Oletko tehnyt elämässäsi jonkun ratkaisevalla tavalla väärän valinnan ja saanut kantaa seuraukset tähän päivään asti?

Vääriä valintoja olen tehnyt ja jos olisin tiennyt sen mitä nyt, olisin valinnut toisin. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Näillä mennään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, sain 18-19-vuotiaana lapsen, koska en uskaltanut mennä raskaudenkeskeytykseen.

Ihana lapsi, mutta seuraukset tuntuu tänäkin päivänä ja jos pääsisin takaisin sinne teini-ikään, niin toisin tekisin.

Miten ne seuraukset tuntuu? Anni Sinnemäki sai lapsena lukiolaisena, ja ei tuosta ainakaan uran kannalta mitään huonoja seurauksia ole tullut.

Sinnemäki on _täysin_ poikkeustapaus teiniäiteja koskevat tilastot huomioonottaen.

Seuraukset tuntuu ihan kaikessa; joudun asumaan siten miten en haluaisi, otan aina huomioon lapset ja lapsen kaverit, elämiseen menee melkein tuplat rahaa verrattuna omiin kavereihini, en ole vapaa tekemään mitä vaan, koko elämä masentaa jne.

Olen pärjännyt jotenkin, mutta nimenomaan pärjännyt.

Kaverit ovat eläneet, minä olen pärjännyt.

Olisitko kuitenkaan elänyt sen kummoisemmin ilman lasta? Tekstistäsi tuntuu läpi kaikenkattava sivullisuus, et jostain syystä tee aktiivisia päätöksiä elämäsi suhteen. Jos olisit tehnyt abortin, luultavasti se masentaisi sinua nyt etkä osaisi nauttia mistään. Muista että kukaan meistä ei ole vapaa tekemään mitä vaan. Ota elämä nyt sellaisena kun se on, nauti lapsestasi ja keskity tuomaan hänen eteensä maailmasta kaikkea nähtävää ja koettavaa. Opit samalla itsekin paljon. Älä haikaile jostain mitä sinulla ei ole. Jos nyt jäät sivulliseksi marttyyriäidiksi lapsellesi, pian sinulla ei ole häntäkään.

Joo tiedän että teksti on varmaan täynnä self-help-shittiä.. Mutta kun on niissä perääkin. Ihan oikeasti carpe diem on totta! Ei sitä muuten jankutettaisi😀 Kaikkea hyvää sinulle toivon.

Opiskelin vasta reilusti kolmekymppisenä ammatin. En pärjännyt koulussa, minulla on oppimisvaikeuksia matematiikassa ja kielissä. Olen kasvanut narsisti alkoholisti yh-äidin kanssa ilman isää tai muita sukulaisia. Olin koulussa se tyttö, jonka vaatteet haisivat tupakalle, koska äiti poltti sisällä. Muotivaatteita ei ollut. Olin se arka, hiljainen, kiusattava tyttö. Elämäni on nykyään jatkuvaa kamppailua masennuksen, huonon itsetunnon kanssa. Minulla ei ole tukiverkostoa eikä ystäviä. Koen etten riitä enkä pärjää elämässä. Työelämässä minulta vaaditaan aina enemmän kuin muilta ja tämän takia en pärjää.

Mietin päivittäin miksi olen syntynyt tänne.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. (Tulee tapahtumaan).

Voit vielä perua ja valita toisin. Odotan sua ❤

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, sain 18-19-vuotiaana lapsen, koska en uskaltanut mennä raskaudenkeskeytykseen.

Ihana lapsi, mutta seuraukset tuntuu tänäkin päivänä ja jos pääsisin takaisin sinne teini-ikään, niin toisin tekisin.

Miten ne seuraukset tuntuu? Anni Sinnemäki sai lapsena lukiolaisena, ja ei tuosta ainakaan uran kannalta mitään huonoja seurauksia ole tullut.

Sinnemäki on _täysin_ poikkeustapaus teiniäiteja koskevat tilastot huomioonottaen.

Seuraukset tuntuu ihan kaikessa; joudun asumaan siten miten en haluaisi, otan aina huomioon lapset ja lapsen kaverit, elämiseen menee melkein tuplat rahaa verrattuna omiin kavereihini, en ole vapaa tekemään mitä vaan, koko elämä masentaa jne.

Olen pärjännyt jotenkin, mutta nimenomaan pärjännyt.

Kaverit ovat eläneet, minä olen pärjännyt.

Olisitko kuitenkaan elänyt sen kummoisemmin ilman lasta? Tekstistäsi tuntuu läpi kaikenkattava sivullisuus, et jostain syystä tee aktiivisia päätöksiä elämäsi suhteen. Jos olisit tehnyt abortin, luultavasti se masentaisi sinua nyt etkä osaisi nauttia mistään. Muista että kukaan meistä ei ole vapaa tekemään mitä vaan. Ota elämä nyt sellaisena kun se on, nauti lapsestasi ja keskity tuomaan hänen eteensä maailmasta kaikkea nähtävää ja koettavaa. Opit samalla itsekin paljon. Älä haikaile jostain mitä sinulla ei ole. Jos nyt jäät sivulliseksi marttyyriäidiksi lapsellesi, pian sinulla ei ole häntäkään.

Joo tiedän että teksti on varmaan täynnä self-help-shittiä.. Mutta kun on niissä perääkin. Ihan oikeasti carpe diem on totta! Ei sitä muuten jankutettaisi😀 Kaikkea hyvää sinulle toivon.

Niinpä, kukaan ei ole vapaa tekemään mitä vaan. Jotkut lapsivapaat sinkut esimerkiksi hukkasi nuoruusvuodet ja alunperinkin vähät rahat matkustellessa ja katuvat nyt sitä. potevat nyt juurettomuuta ja sitä, että elämä "katosi" jonnekin kauas vieraille ihmisille - sen sijaan, että olisi luonut kiinteän elinpiirin. Lapsissa se huono puoli on samalla hyväkin: joku tarvitsee sinua koko ajan, sinulla on paikka ja asema, sinun ei tarvitse miettiä lukuisista mahdollisuudesta parasta, ja jos välit lapseen pysyvät normaalina, niin on sukua ja joku jonka kutsua pääsiäisenä syömään.

Tavallaan, mutta toki vaikea sanoa mihin se toinen valinta olisi johtanut. Oli juuri aloittanut uuden työn (valehtelematta toista päivää töissä), kun eräs vuosi aiemmin minua haastatellut työnantaja soitti, josko olisin vielä heidän paikastaan kiinnostunut. Olin todella murtunut silloin, kun en ko. paikkaa saanut vaan joku muu valittiin. Tämä toinen työ missä juuri aloitin, oli ihan ok ja olin siitä iloinen, mutta ei kuitenkaan ihan täysin unelmapaikkani. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin kieltäytyä tarjouksesta, sillä tuo unelmapaikkani oli osa-aikainen ja olimme juuri muuttaneet tämän toisen työn perässä 300km... Mutta jos olisinkin sanonut kyllä, saattaisi minulla olla nyt aika erilaiset kortit käsissäni.

Valitettavasti en päässyt valitsemaan sitä, että synnynkö vai en ja olisin saanut valita, niin mieluummin olisin jäänyt syntymättä. Syntymästäni asti kaikki valinnat ovat olleet vääriä syystä tai toisesta ja elämäni on tähän päivään asti ollut täyttä pas*aa. Jos olisi kanttia, niin hir*tosilmukkaa olisin nyt virittelemässä lähimetsään. Mutta koska kanttia ei löydy, niin jatketaan väärillä valinnoilla, jotka vain tapahtuvat ilman että itselläni olisi niihin mitään osaa ja kontrollia. Jostain syystä mikään ei tunnu onnistuvan, vaikka aina välillä kuvittelen että no nyt, nyt mennään oikeaan suuntaan, kunnes taas... väärä valinta. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli kyllä jo syntyessäni synnynnäinen epämuodostuma, joka on aiheuttanut yhtä sun toista. Aina ei ole kyse valinnoista.

Viu se epänuodostuma olla 

- ympäristössä missä kasvat

- läheisissä

- mielessä

- jne.

* Viu = voi

Jokainen lapsi ansaitsee rauhallisen.ympäristön kasvaa ja kehittyä ja jonkun fiksun aikuisen tukemaan kehitystä.

Olen. Valitsin sairaanhoitajan ammatin. Ja olisin ensimmäisen vuoden jälkeen vaihtanut alaa, mutta erehdyin kertomaan vanhemmilleni. He pakottivat minut opiskelemaan loppuun. Joku muu ala olisi parempi, ihan mikä muu tahansa.

Menin naimisiin väärän miehen kanssa eräiden tahojen painostuksesta. Sain kolme lasta. Erotessa mies otti rahat ja lapset. Vieraannuttaminen on pahinta ja se, ettei pääse ikinä eroon.

Mullla on varmaan osaltaan se että mä en esiim ole kovin pitkä hermoiinen tai pitkäpiiimäinen sen asian suhteeen että aletaan katsomaan jotaiin asiaaa silllä tavalla että vaikka jokin shakespear asian ilmaisisi että ollakko vai eikö olla. Että niinkuin etttä sellanen tyhjäänjauhaminen ei jaksa jos ei tapahdu mitäään.

Kyllä. Tutustuin 25 -vuotiaana vähän vajaa 18 -vuotiaaseen poikaan. Aluksi olimme vain kavereita, mutta ihastuimme. Aloitimme hyvin monimutkaisen ja lopulta vaikean suhteen. Tulin raskaaksi vuotta myöhemmin ja päätin pitää lapsen.

Suhde oli repivä. Sairastuin masennukseen, läheisriippuvuuteen, itsetuntoni ja -kunnioitukseni, omantunnonarvoni mureni, kun mies mollasi ja haukkui huumorin varjolla. Mies jätti ja tuli takaisin, jätti ja tuli takaisin. Suhde oli minulle ensimmäinen, miehellä oli ollut teinisuhteita useampia, vaikka seksiä ei.

Lopulta mies jätti lopullisesti eikä tapaa lastakaan. Kertoi, kuinka hän oli vielä viaton lapsi, kun tapasimme ja minä vastuullinen aikuinen eli periaatteessa olen siis käyttänyt häntä hyväksi. Puhuu minusta ihmisille näin ja lapsesta puhuu vahinkona.

Poden niin hirveää syyllisyyttä koko ajan ja toivon vain, että voisin kuolla. En todellakaan halunnut miehelle mitään pahaa. Minä vaan ihastuin ja hän ihastui minuun. Mutta jos hän oikeasti kokee, että käytin häntä hyväksi, niin se selittää miksi kohteli minua vuosia niin huonosti, haukkui ja mollasi.

Päiväni täyttää vai se tuskainen ajatus, että olen tuhonnut miehen ja lapseni elämän enkä pääse siitä yli. Syyllisyys syö minua sisältä päivittäin ja toivon vain, että voisin päättää päiväni, mutta en haluaisi aiheuttaa lapselleni enää yhtään enempää tuskaa kuin olen jo aiheuttanut pelkästään sillä, että synnytin hänet.

Onneksi miehen perhe kuitenkin näkee lasta ja olen heidän kanssaan läheinen, niin lapsi saa nauttia myös toisesta puolesta sukuaan.

Itse odotan, että lapsi olisi tarpeeksi vanha kestämään sen, että minua ei enää olisi. Siihen saakka sinnittelen.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Tutustuin 25 -vuotiaana vähän vajaa 18 -vuotiaaseen poikaan. Aluksi olimme vain kavereita, mutta ihastuimme. Aloitimme hyvin monimutkaisen ja lopulta vaikean suhteen. Tulin raskaaksi vuotta myöhemmin ja päätin pitää lapsen.

Suhde oli repivä. Sairastuin masennukseen, läheisriippuvuuteen, itsetuntoni ja -kunnioitukseni, omantunnonarvoni mureni, kun mies mollasi ja haukkui huumorin varjolla. Mies jätti ja tuli takaisin, jätti ja tuli takaisin. Suhde oli minulle ensimmäinen, miehellä oli ollut teinisuhteita useampia, vaikka seksiä ei.

Lopulta mies jätti lopullisesti eikä tapaa lastakaan. Kertoi, kuinka hän oli vielä viaton lapsi, kun tapasimme ja minä vastuullinen aikuinen eli periaatteessa olen siis käyttänyt häntä hyväksi. Puhuu minusta ihmisille näin ja lapsesta puhuu vahinkona.

Poden niin hirveää syyllisyyttä koko ajan ja toivon vain, että voisin kuolla. En todellakaan halunnut miehelle mitään pahaa. Minä vaan ihastuin ja hän ihastui minuun. Mutta jos hän oikeasti kokee, että käytin häntä hyväksi, niin se selittää miksi kohteli minua vuosia niin huonosti, haukkui ja mollasi.

Päiväni täyttää vai se tuskainen ajatus, että olen tuhonnut miehen ja lapseni elämän enkä pääse siitä yli. Syyllisyys syö minua sisältä päivittäin ja toivon vain, että voisin päättää päiväni, mutta en haluaisi aiheuttaa lapselleni enää yhtään enempää tuskaa kuin olen jo aiheuttanut pelkästään sillä, että synnytin hänet.

Onneksi miehen perhe kuitenkin näkee lasta ja olen heidän kanssaan läheinen, niin lapsi saa nauttia myös toisesta puolesta sukuaan.

Itse odotan, että lapsi olisi tarpeeksi vanha kestämään sen, että minua ei enää olisi. Siihen saakka sinnittelen.

Sen halusin vielä lisätä, että lasta rakastan enemmän kuin mitään ja hänen vuoksi sinnittelen. Hän on minulle tärkeitä maailmassa ja vaikka toivoisin, että häntä ei olisi, niin en toivo sitä sen takia, etten rakastaisi vaan siksi, että hän ansaitsee niin paljon enemmän ja parempaa kuin minä ja tällainen äiti. -54

Minulla oli reilu kymmenen vuotta sitten ihana avovaimo, älykäs, hauska ja persoonallinen. Hän halusi lapsia, minä en vielä silloin. Tuli ero. Hän löysi uuden puolison ja perusti perheen. Minulla on ollut pari lyhyttä suhdetta, mutta nyt olen jälkeen yksin ja kaipaan häntä ja omia lapsia. Elämäni nainen, josta luopuminen oli elämäni virhe. ;(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokaisella hetkellä ja päivällä ja jokaisella ihmisellä, johon kompastumme tai joka kulkee vierellämme on tarkoitus. Valintoja ei kannata katua. Kaikki menee aina niin kuin on tarkoitettukin menevän

Näin sivusta huutelen, että monella henkisiä "totuuksia" latelevalla olisi paljon opittavaa empatiaan ja hienotunteisuuteen liittyen. Sinua ehkä lohduttaa ajatus siitä, että kaikella tapahtuneella on jokin tarkoitus mutta et voi olettaa, että muut kokisivat asian samalla lailla. Mielestäni on erittäin ymmärrettävää, että esimerkiksi hätiköityä tai vastentahtoista lapsenhankintaa, täysin väärälle alalle opiskelua tai vuosikymmenien mittaista päihteiden kanssa läträämistä katuu ja miettii, miten eri lailla elämä olisi mennyt ilman tätä huonoksi osoittautunutta valintaa. Nämä ihmiset ovat varmasti tunteneet myös syyllisyyttä aiheesta, sekä väärästä valinnasta että sen seurauksena tulleesta katumuksesta. Suurinta rakkautta on antaa näiden ihmisten tunteille ja kokemuksille tilaa eikä ryhtyä mitätöimään niitä millään "kaikella on tarkoituksensa" -hyminällä. Mitätöinti ja väheksyminen eivät paranna eivätkä poista katumusta, pettymystä ja surua.

Niinpä. Kaikella ei todellakaan ole tarkoitusta. Pahaa vain on.

Omassa elämässä iso kipeä asia. Kukaan päästään terve ei sano tästä murheesta että sillä on tarkoituksensa. Joskus olen miettinyt mitä niin pahaa olen tehnyt että tälläisen ansaitsen. Tullut siihen lopputulokseen että kai minusta ennen ystävällisestä ihmisestä piti tulla katkera ja muista vähät välittävä. Ennen mm. kannattelin muita, nyt en enää, ajattelen vain että ei kuulu minulle.

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti en päässyt valitsemaan sitä, että synnynkö vai en ja olisin saanut valita, niin mieluummin olisin jäänyt syntymättä. Syntymästäni asti kaikki valinnat ovat olleet vääriä syystä tai toisesta ja elämäni on tähän päivään asti ollut täyttä pas*aa. Jos olisi kanttia, niin hir*tosilmukkaa olisin nyt virittelemässä lähimetsään. Mutta koska kanttia ei löydy, niin jatketaan väärillä valinnoilla, jotka vain tapahtuvat ilman että itselläni olisi niihin mitään osaa ja kontrollia. Jostain syystä mikään ei tunnu onnistuvan, vaikka aina välillä kuvittelen että no nyt, nyt mennään oikeaan suuntaan, kunnes taas... väärä valinta. 

Tuo johtuu siitä, että se yksi ainoa aiempi mega iso ja väärän suunnan valinta vaikuttaa aina niihin myöhemmin valittavissa oleviin vaihtoehtoihin eli vaikka sitä valitseekin sinänsä oikein niin valinta ei ole oikea ja suunta paljastuu taas vääräksi, koska ihan aidosti oikeaa vaihtoehtoa/suuntaa ei (ole) ollut enää edes valittavissa..

Sitten koko loppuelämä onkin taiteilua ruton ja koleran valitsemisen väliltä vaikka sinänsä jokainen valinta onkin jo yhdentekevä eikä elämää saa enää käännettyä oikeaan suuntaan vaikka tekisi mitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, sain 18-19-vuotiaana lapsen, koska en uskaltanut mennä raskaudenkeskeytykseen.

Ihana lapsi, mutta seuraukset tuntuu tänäkin päivänä ja jos pääsisin takaisin sinne teini-ikään, niin toisin tekisin.

Miten ne seuraukset tuntuu? Anni Sinnemäki sai lapsena lukiolaisena, ja ei tuosta ainakaan uran kannalta mitään huonoja seurauksia ole tullut.

Sinnemäki on _täysin_ poikkeustapaus teiniäiteja koskevat tilastot huomioonottaen.

Seuraukset tuntuu ihan kaikessa; joudun asumaan siten miten en haluaisi, otan aina huomioon lapset ja lapsen kaverit, elämiseen menee melkein tuplat rahaa verrattuna omiin kavereihini, en ole vapaa tekemään mitä vaan, koko elämä masentaa jne.

Olen pärjännyt jotenkin, mutta nimenomaan pärjännyt.

Kaverit ovat eläneet, minä olen pärjännyt.

Olisitko kuitenkaan elänyt sen kummoisemmin ilman lasta? Tekstistäsi tuntuu läpi kaikenkattava sivullisuus, et jostain syystä tee aktiivisia päätöksiä elämäsi suhteen. Jos olisit tehnyt abortin, luultavasti se masentaisi sinua nyt etkä osaisi nauttia mistään. Muista että kukaan meistä ei ole vapaa tekemään mitä vaan. Ota elämä nyt sellaisena kun se on, nauti lapsestasi ja keskity tuomaan hänen eteensä maailmasta kaikkea nähtävää ja koettavaa. Opit samalla itsekin paljon. Älä haikaile jostain mitä sinulla ei ole. Jos nyt jäät sivulliseksi marttyyriäidiksi lapsellesi, pian sinulla ei ole häntäkään.

Joo tiedän että teksti on varmaan täynnä self-help-shittiä.. Mutta kun on niissä perääkin. Ihan oikeasti carpe diem on totta! Ei sitä muuten jankutettaisi😀 Kaikkea hyvää sinulle toivon.

Olisin elänyt kummoisemmin, tottakai. Kuten kaverinikin ovat eläneet.

En ole sen luontoinen, että olisin katunut aborttia.

Päinvastoin nyt ajattelisin, että huh, onneksi en ollut silloin teininä niin tyhmä, että olisin jatkanut sitä raskautta silloin…

Ärsyttää ettei sitä voida myöntää, että kyllä se yksin lapsen saaminen liian nuorena nyt vaan pilaa paljon sitä nuoruutta?

Minä nyt vaan sain lapsen aivan väärässä elämäntilanteessa, eli kaikki lapsen jutut on täytynyt tehdä väkisillä, kun se mitä oma mieli on haikaillut on ollut aivan muuta kuin lapsijuttuja.

Ja samalla on pitänyt haudata omat unelmat.

Tykkään kyllä lapsista ja äitiys sinänsä on ihan jees, mutta olisin halunnut kokea sen vasta aikuisena, sopivan kumppanin kanssa ja sellaisessa elämäntilanteessa, jossa en olisi jatkuvasti haikaillut muualle.

Nyt se on ollut pallo jalassa (huom: ei sulje pois kivoja asioita, mutta ne vaan tuli niin väärään aikaan).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti en päässyt valitsemaan sitä, että synnynkö vai en ja olisin saanut valita, niin mieluummin olisin jäänyt syntymättä. Syntymästäni asti kaikki valinnat ovat olleet vääriä syystä tai toisesta ja elämäni on tähän päivään asti ollut täyttä pas*aa. Jos olisi kanttia, niin hir*tosilmukkaa olisin nyt virittelemässä lähimetsään. Mutta koska kanttia ei löydy, niin jatketaan väärillä valinnoilla, jotka vain tapahtuvat ilman että itselläni olisi niihin mitään osaa ja kontrollia. Jostain syystä mikään ei tunnu onnistuvan, vaikka aina välillä kuvittelen että no nyt, nyt mennään oikeaan suuntaan, kunnes taas... väärä valinta. 

Tuo johtuu siitä, että se yksi ainoa aiempi mega iso ja väärän suunnan valinta vaikuttaa aina niihin myöhemmin valittavissa oleviin vaihtoehtoihin eli vaikka sitä valitseekin sinänsä oikein niin valinta ei ole oikea ja suunta paljastuu taas vääräksi, koska ihan aidosti oikeaa vaihtoehtoa/suuntaa ei (ole) ollut enää edes valittavissa..

Sitten koko loppuelämä onkin taiteilua ruton ja koleran valitsemisen väliltä vaikka sinänsä jokainen valinta onkin jo yhdentekevä eikä elämää saa enää käännettyä oikeaan suuntaan vaikka tekisi mitä.

Tältähän tämä elämä juuri tuntuu. Elämä on mokattu jo niin perustavanlaatuisesti, että mikään ei sitä enää korjaa. Oikeasti odotan, että kuolisin pois.