä kiinnostunut siitä mun ystävästä.

Tottakai siis kysyn aina mitä ystävälle kuuluu, ja hän saa sitten päättää kertooko hän mitä hänelle kuuluu vai mitä hänen lapsensa, puolisonsa tai naapurinsa ovat tehneet viime aikoina,se on ihan ok.

En myöskään vastaavasti ole koskaan pitänyt tärkeänä että omista perheenjäsenistäni kysellään, siis puolisosta tai vanhemmista tai lemmikistä. Lapset ovat kyllä varmaan monelle eri asia, vaikka se on mulle vaikeaa käsittää. Kai ne ovat usein vähän kuin ihmisen persoonan jatke, jopa enemmän kuin niille pariskunnille joissa ei ole niinkään enää minää vaan "me mennään, me ajateltiin, meille tuli pissahätä".

Itseasiassa se on ihan sama, en minäkään muista mitään sinun nk. tärkeistä asioista, eikös se ole oikeaa ystävyyttä, että paskat toisen asioista välitetään? Aattelen vaan, kun lätiset, että tuokin maho täyttää päivänsä kaikella turhalla ja luulee, että jotakuta tuommoinen kiinnostaa. Ei tuo ole edes mikään nainen, kunhan maho mässykkä.

Vai mitä se ystävyys onkaan?