Onko mielestänne kateus ja katkeruus oikeutettua, jos on oikeasti kokenut vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta?

Itseään siinä vaan vahingoittaa. Ei ole väliä onko oikeutettua vai ei, kysymys on turha.

Kateus ja katkeruus on sairaus ja se syö vain sinun omaa elämää, ei muiden, joten mene eteenpäin ja anna olla ja anna anteeksi.

Olet kuin suvun yksi sisar ja sen mies. Elämä menee hukkaan.

Kateus on infantiili luonteenpiirre. Katkeruus tulee iän mukana, jos on tullakseen. Kaikkiin ei tartu.

No ei siinä mistään oikeutuksesta ole kyse, vaan siitä, mikä on elämän ja hyvinvoinnin kannalta järkevää. Onko järkevämpää märehtiä iän kaiken vanhoja ja elää elämänsä katkerana vai yrittää päästä niistä ikävistä tunteista ja asioista yli ja löytää onni uudelleen? You choose.

Ikävät kokemukset aiheuttavat ikäviä tunteita, ja siihen on hyvä syy. Nimittäin niistä ikävistä tunteista syntyy myös muutoksen tarve.

Itse olen kokenut vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta lapsuuden perheessäni monta kymmentä vuotta. Niin kauan kuin tukahdutin kateuden ja katkeruuden tunteet, kutn ”hyvät ihmiset” tekevät, sain osakseni vain lisää samaa. Lopulta meni ns. kuppi nurin, ja se vihan tunteen vyöry oli täysin käsittämätön. Ajattelin, että miten tällaisesta tunteesta edes selviää.

Tuo tunne kuitenkin auttoi minut katkaisemaan välit noihin ihmisiin täysin. Ihan kuukausissa tuli helpotus, elämä muuttui kevyeksi, valoisaksi ja iloiseksi. En ollut tajunnut, miten paljon lapsuuden perhe oli määrittänyt ja määräillyt elämääni, ja miten suuri taakka se oikein olikaan ollut.

Nyt tuosta on vuosia, ja moni asia elämässäni on paljon paremmin kuin ikinä ennen tuota välien katkaisua. Myös persoonallisuuteni on muuttunut, olen kerta kaikkiaan mukavampi ja seesteisempi ihminen itsekin. Ilmeisesti perheen käytös oli heijastunut omaan käytökseeni.

Nyt lapsuuden perheen suunnalta ollaan pöyristyneitä, kun ei tule kutsuja perhejuhliin eikä kerrota kuulumisia, ei tavata ja niin edelleen. Vaikka yhteydenotot on rajattu, esim kännykässä on esto, pienikin muistutus noiden ihmisten olemassaolosta on hirveän kuormittava. Osaavat myös syyllistää ja myrkyttää ilmapiiriä, kaikki vikahan on totta kai edelleen ja aina minussa. Kun mieleen palaa kateuden ja katkeruuden muisto (itse vihanntunne on onneksi laantunut), saan voimaa pysyä edelleen irti siitä kurimuksesta.

Ihan tarpeellisia tunteita siis, vaikka ei niistä varmasti kukaan nauti, kun kohdalle osuvat.

Mutta mikä voisi auttaa siihen eteenpäin menemiseen ja tulevaisuuteen katsomiseen? Ammattihenkilön kanssa keskustelu, vai?

Mitä sillä kateudella ja katkeruudella saa?

Ei ainakaan menneisyyttään takaisin. Aika monella aikuisella tuntuu vieläkin kutkuttavan esimerkiksi vanhempiensa avioerot ja muut "vääryydet", mitä ovat kokeneet. Jotkut ei ole uskaltaneet tai pystyneet perustaa omia perheitä oman lapsuutensa vuoksi ja sitten ovat myöhemmin siitäkin katkeria.

Ei

Jos on kokenut todella ikäviä asioita, ei pysty kovin hilpeä olla. Oikeutettua. Ei toki tarvitse muille ärjyillä.

Sisarkateuksia on turha märehtiä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä kateus ja katkeruuskin osa ihmisenä oloa on. Kyllä me kaikki ne molemmat tunnemme ja tiedämme.

En ole ollut koskaan kateellinen kenellekään, mutta katkera olen lapsuudestani ilman rakkautta. Menetin äidin pienenä. Kärsin siitä. Olen käynyt terapioissa ja kaikenmaaiman hoidoissa mutta pahaolo lapsuudesta seuraa mukana. Sain hieman helpotusta kun löysin rakastavan vaimon joka ymmärtää. Nämä ei ole yksioikoisia asioita.

Riippuu vähän siitäkin, kuinka isoa vääryyttä on kokenut. Olen huomannut, että aika monet voivottelevat melko pienistäkin asioista, ja silloin kannattaisi kyllä suhteuttaa siihen, että jollain toisella on voinut olla todella vaikeaa ja raskasta.

Kysymys on väärä. Ehkä se on oikeutettua, mutta se on vahingollista itsellesi. Koita työstää asiaa, ymmärtää, nähdä asioiden toinen puoli. Tai vaan antaa olla.

Saa jokainen rypeä katkeruudessa jos haluaa. Mutta jos tarkoitat että lohdutanko tai tsemppaanko ruikuttajaa, niin en. En pidä tuollaisesta asenteesta.

Vierailija kirjoitti:

Itseään siinä vaan vahingoittaa. Ei ole väliä onko oikeutettua vai ei, kysymys on turha.

Ei käy napsauttamalla. On oikeutettua olla katkera huonosta lapsuudesta ja nuoruudesta.

Kaikki tunteet on sallittuja niin kauan kuin ne eivät saa sinua vahingoittamaan muita ihmisiä. Tunteet on vain tunteita ja ajatukset ajatuksia.

Katkerat ovat ihan oma ihmislajinsa. Muistelevat jopa kymmeniä vuosia sitten tapahtuneita asioita, jotka ovat ajan kanssa jo värittyneet entisestään. Keräävät koppaansa mitä sitten muistella vanhana muiden iloksi. Sitten ollaan siitä katkeria, kun kukaan ei halua kuunnella. Välillä voisi katsoa myös peiliin.

Niin, täällä on jo toistettu, että omaa itseähän siinä vahingoitta ja omaa ainutlaatuista elämäänsä pilaa.

Sitä ei vain tajua kun joutuu kierteeseen. Jos on puolet elämästään niellyt pskaa ja ollut kiltti ja tunnollinen ja sit vaan huomaa ettei sitä palkita ja pskiaiset painelee ohi ja voi vallan hyvin omassa pskamaisuudessaan ja sinä olet ollut se hyväuskoinen, tunnollinen ja pskiaisille hyödyllinen pikku piski, niin se kyynisyys ja katkeruus voi tuntua 'silmien aukaisemiselta'. Joltakin sellaiselta, mikä olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten - ja tällainen tyyppi kyynisemmäksi kuin kukaan muu, negatiivisemmaksi kuin kukaan koskaan ikinä. Ai miten viisailta ne omat mielipiteet ja myrkky jota sylkee kuulostaakaan - jo sulkeutuu muiden turvat, kun meikä tempoo vähän tosiasioita pihalle.  Tunne voi olla vapauttava ja sekä uhma että tietynlainen uhriutuminen voivat tuoda suurtakin mielihyvää. Mutta ei tule pitkäaikaista hyvää oloa.

Ja jälleen tällainen ihminen on muiden toimesta tekemässä elämästään jotain sellaista, jota ehkä kuitenkaan ei haluaisi. Ennen hän mielisteli, nyt kyynistelee ja irvailee, mutta sille samalla (kuvitellulle) yleisölle. Siinä jää huomaamatta se porukka, joka ehkä katselee hieman säälivästi tai joka jättää sinut kihisemään omaan kiukkuusi ja siirtyy muualle. Ja niinpä on sitten täyttänyt elämänsä ihmisillä joita joko on mielistelly ja vihannut tai haukkunut ja inhonnut - miten siinä niin kävi? 

Kateus on aina ansaittua. Kun joku kadehtii, niin tietää onnistuneensa jossakin paljon paremmin kuin kadehtija.Kun joku kadehtii, siitä pitää olla ylpeä ja tyytyväinen itseensä.

Itse tunnen aina syvää tyydytystä, kun huomaan jonkun kadehtivan.